Perjantaina 13.3.2009 suomalaisessa urheilussa tapahtui jotain perin harvinaislaatuista. Jääkiekon SM-liigan pudotuspeliotteluissa Jyväskylässä, Espoossa, Hämeenlinnassa ja Helsingissä joukkueiden pelaajat kieltäytyivät aloittamasta peliä tuomarin pudotettua kiekon jäähän ja osoittivat näin mieltään ottelun ensimmäisten sekuntien ajan. Ammattijääkiekkoilijoiden harvinainen mielenilmaus kohdistui urheilijoiden sosiaaliturvalain uudistussuunnitelmaa vastaan, josta sosiaali- ja terveysministeriö (STM) oli ilmoittanut tiedotteessaan päivää aiemmin 12.3.2009.1 STM:n keskeisimpänä perusteena lakiuudistukseen oli, että aiempi urheilijan sosiaaliturvan lailla suojattu erillisjärjestelmä oli johtanut kestämättömiin kulurakenteisiin, minkä takia sosiaaliturvan hintaa piti käytännössä tiputtaa. STM:n tavoitteissa oli urheilijan tapaturmaeläkkeen vuosityöansion ylärajan määrittäminen ja tapaturmakorvauksen ajallinen rajaaminen. Ammatikseen urheilevat puolestaan vastustivat näitä uudistuksia kiivaasti. Mutta mistä tässä kaikessa oli oikein kysymys?
Ammattiurheilijoiden sosiaaliturva on Suomessa hoidettu erillisjärjestelmällä, jonka rajat ovat vuonna 2009 olleet kiristymässä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Suomessa on sosiaaliturva yleisesti koettu ihmisten tasa-arvoisuuden perustana. Silti eräällä tietyllä ammattiryhmällä on ollut olemassa oma erillinen sosiaaliturvajärjestelmänsä, josta ammattiryhmä on ollut valmis pitämään kiinni jopa mielenilmauksin. Urheilijoiden sosiaaliturvajärjestelmä puhuttikin näin ollen varsin laajasti keväällä 2009, kun urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvalakia uudistettiin. Urheilijat protestoivat heidän tapaturmaturvaansa kohdistuneiden ansioylärajojen käyttöönottoa ja urheilujärjestelmän palkanmaksajat korostivat puolestaan sitä, että kohonneiden vakuutusmaksujen takia koko suomalainen urheilujärjestelmä oli vaarassa.
Lain uudistusprosessi olikin kauttaaltaan varsin kiivas ja värikäs ja jopa valiokunnissa asti urheilijan tapaturmaturvan rajoista väiteltiin suoranaisessa tupo-hengessä. Uudistettu laki urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta saatiin kuitenkin aikaan ja se astui voimaan lopulta 1.5.2009. Lain uusimisen tarve ja sen herättämät keskustelut ja mielenilmaukset puhuvat kuitenkin sen puolesta, että urheilijoiden sosiaaliturva on Suomessa erittäin ajankohtainen ja tärkeä aihe vuonna 2009.
Lain uusimisen tarpeellisuuden ymmärtämiseksi on syytä perehtyä siihen, mistä kaikki sai alkunsa.
Vuonna 2009 väännettiin liikuntapolitiikan kulisseissa kättä lähinnä tapaturmaturvan euro- ja
1 STM:n tiedote (86/09) Uusi laki urheilijan pakollisesta tapaturmaturvasta. 12.3.2009.
ikärajoista, mutta järjestelmän syntyaikaan 1990-luvun alussa pelissä oli käytännössä koko suomalaisen ammattiurheilun tulevaisuus. Ammattiurheilijat tulivat nimittäin ensimmäisen kerran ansiosidonnaisen sosiaaliturvan piiriin vasta vuonna 1995 säädetyn urheilijoiden sosiaaliturva-asetuksen myötä. Tätä ennen urheilijat elivät tilanteessa, jossa heillä oli turvanaan vain perustuslain takaama oikeus perustoimeentulon turvaan. Urheilutuloista karttunut ansiosidonnainen sosiaaliturva puuttui kokonaan, koska urheilijaa ei oltu määritelty urheilijasopimuksissa pitävästi työntekijäksi eikä velvoitteita ansiosidonnaisen sosiaaliturvan hoitamiseen näin ollen ollut. Urheilijat olivatkin tuolloin käytännössä yksi harvoista työntekijäryhmistä ansiosidonnaisen sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolella.
Tilanne muuttui lopulta kokonaan vuonna 1994, kun urheilija määriteltiin oikeudellisesti ammatiksi. Tämän jälkeen urheilija oli työntekijä ja näin ollen käytännössä työntekijän eläkelain piirissä. Urheiluseurat, jotka olisivat näin yhtäkkiä joutuneet maksamaan TEL-maksuja noin 30%:a urheilijoiden palkan päälle, eivät puolestaan olisi tätä tilannetta kestäneet vaan niiden toiminta olisi vaarantunut. Niinpä tulikin tarve valmistella nopeasti sellainen järjestelmä, joka olisi turvannut urheilijan sosiaaliturvan, mutta siten ettei suomalainen urheilu- ja seurajärjestelmä olisi joutunut maksamaan itseään kuoliaaksi. Näin ollen urheilulle oli kompromissiratkaisuna synnytettävä oma sosiaaliturvan erillisjärjestelmä.
Urheilijoiden sosiaaliturvajärjestelmän keskeisimmiksi toimijoiksi nousivat valtionhallinnon edustaja STM, urheilun työnantajapuolen edustaja Suomen liikunta ja urheilu (SLU) ja urheilun työntekijäpuolen edustajina pelaajayhdistykset ja erityisesti Suomen jääkiekkoilijat ry (SJRY).
Päätöksentekoprosessin keskeisin jännite syntyikin osaltaan juuri tästä toimija-asetelmasta. STM halusi luonnollisesti saada aikaan toimivan sosiaaliturvan urheilijoille siten, että se olisi ollut mahdollisimman normaalin sosiaaliturvan kaltainen ja poistanut urheilijoihin kohdistuneen lainsäädännöllisen epäkohdan. SLU halusi puolestaan katsoa laajalti koko urheilujärjestelmän etuja.
Tämä tuli esille varsinkin siinä vaiheessa, kun valmisteluprosessissa huomattiin, ettei sama asetusmalli sopinut yksilö- ja joukkueurheilijoihin. SLU piti tällöin vahvasti yksilöurheilijoiden puolta. Pelaajayhdistysten mielenkiinnon kohteina olivat puolestaan oman lajinsa ammattiurheilijat ja heidän hyvinvointinsa. Kyseessä oli siis tavallaan jopa urheilun sisäinen kolmikantavalmistelu, jossa SLU edusti työnantajia, pelaajayhdistykset työntekijöitä ja STM valtionhallintoa.
Tässä tutkimuksessa käsitellään urheilijoiden sosiaaliturvan syntyä tapaustutkimuksena.
Tapaustutkimuksen tekemisen tarve urheilijoiden sosiaaliturvan erillisjärjestelmän syntyvaiheista
on perusteltu osaltaan juuri aiheen ajankohtaisuudella keväällä 2009. Vastavalmistuneen lakiuudistuksen synnyttämää kiistaa ei voida kunnolla ymmärtää ilman koko erillisjärjestelmän syntyhistorian tuntemusta. Lisäksi tässä tutkimuksessa käytettyä tarkastelutapaa eli poliittisten prosessien vaiheiden erittelyä ammattiurheilijoiden erityislainsäädännön muodostumisessa ei ole aiemmin tarkasteltu. Aiemmat aiheesta tehdyt tutkimukset ovat käsitelleet urheilijoiden sosiaaliturvaa lähinnä kansalaisten perusoikeuksien tai muiden oikeusopillisten näkökulmien läpi tutkittuna. Tämän kaltainen policy-analyyttinen tutkimus lainsäädännön taustoista onkin sikäli uusi lähestymistapa, että aihetta ei ole aiemmin tutkittu tästä näkökulmasta. Poliittisten prosessien näkökulma on kuitenkin sikäli tärkeä, että se auttaa ymmärtämään urheilijoiden suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisen sosiaaliturvan erillisjärjestelmän syitä ja taustoja ja vastaa kysymykseen, miksi järjestelmä on sellainen kuin se on.
Tämä pro gradu- tutkielma on siis policy-analyyttisellä tutkimusotteella tehty tapaustutkimus Suomen ensimmäisen ammattiurheilijoiden tapaturma- ja eläketurvalain päätösprosessista eli siitä, miten urheilijoiden sosiaaliturvan erillisjärjestelmä aikanaan luotiin. Itse poliittinen päätöksenteko on tässä tutkimuksessa jaettu neljään päävaiheeseen: päätöksen vireillepanoon, sen suunnitteluun ja valmisteluun, varsinaiseen päätöksentekoon ja päätöksen toimeenpanoon. Toisaalta päätöksenteon tutkimuksessa keskeistä on päätöksentekoprosessin selventämisen lisäksi sen monimuotoisuuden ja myös monimutkaisuuden osoittaminen. Tätä näkökulmaa ei voidakaan sivuuttaa, sillä vaikka tässä työssä on päätöksentekoprosessi esitetty kronologisella etenemistavalla, sisälsivät urheilijan sosiaaliturvan taakse säädetyt kaksi asetusta ja lopullinen laki myös useita koko päätettävän asiakokonaisuuden uudelleen määrittelyjä. Näistä keskeisin oli erilaisen seura-urheilija -suhteensa takia yksilöurheilijoiden rinnasteisen sosiaaliturvajärjestelmän luominen joukkueurheilijoiden oman järjestelmän rinnalle. Valittu lähestymistapa ja tapahtumien kronologinen esittäminen ovat kuitenkin kokonaiskuvan ja toimijoiden keskinäisen suhdeverkoston suhteen perustelluin ja käyttökelpoisin vaihtoehto.