Psykologiset perustarpeet ovat keskeinen osa Edward L. Decin ja Richard M. Ryanin kehittämää itsemääräytymisteoriaa. Itsemääräytymisteoria (Self-determination theory, SDT) on kuusiosainen makroteoria yksilön kehityksestä, käyttäytymisestä ja motivaatiosta: se pyrkii selittämään ja ennustamaan yksilön psykologista kehitystä ja käyttäytymistä erityisesti autonomisen ja kontrolloidun motivaation jatkumolla. Itsemääräytymisteorian esittämä ihmiskuva on humanistinen - se näkee ihmisen luontaisesti aktiivisena, uteliaana ja sosiaalisena olentona. Yksilölle on ominaista pyrkiä psykologiseen kasvuun ja hyvinvointiin, omien kykyjen harjoittamiseen, haasteiden voittamiseen sekä ulkoisen maailman sisäistämiseen ja sisäisen maailman eheyteen; itsemääräytymiseen. (Pervin, 2003; Deci & Ryan, 2017.)
Itsemääräytymispyrkimys havaitaan selkeimmin sisäisenä motivaationa, toimintana, joka koetaan itsessään mielenkiintoiseksi ja motivoivaksi. Edellä mainitut käyttäytymistaipumukset ovat sisäsyntyisyydestään huolimatta ehdollisia: toteutuakseen ne vaativat ympäristön tukea. Itsemääräytymisteorian keskiössä ovatkin yksilöiden ympäristötekijöiden vaikutukset heidän psykologiseen hyvinvointiin ja terveyteen. Nämä yhteydet välittyvät pääosin psykologisten perustarpeiden täyttymisen tai mitätöitymisen kautta. Psykologisten perustarpeiden täyttymisen ja mitätöitymisen vaikutuksia yksilön hyvinvointiin, motivaatioon ja käyttäytymiseen on tutkittu runsaasti eri aloilla, esimerkiksi
urheilussa, koulutuksessa, vanhemmuudessa ja työelämässä. (Pervin, 2003; Deci & Ryan, 2017.)
Itsemääräytymisteorian neljäs mikroteoria (Basic psychological needs theory, BPNT) keskittyy psykologisiin perustarpeisiin: autonomiaan, kompetenssiin ja yhteenkuuluvuuteen. Autonomiaa luonnehtii tarve pystyä itse säätelemään toimintaansa ja kokemuksiaan. Tällöin yksilö kokee toimintansa vapaaehtoiseksi ja yhteneväiseksi henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden ja arvojen kanssa. Autonomia ei kuitenkaan tarkoita riippumattomuutta tai toisten toiveet sivuuttavaa itsenäisyyttä vaan pikemminkin yksilön tunnetta siitä, että ulkoisiin vaatimuksiin ja pyyntöihin vastatessaankin hän edelleen pystyy valitsemaan ja vaikuttamaan omaan toimintaansa. Deci ja Ryan (2017) pitävät autonomiaa erityisenä, muista tarpeista poikkeavana, sillä sen täyttyminen välittää usein toisten - fysiologisten ja psykologisten - perustarpeiden täyttymistä. Yksilö kokee esimerkiksi olevansa kompetentti erityisesti silloin, kun hän tuntee olevansa osaava ja tehokas sellaisessa toiminnassa, jonka hän on oma-aloitteisesti tai vapaaehtoisesti ottanut hoitaakseen. Toisin sanoen siis autonomian ja kompetenssin tarpeet täyttyvät usein rinnakkain.
Kompetenssi viittaa puolestaan tarpeeseen tuntea kyvykkyyttä: yksilö osaa ja hallitsee sellaisia tietoja ja taitoja, jotka ovat tärkeitä hänen sosiaalisissa konteksteissaan, kuten töissä, koulussa ja harrastuksissa. Kompetenssi on käytännöllisyytensä lisäksi kokemuksellisesti merkittävä; tuntemukset kyvykkyydestä vaikuttavat positiivisesti minäkäsitykseen, kun taas havaittu osaamattomuus heijastuu alentuneisiin käsityksiin omasta toimijuudesta ja toiminnanohjauksesta. (Deci & Ryan, 2017.)
Autonomian ja kompetenssin lisäksi yksilöllä on luontainen tarve tuntea yhteenkuuluvuutta - olla tärkeä, merkittävä ja välittämisen arvoinen toisten silmissä - ja tätä vastoin välttää torjutuksi tai eristäytyneeksi tuleminen. Yhteenkuuluvuus on yksi inhimillisen käyttäytymisen keskeisimmistä tavoitteista. Merkittävä osa ihmisten jokapäiväisistä toiminnoista aina henkilökohtaisesta hygieniasta pukeutumiseen ja puhetyyliin liittyvät enemmän tai vähemmän siihen, että he tuntisivat kuuluvansa joukkoon ja olevansa pidetty.
Yhteenkuuluvuuden tarve ohjaa myös kiinnittämään huomiota toisiin; mielipiteisiin ja uskomuksiin, tekoihin, arvoihin sekä erityisesti odotuksiin itsestä. Sosialisaation rinnalla
yhteenkuuluvuus onkin merkittävä selittäjä myös siinä, miksi yksilöt ovat taipuvaisia omaksumaan kulttuurinsa arvot ja käyttäytymissäännöt. (Deci & Ryan, 2017.)
Toiminta, joka täyttää edellä mainitut kolme tarvetta, johtaa optimaaliseen motivaatioon ja hyvinvointiin. Deci ja Ryan (2017) määrittelevät psykologiset perustarpeet universaaleiksi ja fyysisten tarpeiden kaltaisiksi: janon, hapen, riittävän ravinnon ja turvallisuuden tapaan on nämä kolme psykologista perustarvetta, jotka ovat niin ikään välttämättömiä psykologiselle kehitykselle ja hyvinvoinnille. Psykologiset perustarpeet nähdään myös riippumattomiksi yksilöllisistä ominaisuuksista, kuten kehitystasosta, iästä ja koulutuksesta, tai kulttuurisista ympäristöistä - ne ovat läsnä kaikissa yksilöissä huolimatta siitä, mitä he henkilökohtaisesti arvostavat tai mitä heidän ympäröivä kulttuurinsa pitää tärkeänä. (Pervin, 2003; Deci & Ryan, 2017.)
Edellä mainittujen luonnollisten prosessien - sisäisen motivaation, hyvinvoinnin, sisäistämisen ja integraation - edellytyksenä on nimenomaan psykologisten perustarpeiden täyttyminen, johon yksilön ympäristö ensisijaisesti vaikuttaa - joko edistäen tai estäen.
Objektiivisina ja mitattavina ilmiöinä psykologisten perustarpeiden täyttymisellä ja mitätöitymisellä on selkeitä toiminallisia seurauksia. Autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden täyttymistä tukevat yksilölliset, sosiaaliset ja kulttuuriset olosuhteet parantavat yksilön motivaatiota, elinvoimaisuutta, sosiaalista integraatiota sekä hyvinvointia. (Deci & Ryan, 2017.)
Liian kontrolloiviksi, kriittisiksi tai torjuviksi koetut ympäristöt puolestaan ehkäisevät kompetenssin, autonomian ja yhteenkuuluvuuden saavuttamista, mikä johtaa muun muassa heikentyneeseen motivaatioon ja hyvinvointiin, negatiivisiin tunteisiin ja antisosiaaliseen käyttäytymiseen. Itsemääräytymisteoria pyrkiikin nimenomaan selvittämään, mitä yksilöt tarvitsevat sosiaalisista ja kulttuurisista ympäristöstään toimiakseen optimaalisesti ja voidakseen hyvin; toisin sanoen siis millaiset ympäristötekijät edistävät parhaiten psykologisten perustarpeiden täyttymistä. (Deci & Ryan, 2017.) Tässä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita erityisesti valtuuttavan johtamisen ja esimieheltä saadun tuen vaikutuksista
työntekijöiden psykologisten perustarpeiden täyttymiseen ja sen välittämänä myös heidän kokemaan työn imuun.
Psykologisten perustarpeiden välittävää roolia on tutkittu runsaasti viime vuosina muun muassa koulutuksen ja urheilun (Jowett, Hill, Hall, & Curran, 2016; Tian, Pi, Huebner, &
Du, 2016) sekä työ- ja organisaatiopsykologian aloilla. Yleensä työelämää ja organisaatioita koskevissa tutkimuksissa työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja työympäristön piirteet on määritelty riippumattomiksi muuttujiksi, joiden yhteyksiä riippuviin muuttujiin, työsuorituksiin ja –hyvinvointiin, psykologisten perustarpeiden on oletettu välittävän.
Tutkimuskohteiksi on asetettu esimerkiksi esimiesten johtamistyylien vaikutukset työntekijöiden työtyytyväisyyteen ja tuottavuuteen. (Deci, Olafsen, & Ryan, 2017.)
Erilaisten johtamistyylien vaikutuksia työntekijöiden kokemaan työn imuun ei kuitenkaan ole huomioitu tutkimuksissa riittävästi. Silloin, kun johtamistyylejä on tarkastelu, on keskitytty lähinnä transformationaaliseen tai transaktionaaliseen johtajuuteen (esim.
Breevaart, Bakker, Hetland, Demerouti, & Espevik, 2014; Perko, Kinnunen, Tolvanen, &
Feldt, 2016). Erilaisten johtamistyylien huomioiminen voisikin auttaa ymmärtämään, miten, milloin ja millaiset esimieskäytännöt vaikuttavat työn imuun. (Bakker, Albrecht, & Leiter, 2011, Bakker & Demerouti, 2017.) Meidän tutkimuksemme vastaa tähän tarpeeseen laajentaa tutkimusnäkökulmia käsittämään muitakin esimieskäytäntöjä.
Aiemmissa tutkimuksissa psykologisten perustarpeiden on osoitettu välittävän yhteyksiä muun muassa valtuuttavan johtamisen ja työn imun, itsetunnon, työtyytyväisyyden sekä organisaatioon identifioitumisen välillä (Deci, Ryan, Gagnè, Leone, Usunov, & Kornazheva, 2001; Gillet, Colombat, Michinov, Pronost, & Fouquereau, 2013). Gilletin ym. (2013) tutkimus osoitti työntekijöiden psykologisten perustarpeiden täyttymisen ja havaitun organisatorisen tuen välittävän täysin proseduraalisen oikeudenmukaisuuden ja valtuuttavan johtamisen positiivisia yhteyksiä työntekijöiden sitoutuneisuuteen, suorituksiin ja työtyytyväisyyteen.
Samaan tapaan psykologisten perustarpeiden täyttymisen havaittiin välittävän valtuuttavan johtamisen vaikutuksia työntekijöiden hyvinvointiin ja työn imuun: valtuuttava johtaminen edisti psykologisten perustarpeiden täyttymistä johtaen sen kautta vähentyneeseen ahdistuneisuuteen sekä korkeampaan työn imuun ja itsetuntoon. (Deci ym.,2001.) Myös Van den Broeckin, Ferrisin, Changin ja Rosenin (2016) tuoreessa ja laajassa, 99 tutkimuksen ja 119 erillisen otoksen kattavassa meta-analyysissä valtuuttavan johtamisen todettiin olevan tilastollisesti merkitsevästi positiivisessa yhteydessä psykologisiin perustarpeisiin, ja perustarpeiden täyttymisen taas koettuun työn imuun.
Saadulla organisatorisella tuella ja työn ominaisuuksilla on myös positiivinen yhteys psykologisten perustarpeiden täyttymiseen ja siten vaikutus työpaikalla koettuun hyvinvointiin (Gillet, Fouquereau, Huyghebaert, & Colombat, 2016). Gillet, Fouquereau, Forest, Brunault ja Colombat (2012) osoittivat puolestaan psykologisten perustarpeiden välittävän osittain saadun organisatorisen tuen ja työtyytyväisyyden, itsensä toteuttamisen ja onnellisuuden välistä yhteyttä. Valtuuttavan johtamisen ja edellä mainittujen muuttujien välisen yhteyden psykologiset perustarpeet taas välittävät täysin.
Itsemääräytymisteorian (Self-determination theory, SDT; Deci & Ryan, 2017) näkökulmasta valtuuttava johtaminen ja esimieheltä saatu tuki voidaan määritellä yksilön (työ)ympäristön keskeisiksi ominaisuuksiksi, jotka vaikuttavat psykologisten perustarpeiden täyttymiseen ja näin myös yksilön motivaatioon ja hyvinvointiin työssään esimerkiksi työn imun - omistautumisen, uppoutumisen ja tarmokkuuden - osalta. Työntekijöiden psykologisten perustarpeiden täyttyminen voi näin ollen osin selittää, miksi esimerkiksi valtuuttava johtaminen ja esimieheltä saatu tuki ovat yhteydessä työntekijöiden kokemaan työn imuun:
yksilöt toimivat tarmokkaasti, omistautuvat ja uppoutuvat työhönsä tuntiessaan olevansa päteviä, itsenäisiä ja kuuluvansa joukkoon työpaikalla, jossa esimies tukee heitä sekä antaa vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia. Näin työn voimavarat, kuten esimieheltä saatu tuki, täyttävät yksilöiden psykologisia perustarpeita, mikä selittää osaltaan sen, että he eivät tunne itseään uupuneiksi ja ovat tarmokkaita työssään (Van den Broeck, Vansteenkiste, De Witte,
& Lens, 2008).