Nykyjournalismin aiheita sanelevat pitkälti markkinat. On kannattavaa kierrättää valmiita uutisia, kertoa dramaattisista, viihteellisistä ja helpoista aiheista, mikä yli-yksinkertaistaa mediasisältöjä ja aiheuttaa sen, että monta muuta yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta jää piiloon. On kannattavaa kilpailla samoista uutisista, sillä mikään mediaorganisaatio ei halua jäädä osattomaksi tämä hetken kuumimmasta aiheesta. Kiire on niin kova, että journalismin perinteisistä arvoista nopeus nousee ylitse muiden. (Esim. Drok & Hermans 2016, 540.)
Toinen journalismin nopeuskilpailuun vaikuttava tekijä on identiteetti ja brändin rakentaminen. Uu-tisorganisaatiot ja toimittajat rakentavat identiteettiään uutisvoitoilla ja nopeudella. Tutkija Laura Juntunen (2009, 40) esittää kriisijournalismia käsittelevässä artikkelissaan, että kilpailu yltää journa-lismissa yksittäisten toimittajien välisistä suhteista uutisorganisaatioiden väliseen kilpaan. Sekä toi-mittajat että mediat ovat aina jonkinlaisia suhteessa kilpailijaansa. Juntusen (ema.) mukaan on kyse
”ammattikunnan keskinäisestä kunnianjaosta”.
Juntunen (ema.) kirjoittaa myös yleisöluvuista, jotka ovat uutisorganisaatioille toinen onnistumisen mittari. Artikkelissaan hän toteaa, että ”raja yleisön palvelemisen ja massayleisön miellyttämisen välillä on – ja on aina ollutkin – uutistyössä häilyvä” (ema. 41). Verkon nopeuttamassa journalismissa
täytyy olla entistä valppaampana, jos haluaa uutisvoittoja ja yleisöryntäyksiä. Samalla journalismista on tullut online-oravanpyörä ja ehtymättömien uutisten lipas.
Voidaan kysyä, onko tuotettujen uutisten määrällä ja klikkauksilla loppujen lopuksi väliä. Tai viedä epäilyn vielä pidemmälle; onko uutisten loputon tulva tehnyt meille saman kuin Pandoran lipas teki kreikkalaisen mytologian mukaan maailmalle? Olemmeko saaneet vaivaksemme jokaisen maailman kolkan jokaisen vitsauksen ymmärtämättä kuitenkaan kunnolla mistä on kyse?
On arvioitu, että tietoa on tuotettu kymmenessä vuodessa yhtä paljon kuin aiemman 2500 vuoden aikana yhteensä. Tuotetun informaation määrä kasvaa jatkuvasti. (Lilja 2016, 16; Klausegger, Sinko-vics & Zou 2007, 692.) Ongelma on kuitenkin se, ettei ihmisen tiedonkäsittelykyky ole yhtään kehit-tyneempi kuin kauan sitten eläneillä esivanhemmillamme. Ihmisen aivot ovat pysyneet suhteellisen samanlaisena viimeiset 40 000-60 000 vuotta lähteestä riippuen (esim. Lilja 2016, 16; Klingberg 2009, 10–11 ja Lonka 2015). Teknologian kehitys on selvästi nopeampaa kuin ihmisen aivojen kehi-tys (esim. Lonka 2015). Kun ihmisen aivot saavat liikaa tietoa käsiteltäväkseen, aiheutuu ylikuormi-tustila.
Ylikuormituksen seurauksia on aikamoinen lista. Ylikuormitus aiheuttaa esimerkiksi tehotonta työ-tahtia, ajanhukkaa sekä motivaation ja perspektiivin puutetta (Lilja 2016, 16). Lisäksi ylikuormitus saattaa aiheuttaa tehtävien priorisoinnin vaikeutumista, luovuuden puutetta ja oppimisen esty-mistä. Myös tarkkaavaisuus, tuottavuus, työtyytyväisyys ja sosiaalisuus saattavat vähentyä. (Lilja 2016, 16–17.)
Usein ylikuormittuneen huomio kääntyy muualle ja he ovat kärsimättömiä. Myös hämmentyneisyys, avuttomuuden tunne, riittämättömyyden tunne, tylsistyminen, tunne tilanteen hallinnan menettä-misestä ja stressi saattavat rasittaa ylikuormittunutta. (Emt., 16-17.) Kun sovellamme infoähkyä journalisteihin, jotka kuuluvat tietotyöläisiin (Lehtonen 2013, 49–50; Pyöriä 2002, 61), saamme suh-teellisen karmean kuvan tavallisen online-toimittajan aivoista. Voidaankin kysyä, kuinka pätevää journalismia infoähkystä kärsivä toimittaja pystyy tuottamaan.
Ja toisaalta samaa voidaan soveltaa myös tietotulvan alle hukkuvaan yleisöön. Kuinka tavallinen vas-taanottaja pystyy, saati jaksaa poimia jatkuvan uutistulvan keskeltä tärkeän tiedon? Kuinka rele-vanttia tietoa kenenkään on mahdollista saada pienistä tiedonsirpaleista, joita uutiset tarjoavat meille? Entä miten käy julkiselle keskustelulle, kun sekä tiedon tuottaja että sen vastaanottaja ovat ylikuormittuneita, ja silti ainut mikä merkitsee, on uutisen ja mielipiteen nopeus?
Journalistilla on kiire tuottaa uutinen ja vastaanottajalla kiire kommentoida juttua sosiaalisessa me-diassa. Kiireen tulokset on nähty viime aikoina julkisessa keskustelussa. Yksi esimerkki löytyy loka-kuulta 2016, jolloin esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi: Opetushallitukselta linjaus: Kouluissa ei ensi vuonna puhuta tytöistä ja pojista (Hujanen 2016). Monet tarttuivat sosiaalisessa mediassa pelkkään otsikkoon ja jäivät siihen käsitykseen, että tyttö- ja poika-sanojen käyttö kielletään koulussa, vaikka kyse ei ollut sanojen käytön kieltämisestä. Sain myös itse oikaista ihmisten käsityksiä omassa sosi-aalisen median kuplassani. Tapaus näytti minulle hyvin sen, kuinka vaikeaa virheellisen tiedon lumi-palloa on pysäyttää.
Osittain julkisen keskustelun tiedonpuutteesta voi varmasti syyttää klikkiotsikoita, jotka houkutte-levat ja johdattehoukutte-levat luulemaan ja viitoittavat tietä pahimmillaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin jutun sisältö (esim. Leppänen 2016, 5 ja 11). Myös klikkiotsikoiden takana vaikuttaa kuitenkin se tuttu nopeus. Klikkiotsikot silmäillään kiireessä läpi ja vastaanottaja pitää koukuttaa nopeasti (emt., 5). Tuolle kiireiselle vastaanottajalle pitää silti tuottaa jatkuvaa uutistulvaa ja toinen toistaan kiinnostavampia otsikoita. Ja niitä tuotetaan kiireisissä verkkotoimituksissa (esim. Manninen 2013).
Klikinsäästäjää pro gradu -työssään tutkinut ja aiheesta artikkelin julkaissut Sini Leppänen (2016, 5) toteaa: ”Klikkausten havittelu ohjaa sisällöntuottajia panostamaan sisältöön pääsyyn, ei itse sisäl-töön, mikä johtaa yhä räikeämpään otsikointiin.” Epäselvät otsikot puolestaan johtavat ”journalis-min ja mainonnan kaltaisen mediakirjoittamisen rajan kaventumiseen ennestään” (Koponen & Lep-pänen 2013, 133). Näin olemme päätyneet tietynlaiseen noidankehään, jossa kaikki palvelevat kii-rettä, mutta palveleeko kiire meitä?
Toinen esimerkki kiireestä on jo tunnetuksi tullut esimerkki Bostonin maratonin pommi-iskusta vuo-delta 2013. Useat eri journalistit uutisoivat kiireessä useita eri virheellisiä tietoja. Nopeissa seuran-tauutisissa annettiin esimerkiksi virheelliset tuntomerkit epäillylle ja väitettiin, että epäilty on jo pi-dätetty. (Esim. Nyhan 2013 ja Le Masurier 2015.)
Kolmannen esimerkin voisi ottaa taas meitä suomalaisia lähempää. Jokelan koulusurman uutisoin-nissa tehtiin joitakin ylilyöntejä, koska journalistien piti tuottaa nopeasti sisältöä useisiin eri kanaviin ja verkon käyttö nopeissa kriisitilanteissa oli uutta. Erityisen ongelmalliseksi Jokelan tapauksessa osoittautui median tungettelevuus ja shokissa olevien ihmisten haastattelu. (Esim. Raittila, Koljonen
& Väliverronen 2010.) Nopeus ja kiire eivät siten vaikuta vain journalismin sisältöön, vaan myös eet-tisiin periaatteisiin sekä toimittajan, jutun kohteen ja tiedon vastaanottajan hyvinvointiin.
Hidasta journalismia määritellyt tutkija Megan Le Masurier (2015, 140) kirjoittaa, että nopeus vie mahdollisuuden harkittuun ja kontekstoituun tietoon niin sen tuottajalta kuin lukijalta. Kuten edellä esitin, kiireen tuloksena on nähty niin vääriä tietoja (Nyhan 2013), journalistin eettisten ohjeiden laiminlyöntiä (Raittila, Koljonen & Väliverronen 2010) ja toisaalta tietoa on tahallisesti muotoiltu virheelliseen suuntaan vieviksi klikkiotsikoiksi (esim. Hujanen 2016).
Tutkija Laura Juntunen (2010) on esittänyt, että journalismille tulee nopeuspaineita kolmelta ta-holta. Nämä tahot ovat kaupalliset voimat, teknologiset voimat ja journalismin omat arvot, kuten ajatus siitä, että yleisöllä on oikeus tietää asioista mahdollisimman nopeasti. Tutkija Megan Le Ma-surier (2015, 140) jatkaa Juntusen (2010) nopeusajatuksesta lainaamalla journalismin nopeutta tut-kineita Howard Rosenbergia ja Charles S. Feldmania (2008).
Rosenberg ja Feldman kirjoittavat No time to think -teoksessa (emt., 17), että yleisön oikeuden tie-tää on syrjäyttänyt ajatus yleisön oikeudesta tietie-tää kaikki niin nopeasti kuin teknologia sallii. Ja tuo kaikki voi olla vaikka mielikuvitusta tai muuten virheellistä tietoa. Näin mahdollisesti todesta tulee liian helposti riittävä peruste uutisoinnille. Vaikka Rosenbergin ja Feldmanin (emt., 17) lausahduk-sessa kärjistetään kovasti tiedonvälityksen tilaa, lienee moni yhtä mieltä siitä, että nopeus on nous-sut journalismin arvona liian korkealle ja jopa ylitse muiden arvojen.
Myös Suomessa journalistit pitävät kiireettä ja ajan tuomaa painetta ongelmana (esim. Jyrkiäinen &
Heinonen 2012, 179). Nopeus on noussut esiin etenkin verkkotoimittajien tutkimushaastatteluissa (esim. Perttilä 2016, 32). Hitaasta journalismista kirjoittaneet tutkijat argumentoivat, että journalis-miin aina kuulunut nopeus on verkon myötä kärjistynyt ongelmalliseksi. Hidas journalismi pyrkii ot-tamaan muutaman harkitun askelen taaksepäin sen sijaan että rynnistäisi muiden mukana eteen-päin. (Esim. Drok & Hermans 2016.)