1800-luvun puolivälissä Suomessa laadittiin vaivaishoitoasetus, joka ensimmäistä kertaa erotteli ikääntyneet ihmiset työikäisistä. Ikääntyneistä huolehdittiin säädyn mukaisesti: tilallisilla oli syytin-kijärjestelmä ja tilattomilla vaivaishoito. Ikääntynyt oli ”vanhastunut”, joka oli pysyvästi työvoiman ulkopuolella tai ”muu vanha”, jolla saattoi olla osittainen työkyky jäljellä, mutta joka tarvitsi apua toimeentulon turvaamiseen. (Rintala 2003, 65–66.) Päävastuu vanhuksista ennen vaivaishoitoase-tuksen säätämistä oli seurakunnilla, joiden tehtävänä oli huolehtia oman alueensa ”vanhuksista ja vaivaisista” itselleen sopivaksi katsomallaan tavalla. Vaivaishoitoasetus toi siten ensimmäistä ker-taa kaikkien ulottuville oikeuden saada apua. (Paasivaara 2002, 45–46.)
Teollistumisen yhteydessä 1870-luvulla myös vaivaishoidossa tapahtui muutos. Yhteiskunta halusi erottaa vaivaisten saaman avun pakolliseen ja harkinnanvaraiseen apuun, josta jälkimmäistä annet-tiin yhteiskunnan vapaaehtoisesta armeliaisuudesta. Oleellista oli, että työkykyiset saataisiin työ-hön, eivätkä he turhaan rasittaisi yhteiskuntaa. Samassa yhteydessä vanhat ihmiset määriteltiin vai-vaishoitoa saavien joukkoon, mutta heidän silti oletettiin elättävän itsensä. Mikäli he eivät siihen kyenneet, olivat he vaivaishoidon tarpeessa, mutta vastineeksi saamastaan avusta, määritettiin hei-dät holhouksen alaiseksi. Vanhoja ihmisiä hoidettiin ruotuhoidossa ja vaivaistaloissa, joissa kohtelu oli usein epäinhimillistä. Vaivaistalon asukkaita vuonna 1887 noin 11 000 ja vaivaistaloja käytettiin myös avuntarpeen arviointiin: joskus oli tarpeen selvittää, ettei vanha ihminen käyttänyt yhteiskun-nan tarjoamaa apua väärin ja elänyt toisten elätettävänä, vaikka olikin itse työkykyinen. Vaivaista-loissa tavanomaisia olivat myös rangaistukset, väkivaltainen kohtelu ja vapaan liikkumisen estämi-nen. Vaivaiset tekivät raskasta työtä kovan kurin alaisena, millä saatiin erotettua aidosti työkyvyttö-mät työkykyisistä. (Rintala 2003, 69–72; Topo 2011, 879.)
Vaivaishoidon rankaisumalli korvattiin vähitellen köyhäinhoitomallilla, joka sisälsi toisenlaisia pal-veluja, kuten kotihoitoa. (Paasivaara 2002, 47–48.) 1900-luvun alkupuolella köyhäin- ja vanhusten-hoidon saralla käynnistyi keskustelu siitä, minkälaista köyhän ja ikääntyneen elämänlaadun tulisi olla. Vuoden 1918 kansalaissodan seurauksena Suomessa oli suuri määrä köyhiä ihmisiä, myös ikääntyneitä, joiden auttamisessa suosittiin perheisiin asuttamista sen vuoksi, että kustannuksiltaan se jäi vähäisemmäksi verrattuna erillisiin vaivaistaloihin. Vanhuksia edelleen kaupiteltiin huutokau-poissa, mutta keskusteluissa oli esillä se näkemys, että ikääntyneen oli mahdollista asua tutussa ym-päristössä. Vaivaistalot korvautuivat osin kunnalliskodeilla, joiden fokus oli rankaisemisen sijaan
suojan antamisessa. Kunnalliskotien asukkaisen ei enää oletettukaan olevan työkykyisiä. (Topo 2011, 882–883.)
Vuonna 1922 Suomeen saatiin köyhäinhoitolaki. Lain säätämistä edeltäneissä keskusteluissa van-huus määriteltiin elämänvaiheeseen kuuluvaksi ilmiöksi, ei sairaudeksi. Vaikka laki muuten sisälsi ajatuksen ennaltaehkäisystä, vanhuuteen liittyvää avuntarvetta ei pyritty ehkäisemään, vaan vanhat ihmiset määriteltiin suoraan apua tarvitseviksi. Lailla pyrittiin takaamaan vanhoille ihmisille pysyvä hoitopaikka ja inhimillinen kohtelu, mikäli vanha oli köyhäinhoidon piirissä. Muualla asuvien van-hojen ihmisten oikeuksiin ei puututtu. Apua oli kolmessa kategoriassa, josta ensisijaisena oli kotiin annettava apu, toissijaisena hoito yksityiskodissa ja vasta viimeisenä kunnalliskotihoito. Yksityis-kodissa annettavasta hoidosta maksettiin korvaus. Kunnalliskotihoito ei ollut leppoisaa hoivaa ja huolenpitoa: asukkaiden oletettiin kykynsä mukaan osallistuvan kunnalliskodin töihin, eikä lomia myönnetty edes silloin, kun perheet kutsuivat ikääntyneen käymään. Päivi Topo kirjoittaa, että aika-kaudelle oli tyypillistä vahva paternalismi, joka kuitenkin edellytti vahvaa osallistumista. (Rintala 2003, 74–77; Topo 2011, 881.)
Suomessa alkoi uudenlainen sosiaalipolitiikan henki 1940-luvulla. Hädänalaisten auttamista ryhdyt-tiin pitämään eettisenä velvollisuutena ja valtiota jo etukäteen ihmisten olosuhteisiin puuttuvaksi toimijaksi. Ennaltaehkäisy ulottui myös vanhuuteen: oletettiin, että toimintakykyä voidaan yrittää säilyttää. Riittävän aikaisen avunsaannin ajateltiin ehkäisevän voinnin heikentymistä. Aikakauden merkittävä tekijä oli myös kansaneläkelaki, joka takasi kaikille 65 vuotta täyttäneille, työtä tehneille eläkkeen. Vanhuus siis ensi kertaa määriteltiin alkavaksi tietyssä iässä. Muutos oli merkittävä myös siitä syystä, että työstä oli lupa poistua tietyssä iässä, eikä vasta silloin, kun sairaus tai työkyvyttö-myys estää työnteon. Taina Rintala kirjoittaa, että tämä muutos synnytti uuden elämänvaiheen suo-malaiseen yhteiskuntaan: eläkeläisyyden. Vuonna 1956 eläke taattiin kaikille suomalaisille, myös niille, jotka eivät olleet osallistuneet työelämään. (Rintala 2003, 84–86; Topo 2011, 881.)
Vanhoja ihmisiä pidettiin helposti sopeutumattomina. Heidän katsottiin olevan joustamattomia ja saamattomia. Sen, ettei vanhusten katsottu helposti sopeutuvan ikääntymisen aiheuttamiin muutok-siin esimerkiksi sosiaalisessa elämässä, katsottiin olevan osatekijä sille, että vanhuksilla ilmeni yk-sinäisyyttä ja henkistä eristäytymistä. Sen sijaan sairauteen ei saanut sopeutua, sillä se oli alistu-mista, eikä edistänyt toipumista. Muistitoimintojen heikentymisen nähtiin olevan osa vanhenealistu-mista, eikä sairautta. (Rintala 2003, 90–91.)
Sosiaali- ja terveydenhuolto yhdistyi vanhustenhoidossa 1950-luvulla, jolloin katsottiin, etteivät vanhukset tarvitse aina kotisairaanhoitotoimintaa, vaan kunnallinen kodinhoitaja voi riittää hoitotoi-miin hyvin. Kodinhoitajan tehtävänä oli tehdä vanhuksen puolesta vain niitä asioita, joihin hän ei kykene, muissa tehtävissä kodinhoitaja tukee vanhusta suoriutumaan itse. Kodinhoitajan tehtäviin kuului kodin ja vanhuksen puhtaudesta huolehtiminen sekä ruoan valmistus, lisäksi kodinhoitaja huolehti yksinkertaisista sairaanhoidollisista toimenpiteistä. (Rintala 2003, 93–94.)
Vuonna 1956 säädettiin huoltoapulaki, jonka myötä ajatus vanhusten laitoshoidosta kunnallisko-deissa muuttui. Kunnalliskotiin oli nyt mahdollista hakeutua myös itse maksavana asiakkaana. Kun-nalliskodeista siirrettiin omiin laitoksiinsa alkoholistit ja irtolaiset, minkä jälkeen kunnalliskoteihin jäivät asumaan ne, joiden ei katsottu itse vaikuttaneen avuntarpeensa syntyyn, kuten vanhukset ja mielisairaat. Kunnalliskodin tehtävänä ei enää ollut holhota tai rankaista asukkejaan, vaan nyt tehtä-vänä oli hoitaa ja huolehtia. Ikääntyneille tuotiin monenlaisia muitakin palveluita ja etuuksia, mutta monilta ne jäivät kokonaan hyödyntämättä aiemman ikääntyneiden hoidon leimaavan luonteen vuoksi. (Rintala 2003, 99–100; Topo 2011, 881–882.)
Sosiaalipolitiikassa tapahtui muutos 1960- ja 1970-lukujen taitteissa. Aiempi sosiaalipolitiikka oli perustunut etiikkaan, mutta uusi sosiaalipolitiikka korosti vastuuta yhteiskuntaan osallistumiseen ja kuluttamiseen. Kuluttaminen oli aktiivista osallistumista talouskasvuun, kuluttamattomuus taas pas-siivisuutta. Tämä ulottui myös vanhusväestöön: nähtiin tärkeänä, että myös vanhukset olisivat osana yhteiskuntaa. Sosiaalipalveluja käyttävä iäkäs on aktiivinen toimija, joka tarvitsee työntekijän ym-märtämään tarpeensa ja auttamaan valitsemaan sopivia palveluja. Vanhuutta ei ollut enää se, että saavutti tietyn iän, vaan vanhuus edellytti toimintakyvyn heikentymistä. Keskusteluissa nousi esiin myös terveyden edistäminen hyvinvoinnin turvaajana: palveluntarvetta määriteltiin sillä perusteella, miten se edistää terveyden ja toimintakyvyn säilymistä. Vanhuus käsitettiin sairaudeksi, joka eteni, mutta jota omin toimin ja yhteiskunnan interventioin pystyttiin hidastamaan. Osallisuus yhteiskun-taan nähtiin tärkeänä tekijänä ja osallisuusmahdollisuuksien luominen yhtensä sosiaalipolitiikan tehtävistä. (Rintala 2003, 106–108; 118.)
Vanhuskuva alkoi kehittyä myönteisempään suuntaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Ikäänty-mistä koskeva irtaantumisteoria menetti suosiotaan ja vanheneminen muuttui osaksi normaalia elä-mänkulkua. Toimintakyvyn ylläpitäminen ja edistäminen nähtiin tärkeinä asioina. Lääketieteen rin-nalle tuli sosiaalista tukea, jolla toimintakyvyn heikkenemistä voitiin lieventää. Toimintakyvyn heikkenemiseen puututtiin palveluilla ja hoidolla, eikä ollut itsestään selvää, milloin iäkästä ihmistä
tuettiin ja milloin häntä kontrolloitiin. (Rintala 2003, 124.) Näyttääkin siltä, että samalla kun van-huskuva kehittyi myönteisemmäksi, kääntyi oikeus olla aktiivinen ja toimintakykyä edistävä iäkäs myös velvollisuudeksi huolehtia itsestään ja estää avun tarpeita. Vanhuskuvan myönteisestä kehi-tyksestä huolimatta yleinen asenne edelleen näkyi vanhoista ihmisistä puhuttaessa: vanhat ihmiset olivat kehittyvälle ja kasvavalle yhteiskunnalle edelleen rasite (Paasivaara 2002, 89.)
1980-luvulla ajateltiin jo, että vanhalla ihmisellä on mahdollisuus valita, millaiseksi elämän loppu-vuodet muodostuvat. Sairastavuus ja asenne katsottiin asioiksi, jotka vanhalla oli mahdollisuus va-lita. Ihminen oli itse vastuussa elämäntavoistaan ja sitä myötä mahdollisista iän myötä ilmenevistä sairauksista. Palveluntarve, jos sellaista ilmenee, on siis vanhan itsensä aiheuttamaa. Toimintaky-vyssä tapahtuvia muutoksia ei enää ainoastaan estetty, vaan ajatus oli, että ne voidaan myös paran-taa. Osallistumattomuutta yhteiskuntaan ei pidetty enää pelkästään yksilön ongelmana, vaan yhtei-senä asiana, josta yksilön tuli kantaa vastuu. Osallistumattomuuden katsottiin aiheuttavan palvelu-tarvetta. (Rintala 2003, 153–155.) Omaisten vastuu ikääntyneistä läheisistä purettiin ja julkisia pal-veluja kehitettiin voimakkaasti. Tämä oli tärkeää myös hyvinvointivaltion kasvun kannalta: naiset tarvittiin ansiotyöhön, jolloin heidän ei ollut mahdollista huolehtia ikääntyneistä läheisistään. (Hop-pania ym. 2016, 40.)
1990-luvulle tultaessa taloudellinen kurimus vaikutti myös iäkkäiden asemasta keskusteluun: sääs-töjä olisi saatava myös vanhustenhuollosta. Ratkaisua etsittiin toimintastrategiasta, jonka avulla ha-jautunutta ja laitospainotteista vanhustenhuoltoa ryhdyttiin muuttamaan. Tavoitteena oli, että mah-dollisimman suuri osa ikääntyneistä ihmisistä asuu omissa kodeissaan. Vuosituhannen vaihteessa asetettiin tavoitteeksi, että korkeintaan 7% yli 65-vuotiaista on laitoshoidon piirissä. (Paasivaara 2002, 105–107.)
Vaikka Alzheimerin taudin diagnoosi määriteltiin jo 1900-luvun alkupuolella, ei muistisairaita koh-deltu palvelujärjestelmässä toisin kuin muitakaan ikääntyneitä vielä vuosikymmeniin. Ensimmäinen muistipoliklinikka avattiin 1982 Helsingin yliopistollisen keskussairaalan neurologian poliklinikan yhteyteen. Saman vuosikymmenen loppupuolella avautuivat ensimmäiset, erityisesti muistisairaille kohdennetut asumispalvelut. (Sulkava 2015.)
Muistisairauksien historia on diagnostisesti lyhyt, vaikka ikääntyneitä ja muistisairaita on hoidettu aina. Ajatus muistisairaiden erilaisista tarpeista hoidon ja huolenpidon suhteen on verrattain tuore.
Sen sijaan ajatus ikääntyneen omasta vastuusta toimintakykynsä suhteen on yllättäen peräisin jo melko kaukaa, 1940-luvulta. Ajatus kotona asumisen ensisijaisuudesta taloudellisista syistä on pe-räisin Suomen itsenäistymisen alkuvuosilta. Kritiikki taloudellisten seikkojen ensisijaisuuteen ja yk-silön vastuun korostamiseen kohdistuu usein nykypäivän markkinaliberalismiin ja individualismiin, mutta historiallinen katsaus ikääntyneiden hoitoon osoittaa, että kyse on oikeastaan melko vanhasta ilmiöstä. Sen sijaan ikääntyneen näkeminen kuluttajana ja tuottavana yhteiskunnan jäsenenä on tuo-reempaa perua.