Tutkimukseen lisää kansainvälisyyttä ja kilpailua
• Suomen Akatemia voisi kehittää tukijärjestelmää monella tavalla
• Tärkeintä että kilpailuelementti säilyy
• Tärkeää myös että insentiivit järjestäjille säilyvät
• Kansallinen kilpailu säilyisi
• Pienillä aloilla verkostokoulut takaisivat kansallisen kilpailukyvyn
• Suomen Akatemian onnistunut kansainvälistymisessä Tutkijanura selkeäksi ja houkuttelevaksi työuraksi
• Tutkijanuralle olisi tarjolla kaikilla uraportailla laadukas ja houkutteleva kilpailun kautta saavutettavissa oleva tavoite
Yliopistoille lisää autonomiaa
• Kannustaisi yliopistoja laadun parannukseen ja todellisten profiilialueiden
tunnistukseen antaen paremmat mahdollisuudet kansainväliseen rahoitukseen
• SA tutkijankoulutusohjelmat integroituina yliopiston ohjelmiin
• 80% tutkijankoulutukseen ohjatusta rahasta edelleen yliopistoissa!
“Suomen Akatemia tukee tutkijanuraa sen kaikissa eri
vaiheissa”
2011:
2013: ??
Kommenttipuheenvuoro tohtorikoulutustukiryhmän ehdotukseen.
19.10.2011. TUTKAS, Suomen tutkijakoulutusjärjestelmä muutosten alla, tulevaisuuden linjaukset ja tavoitteet.
Puheenjohtaja, arvoisat kansanedustajat, kollegat, hyvät naiset ja herrat
Toimin korkeakouluhallinnon yliopisto-opettajana Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. Minulla on ollut etuoikeus seurata tohtorinkoulutuskeskustelua monesta eri roolista.
1. Tutkijana olen seurannut sitä erityisesti akateemisen uran näkökulmasta, 2. opettajana olen ohjannut useita töitä, joissa aihetta on sivuttu
3. jatko-opiskelijana olen luonnollisesti ollut myös itse prosessin kohde,
4. Tampereen yliopiston työntekijänä olen osallistunut omassa yksikössäni ehdotuksen kommentointiin ja tohtorin koulutuksen organisoinnin suunnitteluun 5. nyt kommentoin luonnosta asiantuntijan roolista käsin
Oma roolini kuvaa hyvin jatko-opiskelun moniulotteisuutta. Itse miellän itseni akateemista työtä täyspäiväisesti yliopistosta tekeväksi sivutoimiseksi jatko-opiskelijaksi.
Oma asemani ei ole mikään poikkeus vaan yksi monista eri jatko-opiskelun variaatioista kuten monissa tutkimuksissa on osoitettu.
Jatko-opintojen tarkastelu on aina moniulotteista eikä ole yhtä oikeaa kansainvälistä, tieteidenvälistä tai edes kansallista mallia niiden järjestämiseen. Joka tapauksessa kansallisella tasolla jatko-opintojen hyvien käytänteiden pohtiminen on mielestäni hyödyllistä.
Ehdotuksen tarkastelu on hyvä aloittaa tarkastelemalla eri intressiryhmien lausuntoja, sillä jatko-opiskelijan rooli näyttäytyy hyvin erilaisena eri näkökulmista. Lausuntojen avulla ja innoittamana haluan kommentoida ehdotusta kolmesta eri näkökulmasta: jatko-opiskelijan asemasta käsin, opintojen suunnitelmallisuuden ja pysyvyyden näkökulmasta ja jatkotutkinnon työelämävastaavuuden näkökulmasta.
Tieteen tekijöidenliiton ja Suomen ylioppilaiden liiton lausunnoissa korostuu tutkijan asema. Täysipäiväisestä jatko-opiskelijasta käytetty nimike ja opiskelijan sosio-ekonominen asema liittää keskustelun suoraan keskusteluun akateemisesta tai yliopistouramallista, jota kutsutaan tutkijan uramalliksi. Siitä onkin aktiivisesti keskusteltava.
Tieteentekijöiden liiton lausunnoissa korostetaan nimikkeen NUOREMPI TUTKIJA merkitystä tämä onkin tärkeää, neljästä eri näkökulmasta:
1. Jatko-opiskelijat tekevät itsenäistä tutkimustyötä ja heillä on maisterin tutkinto, joka pätevöittää heidät siihen. Työn itsenäisyydestä on myös näyttöä, joka valitettavasti on varsin usein kielteistä; liian moni jää paitsi ohjauksesta.
Karrikoiden, tutkija- tai tohtorikoulutettava paitsi passivoi toimijaa myös lupaa nykyisellä ohjauksen määrällä liikaa.
2. Nimike antaa paremman vertailukohdan myös muilla aloilla ja tutkimuslaitoksissa työskentelevien kollegoiden nimikkeisiin nähden sekä eurooppalaiseen kehykseen.
Käännökset ovat aina hankalia. Kotimaassa nuoritutkija antaisi kuitenkin paremman kuvan työn kuvasta.
3. Jatko-opiskelija on yliopistoyhteisön jäsen ja nuorempi kollega. Vanhasta saksalaisesta professorin auktoriteettiin perustuvasta säätyajattelusta on päästävä eroon. Tässä suhteessa mallia tuleekin ottaa tukiryhmän tavoin USA-laisesta mallista.
4. Koulu- ja koulutettava eivät sovellu suomalaiseen yliopistokulttuuriin. Monissa tutkimuksissa nuoret yliopistolaiset ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä nimikkeeseen, siis miksi ei vaihtaa sitä.
Nimikekeskustelu liittää jatko-opintokeskustelun osaksi keskustelua jatko-opiskelijan muodollisesta asemasta.
Opetusministeriön kanta näyttää olevan viimeaikaisien esiintymisien perusteella se, että jatko-opinnoissa kyse on uran nivelvaiheesta, johon kuuluu rooliristiriita. Ministeriö ei aio ottaa kantaa jatko-opiskelija-työntekijä-ristiriitaan ellei konkreettisia vaihtoehtoja esitetä. Myös tukiryhmän ehdotuksessa tämä teema kierretään.
Keskustelu jatko-opiskelijan asemasta ja ohjauksesta tulisi liittää jatko-opiskelujen pysyvyyteen, statuskontrolliin, opiskelijan kannalta. SYL:n lausunnossa nämä teemat korostuvatkin.
Mikäli jatkokoulutukseen suunnatut rahat ohjataan yliopistoille korvamerkitsemättä, jää yliopistojen päätettäväksi kuinka raha allokoidaan, tämä on tietenkin ymmärrettävä linja nykyisessä autonomia-diskurssissa. Jatko-opintojen yhteydessä yliopistojen itse myöntämien apurahojen turvin tehdystä työskentelystä tulisi kuitenkin puhua avoimesti samoin sen autonomiasta, kestosta ja apurahansaajan oikeuksista. Toisaalta, mikäli jatko-opiskelijat olisivat pääsääntöisesti työsuhteessa, tulisi heihin soveltaa työntekijöihin sovellettavia säännöksiä kuten muihinkin. Välimallin ratkaisut ovat pääsääntöisesti ongelmallisia jatkuvuuden ja pysyvyyden kannalta.
Kummassakaan lausunnossa sen paremmin kuin tukiryhmän ehdotuksessakaan ei oteta kantaa vanhojen assistenttien, usein nykyisten yliopisto-opettajien, ammattikunnan kohtaloon. Mikäli akateemisesta uramallista puhutaan, tulisi myös puhua opetuksesta.
Opetus on merkittävä osa monen juniorin työtä. Tulisiko jatko-opintojen mahdollistaa myös opettajana kasvaminen? Tähän tulisi ottaa suoraan kantaa. Mallia voisi hakea esimerkiksi Ruotsista.
Toinen TTL ja SYL:n painottama asia on neljän vuoden määräaika jatko-opintoihin.
Määräajasta puhuminen voidaan liittää myös jatko-opintojen suunnitelmallisuuden ja pysyvyyden kuvailuun. En ota tässä kantaa sen juridiseen oikeutukseen, sillä siitä on olemassa jo akateemisia mielipiteitä ja tutkimusta.
Professoriliitto korostaa, ettei ohjaaja voi olla vastuussa rahoituksesta ja opiskelijan valmistumisesta, eikä ohjaaja voi sitoutua ohjaussuhteeseen määrättömäksi ajaksi tai vastata hänen valmistumisestaan.
Ohjaaja voi kuitenkin luoda turvallisen ympäristön toimia ja sitoutua ohjaamiseen esimerkiksi neljäksi vuodeksi. Toisen, nuoremman, ohjaajan roolia pitäisi myös entisestään vahvistaa.
Ohjaus sopimuksessa voitaisiinkin mielestäni rajata ohjaussuhteen kesto.
Professoriliiton lausunnosta on myös nostettava esille keskeisenä havaintona ohjattavien kohtuullinen määrä. On yleisesti tiedossa, että opetushenkilökunnan ja ohjattavien suhde on heikentynyt huomattavasti 1980-luvulta lähtien. Ilman määrän kontrollia ei voida taata laatua. Liian suuri ohjattavien määrä ei ole kenellekään eduksi.
Neljän vuoden määräaikaan liittyen on vielä todettava, että tilastollisesti tarkasteltuna määräaika ei ole realistinen kaikilla aloilla, ainakaan nykyisillä määräyksillä. Tukiryhmä painottaakin useassa kohtaa väitöskirjan olevan YLIOPISON OPINNÄYTTEEKSI HYVÄKSYMÄ KOKONAISUUS. Lause toistuu raportissa niin monta, kertaa että sen sisältö olisi hyvä avata. Tarkoittaako tämä sitä, ettei väitöskirjaa tarvitsisi enää julkaista?
Tämä käytäntö on vallitseva monessa maassa, tässäkin olisi syytä käyttää eksplisiittisiä ilmauksia.
Haluaisin vielä korostaa, ettei määräaikaa tulisi liittää ainoastaan tehokkuuteen vaan myös oikeusturvaan ja opintojen suunnitelmallisuuteen.
Tiivistetysti työn palkitsevuus ja näin myös osittain jatko-opintojen mielekkyys muodostuu sosiaalisesta arvostuksesta (nimike ja asema), rahallisesta toimeentulosta (palkkaus tai apuraha) sekä pysyvyydestä (varmuus tulevaisuudesta ja suunnitelmallisuus).
Pysyvyyden osalta erityisen haavoittuvaisia ovat naiset, sillä perheen perustaminen sattuu lähes poikkeuksetta jatko-opintojen ajalle.
Elinkeinoelämän keskusliitto korostaa roolinsa mukaisesti tohtorikoulutuksen työelämä vastaavuutta. Myös tukiryhmä korostaa tohtoritutkinnon suorittaneiden merkitystä koko innovaatiojärjestelmän kannalta.
Mielestäni tämä keskustelu tulisi liittää monella tieteenalalla avoimesti keskusteluun ammatillisesta tohtorin tutkinnosta. Esimerkiksi Isossa-Briatnniassa ammatillisia tohtorin tutkintoja on monella alalla. Mielestäni meillä on olemassa valmisratkaisu ongelman voittamiseksi. Se on vain vaiettu joidenkin kansainvälisten vertailuvaikeuksien sekä opetusministeriön rahoitusmallin vuoksi. Kysynkin tulisiko keskustelu taas avata.
Lisensiaatin tutkinto on lähes menettänyt merkityksensä akateemisena tutkintona. Sen sijaan, sen merkitys ammatillisena tutkintona (sosiaalityö, psykologia) on vakiintunut.
Mielestäni sille olisi laajemminkin kysyntää. Nykyisten maisteriohjelmien ”toisen kierroksen” opiskelijoissa olisi paljon potentiaalisia lisensiaatteja.
Omalla alallani hallintotieteissä (ja kauppatieteissä) moni jo maisterin tutkinnon suorittanut jatkaa opintojaan ja suorittaa toisen maisterin tutkinnot, esimerkiksi turvallisuus-, korkeakoulu, -sosiaali tai ”muussa” hallinnossa. Samanlainen tilanne on varmasti monella muullakin ”governance” alalla kuten EU-opinnoissa, kasvatusalalla ja terveydenhuollon opinnoissa. Myös tekniikan alalla vastaava ammatillinen lisensiaatin tutkinto voisi luoda uusia mahdollisuuksia.
Lisensiaatti on jo nyt määritelty tutkijakoulutukseksi ja se mielletään sekä eurooppalaisessa että OECD:n luokittelussa ylimmän tason tutkinnoksi. Mikä meitä estäisi kääntämästä sitä tohtoriksi PhD:n rinnalla. Esimerkiksi omalla alallani rinnakkaisten tutkintojen nimikkeet voisivat olla hallintotieteiden lisensiaatti (korkeakouluhallinnon erikoistumisopinnot) ja käännös Doctor of Higher Education Administration sekä Hallintotieteiden tohtori käännöksellä PhD (admin). Vertailukohdat löytyvät anglosaksisesta maailmasta ei saksasta.
Lisensiaatin tutkinnoissa olisi mielekästä tehdä yhteistyötä elinkeinoelämän, julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnan toimijoiden kanssa samoin kuin ammattikorkeakoulujen kanssa.
1) Tämä vähentäisi osa-aikaisten opiskelijoiden määrää tohtori-ohjelmissa, 2) lisäisi yliopistojen responssivisuutta,
3) helpottaisi ohjaajien taakkaa,
4) vähentäisi toisen maisterin tutkinnon suorittajia
5) mahdollistaisi uudenlaiset valintakriteerit sekä arviointi kriteerit ammatillisella puolella.
6) tukisi akateemisen tohtorin tutkinnon, PhD:n, asemaa sekä
7) helpottaisi akateemisen tutkinnon suuntaamista erityisesti akateemiseen uraan tähtääväksi.
Halusin kiinnittää lausuntojen avulla huomionne kolmeen eri teemaan:
1) Jatko-opiskelijan rooliin yliopistoyhteisössä
2) Jatko-opiskelun suunnitelmallisuuteen, opintojen pysyvyyteen ja rahoitukseen 3) Jatko-opintojen ammatillisuuteen
Näillä kaikilla teemoilla on yhteys akateemiseen uraan. Jatko-opintoihin hakeutumisen tulisi mielestäni olla pääsääntöisesti harkittu (ura-)valinta. Tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan ole.
Näiden teemojen lisäksi haluaisin vielä esittää kysymyksen tukiryhmälle: minkälaiseksi he kaavailevat Suomen Akatemian roolin tulevaisuudessa ja miten he näkevät verkostokoulujen tulevaisuuden. Toisaalta ryhmä korostaa akatemian roolia toisaalta se on ehdottamassa kilpailullisen järjestelmän lopettamista. Mitä mieltä ryhmä siis on?
Lienee niin että kaikki lausujat ja myös kuulijat ovat samaa mieltä tukiryhmän kanssa siitä että jatko-opintojen tulisi olla
1) aikaisempaa suunnitelmallisempia 2) aikaisempaa tehokkaampia
3) aikaisempaa systemaattisimpia 4) aikaisempaa avoimempia 5) aikaisempaa kansainvälisempää 6) aikaisempaa laadukkaampaa ja, että 7) opiskelijan oikeusturvaa pitäisi parantaa 8) rekrytoinnin tulisi olla suunnitelmallista sekä
9) yliopistolla tulisi olla keskeinen rooli jatko-koulutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa.
Näihin sinänsä tärkeisiin teemoihin en siksi puuttunut kommentissani.
Lopuksi: jatko-opiskelijan (oli hän sitten tohtori- tai lisensiaattiohjelmassa) kannalta neljä seikkaa nousevat keskeisiksi:
1) Opintojen suunnitelmallisuus ja ohjauksen pysyvyys 2) Rahoitus
3) Vaikuttamismahdollisuudet ja arvostus
4) Työn tekemisen edellytykset kuten riittävä vapaus ja sopiva vaativuustaso Nämä tulisi huomioida suunniteltaessa uutta jatkokoulutusmallia.
Elias Pekkola, yliopisto-opettaja