Tutkimuksessani olen ottanut tietoisen riskin ja ylittänyt useita rajoja. Olen halunnut tarkastella mikrolainan ympärille syntynyttä intialaista oma-apuryhmää uudesta näkökulmasta, uudella tavalla.
Valitessani tutkimuskohteekseni pohjoisen ulkopuolella, etelän yhteisössä asuvat naiset, olen tutkimusmatkani aikana ylittänyt niin Intian kuin sosiaalipsykologiankin tieteen sisäiset rajat.
Lisäksi olen ylittänyt oma-apuryhmän tutkimuksen perinteiset rajat, sillä vaikka oma-apuryhmän sosiaalista pääomaa onkin tarkasteltu monesta näkökulmasta, moraalijärjestys on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Mitä olen saavuttanut ja kuka tutkimustuloksistani voi lopulta hyötyä?
Aloittaessani Tharin oma-apuryhmää tarkastelevan tapaustutkimukseni halusin ensisijaisesti selvittää, minkälainen moraalijärjestys tutkimani naisten oma-apuryhmässä on syntynyt.
Alakysymyksinä minua kiinnosti tietää, miten sen jäsenet sekä ylläpitävät että muuntavat moraalijärjestystään vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toisena, edellisestä hieman poikkeavana alakysymyksenä halusin vielä pohtia sosiaalista pääomaa, jonka voimaan varsinkin neoliberaalit mikrolainateoriat vakaasti uskoivat. Koska aikaisempien tutkimuksien takia (ks. esim. Katila 2005) arvelin, että moraalijärjestys ja sosiaalinen pääoma voisivat liittyä jollain tavalla toisiinsa, halusin vielä tarkastella, minkälaista sosiaalista pääomaa oma-apuryhmän sosiaalisissa suhteissa on.
Vaikka moraalijärjestys olikin tutkimukseni ensisijainen kiinnostuksenkohde, käsitteiden alkuperäisestä järjestyksestä poiketen, aloitin analyysini tarkastelemalla oma-apuryhmän sosiaalisia suhteita ja niissä olevaa sosiaalista pääomaa. Ymmärsin sosiaaliset suhteet Woolcockin (1998) tapaan ulottuvuuksina, joissa sosiaalinen pääoma ilmeni monella tavalla. Rankinin (2002) teoria auttoi minua puolestaan huomaamaan, että sosiaalinen pääoma oli erilaista riippuen siitä, kenestä toimijasta oli kyse. Samuhiksi nimeämässäni oma-apuryhmässä yhteiskunnallinen valta vaikutti sen jäsenten välisissä suhteissa ja heidän suhteissaan kenttätyöntekijöihin, perheenjäseniin, muihin oma-apuryhmän naisiin, kyläyhteisön asukkaisiin ja pankin henkilökuntaan. Näissä suhteissa sosiaalinen pääoma näyttäytyi epätasa-arvoisena, sillä valta tarjosi toisille toimijoille paremmat mahdollisuudet hyödyntää rakenteissa olevaa sosiaalista pääomaa kuin toisille. Sekä yhdentymis- että liitäntäulottuvuuksilla syntyi hegemoneja, joilla oli parhaat mahdollisuudet käyttää sosiaalista pääomaa ja vaikuttaa vuorovaikutuksen luonteeseen. Tästä huolimatta valta ja sosiaalisen pääoman jakautuminen osoittautuivat myös muuttuviksi asioiksi. Yhtäältä jotkut hegemonit suostuivat
luopumaan vallastaan ja sosiaalisesta pääomastaan, toisaalta kaikissa suhteissa hegemoneilla ilmeni myös vastustajia, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan heidän valtansa ja taistelemaan itselleen lisää valtaa ja sosiaalista pääomaa.
Sosiaalisen pääoman ja sosiaalisten suhteiden tarkastelu tarjosi hyvän pohjan siirtyä pohtimaan tutkimukseni pääasiallista ongelmaa, oma-apuryhmän moraalijärjestystä, Harrén (1983), Burkittin (1992) ja Carterin (2002) teorioiden opastamana. Huomasin, että oma-apuryhmän naiset olivat omaksuneet varsin hyvin GRAVIS:in mikrolainamallin moraalijärjestyksen säännöt, arvot ja roolit ja ylläpitivät niitä toiminnassaan. Ne eivät olleet kuitenkaan muuttumattomia. Yhtäältä GRAVIS:in moraalijärjestys sisälsi myös joustavuutta. Toisaalta naiset pyrkivät aktiivisesti itse luomaan, muuntamaan, julkistamaan ja konventionalisoimaan sen sääntöjä, arvoja ja rooleja bhil mina -yhteisöstään omaksumansa moraalijärjestyksen ja omien halujensa mukaisiksi. Lopulta, ylläpitämisen ja muuntamisen tuloksena ryhmään oli syntynyt täysin uusi moraalijärjestys. Se koostui GRAVIS:in mikrolainamallin ja bhil mina -yhteisön moraalijärjestyksistä sekä naisten itsensä muuntamista ja luomista säännöistä, arvoista ja normeista.
Miten sosiaalinen pääoma ja moraalijärjestys lopulta liittyvät yhteen, vai liittyvätkö ne lainkaan?
Osoittautuivatko tutkimuksen alussa ilmaisemani olettamukset oikeiksi siitä, että niillä olisi jonkinlainen yhteys? Aineistoni perusteella uskon, että sosiaalinen pääoma ja moraalijärjestys ovat yhteydessä toisiinsa. Jos yhteiskunnallinen valta vaikutti naisten mahdollisuuksiin hyödyntää sosiaalista pääomaa vuorovaikutussuhteissa, niin sosiaalinen pääoma vaikutti heidän mahdollisuuksiinsa muuntaa niin GRAVIS:in mikrolainamallin, bhil mina -yhteisön kuin ryhmän omaa moraalijärjestystä. Samalla tavalla kuin materiaalisen pääoman määrä, varallisuus, antaa yhteiskunnan rikkaammille kansalaisille vähävaraisia paremmat mahdollisuudet ostaa kulutushyödykkeitä myös sosiaalisen pääoman määrä joko mahdollisti moraalijärjestyksen muuntamista tai esti sitä. Erilaisissa sosiaalisissa suhteissa muuntaminen oli naisten valta-asemien takia jäsenille joko tavallista helpompaa tai vaikeampaa. Jäsentenvälisissä suhteissa toiset naisista kykenivät muuntamaan moraalijärjestystä toisia paremmin, kun taas kenttätyöntekijöiden ja naisten välisissä suhteissa kenttätyöntekijöillä oli naisia enemmän valtaa vaikuttaa siihen. Naisten ja heidän perheidensä välisissä suhteissa etenkin aviomiehet kykenivät määrittämään naisia paremmin moraalijärjestystä. Samalla tavalla myös pankin ja naisten välisissä suhteissa naisilla oli pankin virkailijoita vähemmän valtaa muuntaa sitä. Toisissa suhteissa kuten Samuhin ja sitä nuorempien
ryhmien sekä Samuhin ja kylän naisten välillä jäsenillä itsellään oli kuitenkin eniten valtaa vaikuttaa moraalijärjestykseen. Tällä tavalla sekä sosiaalista pääomaa että moraalijärjestystä yhdistivät lopulta makrotason kysymykset yhteiskunnallisesta vallasta ja epätasa-arvosta.
Miten tapaustutkimuksen avulla saamiani tutkimustuloksia voisi sitten yleistää ja kuka niistä voi lopulta hyötyä? Tutkimuksellani voi olla ainakin kahdenlaista käytännöllistä relevanssia.
Ensinnäkin, se voi hyödyttää kehitysyhteistyöhankkeiden suunnittelijoita. Olen esittänyt, että erilaisissa sosiaalisissa suhteissa oleva sosiaalinen pääoma ja moraalijärjestys nivoutuvat toisiinsa.
Niillä ylläpidetään yhteiskunnan valta-rakenteita, jotka vaikuttavat vaihtelevasti naisten mahdollisuuksiin toimia ryhmässä. Valta ei vaikuta vain sukupuolten välisissä suhteissa, vaan se määrittää kaikkia sosiaalisia suhteita. Toivon, että tutkimukseni auttaa mikrolainahankkeita toteuttavia kansalaisjärjestöjä ja muita kehityspoliittisia toimijoita ymmärtämään Rankininkin (2002) painottaman asian, että pelkkä oma-apuryhmien perustaminen ei riitä saamaan aikaan pitkäkestoista kehitystä. Huomioimalla vallan, sosiaalisen pääoman ja moraalijärjestyksen yhteisvaikutuksen yhteisössä, he voivat entistä paremmin tunnistaa tapoja, joilla epätasa-arvoisia rakenteita ylläpidetään, ja pohtia keinoja niiden muuttamiseksi. Esimerkiksi tutkimassani oma-apuryhmässä, jossa roolit, tehtävät ja vastuunjako ovat pysyneet seitsemän vuoden ajan lähes muuttumattomina, kehityspoliittiset toimijat voisivat miettiä kysymyksiä kuten: ”Voiko roolien ja tehtävien jakautumisella olla yhteys siihen, että ryhmän sosiaalinen hierarkia ja sosiaalisen pääoman jakautuminen ovat pysyneet alusta asti samankaltaisina?” ja ”Jos ryhmän puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja vaihtuisivat useammin, voisivatko ryhmässä vähemmän aktiiviset jäsenet saada enemmän valtaa ja sosiaalista pääomaa muuntaa moraalijärjestystä ja toimia ryhmässä?” En toki väitä, että vastaukset löytyvät heti tai että muutokset tapahtuisivat hetkessä, sillä moraalijärjestys, valta ja sosiaalinen pääoma voivat kietoutua monimutkaisesti toisiinsa. Roolien muuttuminen ryhmässä ei siis tarkoita sitä, että naisiin kohdistuvat odotukset ja heidän velvollisuutensa perheessä ja yhteisössä välttämättä muuttuisivat. Jos jäsenillä ei ole keskenään samanlaisia mahdollisuuksia poistua kodin piiristä pankkiin, koulutuksiin ja työryhmiin heillä ei ehkä ole yhtäläistä valtaa vaikuttaa oma-apuryhmänkään toimintaan. Kehityspoliittiset toimijat voivat siis joutua huomioimaan valtarakenteet laajasti ja mahdollistamaan keskustelun paikkoja ei vain naisille, vaan heidän ja monien eri mikro- ja makrotasojen toimijoiden kuten kylän muiden asukkaiden, mikrolainainstituutioiden ja valtion välille.
Kehityspoliittisten toimijoiden lisäksi tutkimus voi havahduttaa myös mikrolainaa myöntävän pankin virkailijat toimimaan entistä paremmin ja asiakaspalveluhenkisemmin. Liberaaleihin teorioihin pohjautuvassa mikrolainakeskustelussa toki uskotaan, että oma-apuryhmän jäsenten välille syntyvän sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen paineen avulla rahoituslaitokset kykenevät painostamaan naisia maksamaan mikrolainansa ajallaan takaisin (Ito 2003; Rankin 2002). Kuitenkin tutkimustulokseni siitä, että itse asiassa pankki käyttää valtaa ja sosiaalista pääomaa suhteessa naisiin, voi pakottaa heidät tunnustamaan oma-apuryhmän jäsenten ja heidän välisessä vuorovaikutussuhteessa olevat monet ongelmat, joista Naila Kabeerkin (1994, 237–238) mainitsee.
Jos pankkivirkailijat oppivat kunnioittamaan aikaisempaa paremmin oma-apuryhmän naisten näkökulmia ja elämää, he säästävät sekä omia että naisten voimavaroja ja kykenevät solmimaan heihin pienemmällä vaivalla entistä paremman ja tasa-arvoisemman luottamussuhteen. Sellaisen suhteen, jossa naisia pikemminkin rohkaistaan ja kannustetaan ottamaan vastuuta asioistaan kuin lannistetaan pankin määrittämien sääntöjen alaisiksi. Samalla mikrolainainstituutiot voivat yleisemminkin miettiä, ovatko niiden ylläpitämät säännöt ja arvot todella ainoa vaihtoehto vai voisiko sääntöjä ja arvoja kenties muuttaa paremmin ryhmän naisille sopiviksi.
Käytännön yhteiskunnallisten hyötyjen lisäksi tutkimukseni voi olla relevantti myös tieteelle yleensä. Se tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten sosiaalisen pääoman voi oma-apuryhmässä ymmärtää, ja millaisia vaikutuksia sillä voi olla yhteisössä. Tutkimustulokseni tukevat Rankinin (2002) ja Woolcockin (1998) teorioita siitä, että sosiaalisella pääomalla ei ole vain myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia, vaan sillä voi olla niitä molempia sosiaalisen suhteen luonteen mukaan. Se voi havahduttaa liberaaleihin teorioihin uskovat tutkijat siihen, että sosiaalista pääomaa tulisi tarkastella entistä laajemmasta, mikro- ja makrotason sekä vertikaaliset ja horisontaaliset suhteet huomioivasta, näkökulmasta. Sellaisesta näkökulmasta, jossa tutkija analysoi käsitettä monissa erilaisissa sosiaalisissa suhteissa ja pohtii kysymyksiä yhteiskunnallisesta vallasta ja eriarvoisuudesta. Tällöin myös moraalijärjestyksen tutkiminen sosiaalisen pääoman rinnalla tulee tärkeäksi.
Lopulta, tarkastellessani pohjoisen ulkopuolista maailmaa, tutkimukseni rikkoo perinteisiä sosiaalipsykologian rajoja ja tuo uusia näkökulmia alan keskusteluun. Tämän vuoksi toivon sen innostavan toisia sosiaalipsykologeja huomaamaan, että myös Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella on sosiaalipsykologisesti kiinnostavia ja tärkeitä tutkimusaiheita. Kuten antropologi
Thomas Hylland Eriksen (2004, 88) asian oivallisesti ilmaisee: ”Mahdollisuus määrätä sanktioita, sekä rangaistuksia että palkintoja, on kaikissa yhteiskunnissa keskeinen vallan osatekijä. Siksi onkin tärkeää tarkastella normien ja sanktioiden järjestelmiä missä tahansa sosiaalisessa järjestelmässä.”
Etenkin maapallon globalisoituessa sosiaalipsykologiankin on kyettävä seuraamaan kehitystä ja pohtimaan Eriksenin sanoja. Koska etelän tutkiminen on sosiaalipsykologiassa suhteellisen harvinaista, tieteen sisällä ei ehkä aluksi ole riittävästi tuntemusta sen problematiikasta. Tällöin tieteiden välinen vuoropuhelu on tärkeää. Esimerkiksi sosiaalipsykologian, kehitysmaatutkimuksen, naistutkimuksen, sosiaaliantropologian ja vaikkapa taloustieteet yhdistävä monitieteellinen tutkimus voi tarjota tieteelliseen keskusteluun tuoreita ja mielenkiintoisia näkökulmia moraalijärjestyksestä ja vuorovaikutuksesta. Tällöin etelän yhteisöjen vuorovaikutuksen tutkimisesta voi tulla tärkeää ei vain yksin etelän sosiaalipsykologien tiedepiireissä vaan myös pohjoisen tutkijoiden keskuudessa.