Long Playn jäsenet näkivät Aitamurron (2010a, 37) tapaan tulleensa ”paikkaamaan aukkoa, joka on syntynyt, kun perinteiset toimitukset eivät pysty tekemään kallista ja hidasta tutkivaa journalismia”.
Long Playn Hanna Nikkanen ilmaisi asian seuraavasti:
”ihmiset alko puhumaan paljon siitä, että et kaivataan pidempää muotoo, syvällisempiä juttuja ja tavallaan jotain oli jäänyt puuttumaan mediakentästä, kun ne pitkät jutut väheni.” (Kapanen 2013.)
Nikkanen siis perustelee journalismin pidempää muotoa ihmisten tarpeella. Mediakentän aukko -kielikuvaa voi pitää taitavana markkinointikikkana, jolla luodaan yhteiskunnasta tilaa uudelle yrityk-selle ja motivoidaan sitä. Näkisin kuitenkin, että maailmallinen hitaan journalismin liikehdintä on osoittanut, että journalismin nykytilaan ei olla oikeasti oltu tyytyväisiä. Sitä myöten näen hitaan journalismin ja sen tarpeen todellisena ilmiönä.
Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, näen, että hitaan journalismin ydin on uusissa mah-dollisuuksissa tehdä journalistien mielestä parempaa journalismia. Tätä parempaa journalismia ei-vät sanele markkinat, eiei-vätkä muut ympäristön ehdot. Ja tuohon parempaan journalismiin kuuluu myös koko journalistisen tuotantoprosessin hidastaminen. Miksi markkinoista riippumattomuus, omaehtoisuus, tutkivuus ja harkinta sitten ovat niin tärkeitä arvoja myös nykyiselle journalismille?
Ajattelen, että nämä arvot ja hitaan journalismin ajatus palautuvat pohjimmiltaan totuuteen ja sen yhteiskunnalliseen arvoon. Kuten on tutkittu, journalisteille on tärkeää suhde totuuteen ja mahdol-lisimman hyvään tiedonvälitykseen. Tiedonvälitys taas nähdään pohjana toimivalle yhteiskunnalle
ja demokratialle. Kun ihmisten on mahdollista tietää asioista, he voivat myös vaikuttaa asioihin.
(Esim. Kuutti 2015.)
Tiedonvälitystä ja demokratiaa ovat kuitenkin viime aikoina uhanneet niin resurssipula, median kes-kinäinen kilpailu, online-journalismin vaatimus, journalismin viihteellistyminen kuin journalistisen sisällön ja muun sisällön välisen eron kaventuminen (emt., 10). Kuten Kuutti (2015, 10) asian ilmai-see: ”Kilpailun kiristyminen luo toimittajille paineita tehdä myyviä juttuja, mahdollisesti jopa totuu-den kustannuksella.”
Lisäksi nyt viime aikoina niin journalismia kuin koko yhteiskuntaa ovat uhanneet valemedioiksi kut-sutut virheellisen tiedon levittäjät. Näiden edellä mainittujen seikkojen on nähty vaikuttaneen saa-mamme tiedon totuudellisuuteen. Ei siis ole lainkaan liioittelua muistuttaa yhteiskuntaa journalis-min tehtävistä ja toisaalta muistuttaa journalismia sille kuuluvista tehtävistä.
Hidas journalismi pyrkii yhdistämään nykyjournalismilta vaaditun viihdyttävyyden ja tutkitun tiedon.
Käsittääkseni tausta-ajatus on maailmaa parantava; yleisön ei tulisi vain paeta todellisuutta viihteeseen, vaan oppia todellisuudesta viihteen kautta. Toiveena olisi, että ihmiset voisivat prime time -hetkellä kuluttaa kiinnostavia kertomuksia, jotka samalla viihdyttäisivät, mutta myös antaisivat tie-toa ja ymmärrystä tärkeistä aiheista.
Yksittäisten kuluttajien palvelemisen lisäksi näen hitaalla journalismilla myös laajemman yhteiskun-nallisen vastuun. Isoista mediataloista riippumattomat hitaan journalismin tekijät toimivat pienyri-tyksissään paitsi poliittisen vallan vahtikoirina, myös valtamedian vahteina. Ne asiat ja aiheet, jotka putoavat valtamedian käsittelylistalta pois, eivät ole vähemmän arvokaita. Journalismissa on kyse valinnoista ja näitä valintoja tehdään liian usein markkinoiden ja muiden ei-journalististen seikkojen ajamana. Valtamedialta käsittelemättä jääneet aiheet saattavat usein olla jopa arvokkaampia, sillä sekunnista ja minuutista toiseen eläviltä mediajäteiltä jää hyvin paljon huomaamatta.
Pienet uutissirpaleet myös peittävät näkyvyyden suuremmilta kokonaisuuksilta. Kuten tutkielman alussa esitin, Donald Trumpin presidentiksi valinnan yllätysluonnetta voidaan pitää yhtenä näköalat-toman median tuotteena. Toinen esimerkki, jolla uusien journalististen pienyritysten merkitystä voi valottaa löytyy viime viikoilta marras-joulukuun vaihteesta.
Suomessa nousi suuri haloo, kun selvisi, että pääministeri Juha Sipilä oli painostanut Yleä olemaan julkaisematta omia toimiaan ruotivia juttuja (Kauppinen 2016). Samassa jupakassa selvisi, että
Yleis-radion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli kieltä-nyt Sipilän toimien käsittelyn hallitsemissaan Ylen sisällöissä. Muun median silmissä Jääskeläinen nähtiin puolueellisena (ema.). Koska Jääskeläinen vastaa suuresta osasta Ylen sisältöjä, koko Yleä syytettiin etenkin sosiaalisessa mediassa puolueelliseksi (esim. Twitter.com 2016, #Ylegate).
Sipilä-tapauksen myötä Yleisradiosta irtisanoutui kaksi pitkän linjan toimittajaa. Syynä oli se, että he kokivat Jääskeläisen kajonneen journalismille tärkeisiin asioihin, kuten sananvapauteen ja riippu-mattomuuteen (Tiikkaja & Pulliainen 2016). Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka isoissa mediata-loissa toimittajat ovat kyseisen median ja sen sisällöstä päättävien tahojen jatke. Jos isommat tahot päättävät, että jokin asia jätetään käsittelemättä, niin myös tehdään. Ei ole pieni asia, jos kaikki tie-dotusvälineet ja journalistiset tahot ovat osa isojen yritysten rakenteita. Vaikka esimerkiksi Yle on valtion ylläpitämä, ovat kriittiset tahot arvioineet, että pääministeri Sipilä käytti siihen samalla ta-valla valtaa, kun mediakonsernin johtaja omassa mediassaan (Piha 2016).
Tulevaisuutta ajatellen näyttää toivottavalta, että yhä useammat journalistit rohkaistuisivat teke-mään journalismia kollektiiveissa. Mitä useampi jalka journalismia kannattelee, sitä paremmin tie-donvälitykselle annetut tehtävät ja totuus toteutuvat. Ja mitä enemmän meillä on Suomessa myös pieniä journalistisia toimijoita, sitä tarkemmin myös valtamedia pysyy ruodussa. Pienet yritykset ovat yhdessä vahva vastus suurille mediataloille. Suuret yritykset joutuvat vastaamaan pienten yri-tysten heittämiin haasteisiin ja tarkkailemaan toimiaan tiukemmin.
Näkisin, että pienyrityksillä on siinäkin mielessä olemassa hyvän journalismin edellytykset, että ne on perustettu nimenomaan journalismia varten – ja niiden perustajat ovat journalisteja. Tällöin nä-kökulma journalismin eettisiin sääntöihin on aivan toinen kuin suurissa mediataloissa vaikuttavilla yritysjohtajilla. Journalismi ei ole silloin väline saada voittoa, vaan itsessään arvokasta työtä. Isojen mediatalojen voiton tavoittelu on näkynyt esimerkiksi siinä, että samoja juttuja kierrätetään väli-neestä toiseen. Samalla suuret mediatalot ovat samankaltaistaneet koko journalismin sisältöjä.
Useaan kertaan eri välineissä kierrätetystä jutusta syntyy myös lukijalle helposti sellainen kuva, että jutussa käsitelty aihe on tärkeämpi kuin se oikeastaan onkaan. Samaan aikaan osa tärkeistä asioita jää kokonaan uutisoimatta. Mitä enemmän meillä on markkinavoimista ja valtiosta riippumattomia journalistisia tahoja, sitä paremmin käsiteltävät asiat myös suhteutuvat toisiinsa. Voidaan ajatella, että koko journalismin ja muun tiedon massa on yhdessä tämän hetken vallitseva ymmärrys todel-lisuudesta. Usein toistetut esitykset vahvistavat aina joidenkin tahojen valtaa. (esim. Pynnönen
2013.) Mitä suurempi tutkivan ja pitkän journalismin kenttä on, sitä moniulotteisempi kokonaiskuva ja ymmärrys totuudesta ja todellisuudesta on.