Lectio praecursoria
Kehittäjäkoulutuksen mukainen tieteellinen tohtorin tutkinto, tarkastettu Musiik-kitalon Sonoressa 16.1.2014. Tutkinnon tarkastajana oli KT Heidi Ahonen, valvo-jana toimi FT Kari Kurkela.
onni
Teemme päivittäin askareita, joiden oletamme tai jopa tiedämme lisäävän elämi-semme onnea. Niitä tekemällä onnemme ei tunnu lisääntyvän välittömästi, vaan vasta toiminnan seurauksena. Onni odottaa meitä matkan päässä, joskus pitkiäkin aikoja, mutta siellä se ilmeisesti on. Tältä näyttää paitsi kaupassakävijän ja ruoanlait-tajan, myös soitonopiskelijan ja ammattimuusikon arki, jossa käsillä oleva tekeminen tulee usein määrittyneeksi tulevaisuuden kautta. Tuntuu, ettemme saa pysähtyä. Jol-lemme toimi järkevästi ja näe vaivaa, onni jää saavuttamatta. Mutta miltä näyttäisi todellisuus, joka on hetkeksi riisuttu sen hyödyntämisen mahdollisuuksista? Todel-lisuus – ikään kuin pysäytyskuvana, vailla pyrkimistä jonnekin?
odotukset
Länsimainen suhteellinen onnemme perustuu pitkälti suunnitelmalliseen ja pitkä-jänteiseen työntekoon: siihen, että ensin tiedetään mitä halutaan, sitten tartutaan hommiin ja lopulta saavutetaan haluttu asia. On kuitenkin olemassa erityisiä alueita, joissa rationaalinen, huolellisesti strukturoitu tekemisen prosessi ei välttämättä li-sääkään onnea, vaan voi jopa estää sitä toteutumasta. Esimerkki tällaisesta alueesta on musiikillinen improvisointi. Ihannetapauksessa improvisoija on keskellä hetkeä.
Hän ei tiedä, siksi hän on vastuusta vapaa. Tällainen tila voi olla improvisoijalle aluksi vaikea saavuttaa, koska meillä on voimakas luontainen pyrkimys tehdä asioita
aina vain paremmin. Omalta improvisaatiolta saatetaan haluta jotain ja pettyä, jos haluttua ilmaisua ei tule. Tällöin soittajan toimintaa ohjaavat odotukset ja tulevai-suuden mielikuvat tämänhetkisen todellitulevai-suuden sijasta. Hän toisin sanoen yrittää kehittää, kun jotain on vasta kehittymässä. Kehittääkseen hän saattaa jopa pyrkiä toimimaan järkevästi. Kuinka järkevästi voimme toimia tilanteessa, jossa emme tie-dä, mitä on kehittymässä? Kun improvisoimme, olemmeko ohjaimissa, vai olemme-ko sittenkin kyydissä?
ohut hetki
Improvisoidessamme musiikkia meillä on ohut nykyhetki. Nykyhetki ei ole puut-teellinen. Improvisaation hetkellä soittaja ei voi olla parempi kuin mitä hän on. Imp-rovisaation hetkellä parempaan pyrkiminen ei välttämättä paranna improvisaatiota, mutta se voi huonontaa sitä. Improvisaation hetkellä ihmisen todellinen minä voi päästä esiin, jos sitä ei yritetä kontrolloida. Improvisoinnissakin voi kehittyä, mutta se tapahtuu eri tavoin kuin monissa muissa asioissa. Sitä mikä on jo soitettu, ei voi muuttaa. Se on nyt todellisuutta, jonka kanssa eletään, koska on päätetty elää.
Improvisoinnissa kehittyminen tapahtuu harjoittelemalla hyväksymistä. Se puoles-taan johtaa kyydissä olemisen kokemukseen. Tämän seurauksena ihminen impro-visoi uudelleen, tulee jälleen koskettaneeksi sitä mikä hän juuri nyt on, ja kehittyy.
kehittämisprojekti
Kehitin improvisointiin opetus- ja oppimismenetelmän, jota olen sittemmin sovel-tanut pianon lisäksi lukuisille eri soitinryhmille. Halusin saada tietoa siitä, millai-sia musiikillimillai-sia ja vuorovaikutuksellimillai-sia keinoja tarvitaan, jotta ihminen voisi löytää omakohtaisen suhteen improvisaatioonsa. Kehittämisprojektiin tarvittiin vuoden kestänyt toimintatutkimuksen kenttävaihe, jossa opetin kymmentä eri-ikäistä pia-no-oppilasta improvisoimaan. Videoituja tutkimustunteja kertyi satayhdeksänkym-mentäyksi, teemahaastatteluja järjestettiin kolmekymmentä. Kuten niin usein käy, myös tässä kehittämisprosessissa kohde imaisi tutkijan sisäänsä, veti syvälle kieppu-vaan virtaan ja sieltä yläilmoihin, josta saattoi nähdä paljon muutakin kuin mitä oli alussa lähtenyt etsimään. Oppilaat halusivat improvisoida. Kukaan heistä ei jäänyt kenttätutkimuksesta kesken pois. Kun menetelmän avaintekijät alkoivat hahmottua, aloimme heidän kanssaan kutsua sitä Kelluntamusiikiksi®.
Musiikillinen ympäristö
Kun ihminen improvisoi, hän on aina yhteydessä ympäristöönsä. Siksi ei ole yhden-tekevää, millaisena se hänelle näyttäytyy. Puhun yhtäältä musiikillisesta ja toisaalta intersubjektiivisesta ympäristöstä.
Kelluntamusiikin musiikillinen ympäristö on kannettu ulos monista yleisesti tuntemiemme musiikkien idiomeista. Sen soittamisen tavoitteena on improvisoijan pääsy ympäristöön, joka vähitellen muuttuu hänen omakseen. Kelluntamusiikkia värittää tasainen pulssi ja kerrallaan useimmiten vain kaksi vuorottelevaa sointua tai pariääntä, jotka eivät tunnu johtavan mihinkään. Sointujen päälle improvisoidaan.
Sointupari voi kesken improvisaation vaihtua joksikin toiseksi, kadenssisuhteita ei juuri ole. Tempo voi olla millainen tahansa, mutta sitä ei pyritä muokkaamaan.
Äänettömiäkin jaksoja voi olla, mutta niissä pulssi tuntuu säilyvän taustalle piilo-tettuna. Soitamme yhdessä tai erikseen vähintään kymmenen minuuttia kerrallaan, useimmiten pidempäänkin, minkä aikana tunnemme etääntyvämme rationaalisesta yhteiskunnasta. Se on kellumista, mielen suuntaamista lähelle, tässä oloa.
leikin ”ääliömäisyys” vai järkevyys?
Aivan kenttätutkimukseni alussa jotkut oppilaistani kertoivat, että Kelluntamusii-kin soittaminen tuntuu heistä oudolta. Eräs oppilaistani totesi kerran haastattelussa tähän tapaan: on hiuksenhieno raja, että onko Kelluntamusiikin soittaminen ”ääliö-mäistä vai nerokasta”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. En osaa enää monesta muustakaan tekemisestä varmasti sanoa, ovatko ne perusolemukseltaan ääliömäisiä vai nerokkaita. Monessa tapauksessa kyse on suhtautumisesta.
Kelluntamusiikki on leikkiä. Vain leikkimällä ääliömäisyys voi äkkiä vaihtua nerokkuudeksi, jota soittaja ei ollut aiemmin huomannut olevan olemassakaan.
Leikki versoo uteliaisuudesta; se tapahtuu suojakuplassa, jonka sisään tulevaisuus ja sen huolet eivät pääse. Leikkijä on sukeltanut keskelle itsenäistä systeemiä, jos-ta hän voi herätä jos-takaisin arkitodellisuuteen. Kuten yleisesti tiedetään, lapsenkin leikki on usein ”järkevää” toimintaa, sillä se valmistaa häntä johonkin toiseen, yh-teiskunnan kenties leikkimistäkin tärkeämpänä pitämään taitoon. Näin on myös Kellunta musiikin kohdalla, josta on todennäköisesti soittajalle välinehyötyä, mutta josta niin ikään puuttuu järkevyyden velvoite. Sen soittaja tuntee olevansa turvassa astuakseen johonkin, mitä ei vielä ole. Järkevyyttä ja suunnitelmallisuutta tullaan aina tarvitsemaan, mutta niihin on helppo liittää myös tunne vastuussa olosta. Kel-luntamusiikin soittaja ei ole mielikuvituksensa tuotannosta vastuussa kenellekään, ei edes itselleen.
intersubjektiivinen ympäristö
Entä intersubjektiivinen ympäristö? Oppilaalle olennaisen tärkeä ympäristö on opettaja. Soitonopetuksessa on tavallista, että oppilas pyrkii lukemaan opettajan koko olemuksesta omaa opinnoissa menestymistään. Myös oppilas väistämättä luo jonkinlaisen ympäristön, jonka sävyttämässä todellisuudessa opettaja toimii. Impro-visaatio merkitsee sellaista aikaan sidottua tekoa, jota kukaan ei ole aiemmin nähnyt.
Voiko ennalta näkemätöntä opettaa? Jos voi, niin miten, ja mitä silloin oikeastaan opetetaan?
Opetustilanteessa vallitsee implisiittinen asetelma, jonka mukaan opettaja tietää opetusalastaan oppilasta enemmän. Siksi myös improvisoinnin kontekstissa eten-kin aloitteleva oppilas voi kaivata opettajaltaan tietoa ja yksityiskohtaisia neuvoja.
Improvisoinnin keskellä viipyilemme kuitenkin toistaiseksi olemassa olemattoman tiedon äärellä. Tämä tietämättömyys on asenne, jota osapuolten kannattaa noudat-taa. Voin opettajana tarjota oppilaalle hyvän sointupohjan, toisin sanoen alkaa vain soittaa improvisoitua riffiä, jonka hän kokee kannattelevana. Voin soittaa hänet ”nä-kyväksi” antamalla hänen impulssiensa virrata improvisaatiooni, osaksi sitä. Voin tarjota hänelle työkaluja, joilla hän pääsee alkuun myös kotonaan. Voin olla hänelle läsnä. Juuri muuta en voi tarjota saattaakseni hänet kohti ympäristöä, josta voi tulla hänen omansa.
Tämä kehittämisprojekti osoittaa, että suunnittelematon heti-tekeminen ja hy-väksyvä läsnäolo voivat aukaista meille maailmoja, joita emme saa esiin tietämällä tai innokkaasti neuvomalla. Itseilmaisun hetkeen sopii huonosti kisällin positio; impro-visoijan on vakuututtava itsestään, ja siihen johtavaa prosessia ympäristö-opettaja voi merkittävästi edistää. Kelluntamusiikissa virheitä ei ole – paitsi itseironiasta kiel-täytyminen, joka on virhe. Tällaisessa tietyiltä piirteiltään psykoanalyysin kaltaisessa kuljeskelutilassa kyetään improvisointitunnilla usein saavuttamaan myös se, jota ei edes huomattu asettaa tavoitteeksi.
Pysäytyskuva todellisuudesta
Olemme elossa ja koemme asioita vain nyt. Jokapäiväisessä elämässämme monen-lainen ponnistelu tulevaisuuden ja onnen eteen on välttämätöntä. Lähes yhtä vält-tämätöntä on olla välillä yhteiskunnan tavoittamattomissa, kieltäytyä pyrkimästä kohti jotain, improvisoida itse, minuna. Musiikillisen improvisaation hahmo ei ole vielä selvillä, vaan se kehkeytyy asettumalla siihen. Voidaksemme asettua meidän on luovuttava hallinnasta ja suostuttava kohtaamaan arkitodellisuudelle rinnakkai-nen leikkitodellisuus. Leikissä on valtava intensiteetti, sillä se tapahtuu nyt. Leikki on innostumista ja ihmettelyä. Se viskaa eteemme kokonaan uusia hahmoja, joista saamme kokemuksen elossa olemisesta. Leikin keskellä meillä on pysäytyskuva to-dellisuudesta. Se ei sellaisenaan toistu.
kari turunen