Äitiys on eri aikoina ja eri yhteiskunnallisissa tilanteissa saanut erilaisia muotoja. Sen lisäksi, että äitiys on biologista, se on myös yhteiskunnallisten järjestelyjen tuote. (Ku-ronen 1991, 220.) Äitiyttä rakennetaan ja muokataan kulttuurisesti (Vuori 2003, 39).
Kirsi Saarikangas (1991, 234) näkee, että yleiset käsitykset naiseudesta ja äitiydestä liittyvät toisiinsa tiiviisti. Patriarkaalinen yhteiskunta on määrittänyt naisen roolin tii-viisti äitiyteen: sitä on pidetty kutsumuksellisena täyttymyksenä naisen elämässä. Sen on nähty olevan yksi vaihe naiseksi tulemisessa.
Äitiys sekä vastuu perheestä eivät ole yksistään naista palkitseva vaan myös erinäisiä ristiriitoja sekä ahdistusta herättävä asia johtuen äitiyteen yhdistetyistä yhteiskunnalli-sista ja moraaliyhteiskunnalli-sista lataukyhteiskunnalli-sista (Nätkin 1986; Nätkin 1991, 12.) Eeva Jokinen (1996, 13) puolestaan näkee, että huolimatta siitä että olemassa on yksipuolisten ja konserva-tiivisten naiseuden esittämisen muotojen lisäksi radikaalimpiakin ja ristiriidat hyväksy-viä äitiyden esityksiä, äidin rooli on tiukimpia olemassa olevia sosiaalisia rooleja.
Ritva Nätkin (1991, 12) kutsuu ”naisen luonnoksi” äitiyden ideologian mukanaan-tuomaa käsitystä siitä, että naisen kyky tuottaa lapsia ja hoivata heitä käsitetään muut-tumattomaksi ja oikeaksi naiseudeksi. Käsitykset siitä, ovatko tietyt asiat naiselle sopi-via, perustuvat tähän ”naisen luonnon” määrittelyyn: nähdään, että ”naisen luonto”
todentuu täydellisesti vasta avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Nätkinin (1995, 69) mukaan monet asiantuntijadiskurssit, kuten medikalistinen, kasvatusopillinen ja psykologinen, pyrkivät kasvattamaan äideistä ”oikeanlaisia” äitejä. Äitiys on monenlai-sen yksityimonenlai-sen ja julkimonenlai-sen, poliittimonenlai-sen, kulttuurimonenlai-sen ja ruumiillimonenlai-sen leikkauspisteessä.
Sinikka Aapolan ja Ilka Kankaan (1994, 107) mukaan nainen ammentaa perhe-elämästä voimavaroja ja iloa. Perhe on usealle naiselle elämän keskeinen sisältö, vaikkakin perhe uusintaa vallitsevaa sukupuolittunutta järjestelmää. Marjorie Hansen Shaevitz (1995, 168–169) kutsuu tyttöjen sosialisaation kautta naisiin iskostunutta normia (vaimo, äiti, kodin asioista huolehtija) supernainen-syndroomaksi, joka yllyttää naista tekemään kaikkensa ja olemaan ”kaikki”. Tämä kaikkena oleminen voi synnyttää väsymystä. Äi-din väsymiseen liittyy vahvasti yksin olemisen kokemus, johon puolestaan liittyy ko-kemus yksinäisyydestä parisuhteessa sekä tuen puutteesta (Jokinen 1996, 177).
Arkea on hankala käsitteellistää. Se tuntuu itsestäänselvyydeltä ajatuksissa, mutta sen sanoittaminen on hankalaa. Arki ei ole jotain, jonka välillä ihmiset liikkuvat, vaan arki voidaan pikemminkin nähdä inhimillisen olemassaolon ja toiminnan muotona, joka on mahdollisuutena läsnä kaikkialla. Arjen käsite puolestaan on syntynyt aikana, jolloin julkisen ja yksityisen välistä eroa on rakennettu ja jonka seurauksena kodista ja perhees-tä tuli naisten aluetta: arkisuus sijoittuu perhees-tässä naisten alueelle. (Jokinen 2005, 7, 10, 14.) Arki on se, missä päihdeongelmaisenkin naisen elämä toteutuu. Arjen sujuessa huo-maamatta siinä sivussa se tuntuu kevyeltä. Mikäli arjen sujumisessa on ongelmia, siitä tulee painavaa ja merkillepantavaa (mt., 10–11).
Anneli Miettinen (2010) toteaa artikkelissaan ”Tasapainossa vai ei? Suomalaisten nais-ten ja miesnais-ten käsityksiä kotitöiden jakaantumisesta perheessään”, että vaikka sukupuol-ten osallistuminen kotitöiden hoitamiseen on vuosikymmensukupuol-ten kuluessa samankaltais-tunut, vastaavat naiset edelleen suurimmaksi osaksi kotitöiden hoitamisesta. Kirjoittaja (mt.) kuitenkin toteaa tutkimukseensa pohjautuen, että lähes puolet suomalaisista mie-histä ja yli 40 % naisista pitää kotitöiden jakoa omassa perheessään tasapainoisena. Epä-tasapainon kokemus on yleisintä lapsiperheissä. Perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksillä sekä puolisolta saadulla tuella on suuri merkitys koetun tyytyväisyyden kannalta. (mt., 135, 140–141.)
Marja Holmilan (2001, 55) mukaan päihteiden käytön ja perheen yhteyttä leimaa usein ongelmakeskeisyys. Päihteet tuovat perheisiin ongelmia, jotka ovat sekä yleisiä että vakavia. Perheiden ongelmien ja perheiden hajoamisten aiheuttajina ovat usein päihteet, mutta toisaalta perhe toimii myös päihdehaittojen ennaltaehkäisevänä toimijana: perhe tukee yksilöä ja sääntelee tämän päihteiden käyttöä.
Irja Hyttisen (1990, 73) mukaan perheellisen naisen arkipäivän jäsentymistä sanelee perhe useammin kuin nainen itse. Alkoholiongelmaisen naisen tapauksessa tämä mer-kitsee sitä, että ongelma tulee huomatuksi silloin, kun hän ei pysty vastaamaan hänelle asetettuihin vaatimuksiin. Tätä nainen pyrkii välttämään yrittäen sovittaa yhteen koh-taamansa vaatimukset ja alkoholinkäytön, sillä ongelman ilmitulo merkitsee naisen lei-maamista ”huonoksi”. Hyttinen (mt., 73, 113) toteaakin, että usein alkoholiongelmaisen naisen elämää kuvastaa ristiriitainen kamppailu toisaalta muiden ihmisten odotusten ja vaatimusten ja toisaalta omien ja alkoholin ongelmakäytön luomien tarpeiden välillä.
Jane Latvala (2006) on tutkinut päihdekuntoutuksessa olevien vanhempien vanhem-muusdiskursseja. Vanhemmuus näyttäytyy vaiettuna asiana, josta ei kerrota paljon. Äi-tien kirjoituksista Latvala (mt.) löytää syyllisyyden ilmaisuja siitä, että äiti ei asu lap-sensa kanssa, syyllisyyttä omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä lapsen hyvinvoinnin suhteen sekä yhteydenpidosta. Syyllisyyden tunnetta kirjoituksissa kuva-taan yksilöä painavana ja hallitsevana asiana. (Latvala 2006, 27-28.)
Tiina Törmä (2010) puolestaan on tarkastellut juomisen hallinnan kyvyn menetyksen kokemusta ja vanhemmuutta alkoholiongelmaisten naisten kertomuksissa. Tutkimuk-sessa käy ilmi, että naisen ongelmat syvenevät juomisen hallinnan kyvyn menetyksen kokemuksen myötä. Tutkimustuloksissa käy ilmi, että alkoholi on saanut tutkimuksen äitien elämässä hyvin suuren merkityksen: alkoholi ottavaa ylivallan yksilön kehosta, mielestä ja sosiaalisista suhteista siinä määrin, että naisen äitiys häipyy taustalle. Lisäksi tutkimuksen tuloksissa nousi esiin alkoholismin kielto niin subjektiivisena kuin yhtei-söllisenä ja yhteiskunnallisena kieltona sekä alkoholismin leimaava luonne, jolla on vaikutuksensa äiteihin vielä toipumisen jälkeenkin. Tutkimuksessa korostuu myös alko-holismin traumatisoiva vaikutus: syyllisyyden, häpeän sekä vihan tunteet. (mt., 127.)
Kirsi Nousiainen (2004) on tutkinut äitiysidentiteetin rakentamisen eri tiloja sellaisten äitien keskuudessa, jotka asuvat erillään lapsistaan. Erilaisesta äitiydestä tuotettujen kertomusten pohjalta Nousiainen (mt.) on pyrkinyt rakentamaan kuvaa yksittäisten nais-ten äitiydestä, mutta myös äitiydestä yleisemmin. Tutkimuksessa naisnais-ten lapset asuivat isien luona. Naisten kertomuksissa esiin nousivat vahvasti syyllisyyden sekä häpeän tunteet. Sekä äitinä että naisena olemiseen liittyy paljon moraalikysymyksiä, joten on ymmärrettävää varsinkin hänen tutkimiensa naisten kohdalla, että moraaliset kategoriat
”hyvä äiti” ja ”huono äiti” ovat läsnä äitiyttä pohdittaessa. Syyllisyys nousi naisten ker-tomuksissa esiin joko siten, että naiset itse syyllistivät itseään tai siten, että toiset syyl-listivät heitä. Syyllisyyden tunnetta ruokkivat erilaiset uskomukset äitiydestä, ja se nou-see esiin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Syyllisyys liittyy usein merkityksellisiin toisiin, tässä tapauksessa omiin lapsiin. Syyllisyys liittyy poissaoloon ja lapsen kanssa vietetyn ajan vähyyteen sekä siihen, ettei äiti hoivaa ja pidä huolta lapsestaan. (mt., 10, 154-157.)
Äitiys on elämänalue, jolla naisia on helppo syyllistää, koska äidit nähdään ensisijaisesti vastuullisina lasten kasvatuksesta. Tällöin esimerkiksi erotilanteessa lasten jäädessä isälle nainen helposti tuomitaan ja syyllistetään. (Aapola & Kangas 1994, 111, 113.) Marja-Leena Nousiainen (1989, 119-120) näkee, että jos äidin lapsi on otettu huostaan, asia on useimmiten äärimmäisen kipeä ja vaikea. Sen lisäksi että nainen itse tuntee hä-peää ja syyllisyyttä, myös muiden naisten taholta voi kohdistua häneen syytöksiä. Riitta Granfelt (2004, 217) toteaa, että huostaanotettujen lasten vanhemmat ovat marginaali-ryhmä, johon on kasautunut paljon mielenterveys- ja päihdeongelmia. Katja Holopaisen
(1998, 37) mukaan päihdeongelmaiselle naiselle lapset ovat merkityksellisiä: he tuovat vastuuta ja iloa, mutta myös aiheuttavat eniten syyllisyyden tunteita ja tuskaa.