4. HUIPPU-URHEILIJAN ASEMAAN LIITTYVÄ LIIKUNTAPOLITIIKKA JA
4.1 HUIPPU-URHEILU LIIKUNTALAINSÄÄDÄNNÖSSÄ
4.1.3 Huippu-urheilija ammatiksi muiden ammattien joukkoon
Työsuhteen viisi perustunnusmerkkiä on Suomessa määritelty perinteisesti työsopimuslaissa. Sen mukaan työsopimus on sopimus, johon sisältyvät kiinteästi sopimuksenvaraisuus, työn tekeminen toiselle sopimusosapuolelle, työn tuloksen koituminen toisen hyväksi, työn vastikkeellisuus ja valvonnan alaisuus.103 Työsuhteen olemassaolon arviointi onkin viime kädessä kokonaisharkintaa, jossa otetaan kaikki työntekotilanteessa vallitsevat seikat huomioon. Tästä syystä huippu-urheilun ja työnteon suhteen määritteleminen olikin varsin pitkään epäselvä laintulkintakohta.
Urheiluseurat ovat perinteisesti tehneet työsopimuksia vain joukkuelajien urheilijoiden kanssa.
Vielä 1990-luvulla seurat tekivät pelaajasopimuksia, joissa määriteltiin seuran ja pelaajan välisiä keskinäisiä velvoitteita, mutta painotettiin, ettei kyseessä ollut virallinen työsopimus.104 Tämä tulkinta osaltaan vaikutti myös siihen, ettei työsopimuksen puuttuessa ollut seuroilla tarvetta sosiaaliturvamaksujen maksamiseen urheilijoiden osalta. Pelaajat eivät näin ollen olleet juridisesti työntekijöitä. Joukkueurheilijoiden pelaajien oikeusasema riippuikin toisin sanoen ratkaisevasti siitä, katsottiinko pelaajan olleen työsuhteessa seuraansa. Työsuhteen tunnusmerkistön täyttyessä pelaaja olisi automaattisesti kuulunut myös työlainsäädännön pakottavien määräysten piiriin.105
102 Ekman 2004, s. 162-163. Ns. Bosman-päätös oli EY-tuomioistuimen päätös 15.12.95 asiassa C415/93. Päätöksen jälkeen suomalaiset lajiliitot ovat luopuneet myös kansallisista siirtomaksuista korvaten ne kasvattajaseurarahastoilla 103 Rauste 1997, s. 106. ; Työsopimuslaki 320/1970, 1 §. Työsopimuslaki uudistettiin tammikuussa 2001 (TSL 55/2001), eikä uudessa työsopimuslaissa ole vastaavaa määrittelyä yhtä selkein sanamuodoin. Käytän tässä yhteydessä kuitenkin vanhaa työsopimuslakia, koska se oli voimassa tutkimuksen aikarajauksen puitteissa.
104 Ekman 2004, s. 155. Ekmanin tiedossa ei ollut yhtään tapausta, jossa yksilöurheilija olisi tehnyt nimenomaan urheilemista koskevan työsopimuksen edustamansa seuran kanssa.
105 Helo 2000, s. 5.
Vakuutusoikeus otti ensimmäisiä kertoja kantaa urheilijan työsuhteen vakuutusturvaan liittyneisiin tapauksiin 1970-luvulla, kun käsiteltävinä asioina olivat autourheilijan työsuhde autoliikkeeseen ja jääkiekkoilijan työsuhde mailatehtaaseen.106 Molemmissa päätös oli vakuutusturvan kannalta kielteinen. Samoin kielteiseen päätökseen päätyi Korkein Oikeus vuonna 1987 päätöksessään, jonka mukaan erotuomarina toiminut henkilö ei ollut työsuhteessa urheiluseuraan, joka maksoi hänelle tuomarityöstä kulukorvauksen ja palkkion. Päätöksen ratkaisseena seikkana on pidetty työsuhteen tunnusmerkistöön liittyneen johdon ja valvonnan puutetta. Samoin vakuutusoikeus antoi 12.5.1992 päätöksen, jonka mukaan amerikkalaisen jalkapallon pelaaja ei ollut työsuhteessa seuraansa, koska pelaajan saamaa palkkiota ei pidetty päätoimiseen urheiluammattiin viittaavana.107 Toinen vastaava päätös tuli 11.2.1993, kun vakuutusoikeus totesi mestaruussarjatason jalkapalloilijan ja hänen seuransa sopimuksen olleen riittämätön työsopimukseksi, sillä jalkapalloilija oli samaan aikaan työsuhteessa myös pankkiin eikä jalkapalloilu muodostanut hänen pääasiallista toimeentuloaan.108 Näin ollen oikeuskäytännöksi näytti muodostuneen, etteivät urheilijat olleet varsinaisesti työsopimuslain piirissä. Toisaalta kaikissa todetuissa tapauksissa ainakin yksi viidestä työsopimuslain perustunnusmerkistä jäi täyttymättä.
Ensimmäinen oikeuspäätös, joka puolsi sitä väitettä, että urheilijan työsopimus soveltui myös työsopimuslakiin, annettiin Turun hovioikeudessa elokuussa 1991. Tuolloin vahingonkorvausasiaa koskeneessa tapauksessa todettiin ulkomaisen koripalloilijan ja suomalaisen koripalloseuran välillä olleen todellisen työsuhteen. Tämän päätöksen ratifioi myöhemmin myös Korkein Oikeus.109 Toinen koripalloilijan työsopimusasioita käsitellyt ennakkopäätös annettiin vuonna 1993, kun koripalloilijan katsottiin koeaikanaan purkaneen pelaajasopimuksensa epäasiallisella perusteella.
Korkein oikeus totesi pelaajan olleen työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa seuraansa ja sopimuksenpurun olleen tästä syystä laiton.110
Muihin kuin vahingonkorvausasioihin liittyen urheilijan työsopimuksen oikeusasema koki dramaattisen muutoksen 15.9.1994. Tätä hetkeä onkin pidetty päivänä, jolloin urheilijasta tuli virallisesti oikeudellinen ammatti, sillä vakuutusoikeus vahvisti tuolloin päätöksellään jääkiekkoilijan olleen työeläkelain mukaisessa työsuhteessa edustamaansa seuraan.111 Merkittävän
106 Tapaturmavakuutusten liiton kiertokirje. Urheilijoiden työsuhteet ja vakuuttaminen. s, 6. 22.4.1991.
107 STM:n vakuutusosaston muistio. Urheiluseurat ja urheilijoiden vakuutusturva. 28.10.1993.
108 HE 356/1994, luvut 1.4 ja 1.5.
109 HE 356/1994, luku 1.6.
110 Saarnilehto 1998, s. 6-7. Pelaajan sopimuksenpurulle ei ollut muuta perustetta kuin paremman rahallisen vastikkeen saaminen toisessa joukkueessa (KKO 1993:42).
111 Rauste 1997, s. 183-184. ; Vakuutusoikeuden päätös 15.9.1994 (5122/93/2542).
päätöksestä teki myös se seikka, että aiemmin vain Korkein Oikeus sekä hovioikeudet olivat katsoneet urheiluammatin täyttäneen työsuhteen tunnusmerkistön. Nyt vastaavaan näkökantaan päätyi ensimmäistä kertaa myös vakuutusoikeus.112 Tästä lähtien urheilijoihin alettiin soveltaa työsopimuslakia ja he tulivat virallisesti myös ansiosidonnaisen sosiaaliturvan piiriin. Päätös oli myös koko tämän tutkimuksen keskiössä olevan urheilijan sosiaaliturvalainsäädäntöprosessin ydin.
Vakuutusoikeuden päätöksen taustalla oli se, että urheilija työsopimuksineen täytti nyt käytännössä kaikki työsopimuslain ehdot: pelaamisesta oli ensinnäkin tehty pelaajan ja jääkiekkoseuran välinen kirjallinen sopimus, jonka mukaan pelaaja sitoutui työskentelemään jääkiekkoilemalla seurassa sopimuskauden ajan. Lisäksi seuran harjoituksiin ja ottelutapahtumiin osallistuminen oli pelaajalle pakollista ja hänet oli velvoitettu hoitamaan kuntoaan myös joukkueharjoitusten välillä. Pelaajalle maksettiin myös palkkaa bonuksineen ja luontaisetuineen, joka katsottiin kokopäivätoimiseksi toimeentuloksi eikä hänellä ollut pelaamisen lisäksi muuta työtä. Pelaajasopimus velvoitti lisäksi pelaajan säännöllisiin elintapoihin myös vapaa-ajallaan.113 Vakuutusoikeuden päätös otettiin myös jatkossa oikeustapauksien ennakkopäätökseksi ja urheilijat linjattiin näin tietyin ehdoin ja edellytyksin TEL:n piiriin kuuluviksi.
Huippu-urheilijat ja erityisesti joukkuepalloilijat määriteltiin näin juridisesti ammatiksi ammattien joukkoon. Täysin normaalina työsopimuksena urheilijan työsopimusta ei kuitenkaan voitu vieläkään pitää. Urheilijan työsopimukset nimittäin olivat ja ovat yhä edelleen lähes poikkeuksetta määräaikaisia, jolloin joukkueurheilun vallitsevaksi palvelussuhdetyypiksi muodostui normaalista työsopimuslaista poiketen vakioehtoinen määräaikainen työsuhde. Työlainsäädännön määräysten pakottavuuteen tällä seikalla ei kuitenkaan ollut vaikutusta.114 Niinpä työsuhteen laadun poikkeuksellisuudesta huolimatta huippu-urheilijasta tuli vuonna 1994 yksiselitteisesti pätevä ammatti oikeudellisesti, joka mahdollisti työlainsäädännön pakottavien säädösten soveltamisen myös urheilijoihin. Tämä olikin lopulta erittäin keskeinen näkökulma, sillä erääksi tärkeimmistä työlainsäädännön soveltamisaloista muodostui sosiaaliturvasäädösten käyttöönotto urheilijoiden kohdalla.
112 Saarnilehto 1998, s. 11.
113 HE 356/1994 1.9. ; Vakuutusoikeuden päätös 15.9.1994 (5122/93/2542).
114 Schön 2003. http://www.urheiluoikeudenyhdistys.fi/urheilu_ja_oikeus-lehti/2003/esa_schon/.