Ihminen ajattelee

Äly pyrkii identiteettiin eli kuolemaan. Mieli etsii kuolemaa, sillä elävä pakenee siltä;

se tahtoo jäädyttää virran, pysäyttää se. Voidakseen analysoida kappaletta sen on pakko kaventaa tai tuhota se. Jotta jotakin voi ymmärtää, se on pakko tappaa, jäykis-tää se mieltä varten. Tiede on kuolleiden ajatusten hautausmaa, vaikka kuolleista aja-tuksista syntyisikin elämä. (Unamuno 2009, 110.)

Niin San Manuelin kuin Augusto Pérezinkin henkilöhahmot painivat järkensä paljastamien ristiriitojen äärellä, tuntemisen ja uskomisen sekä kuolemattomuu-den kaipuunsa asettamassa hierteessä.

“Elämän taistelu järjen kanssa on traagista kamppailua, tragedian perusta”

(Unamuno 2009, 111). Usko ja elämä voivat säilyä vain järjen varassa, sillä vain sen ansioista elämän voi välittää eteenpäin ja vakuuttaa itselleen reflektiivisesti ja tietoisesti sen olevan totta. Järki taas voi olla olemassa vain tukeutumalla us-koon ja elämään, järkeisusus-koon. Näin on siitä huolimatta, että usko ei ole välitet-tävissä, eikä järki elintärkeää. (Mt., 136.) Ymmärryksemme tapahtuu järjen, ajat-telulle älyllisen ja rationaalisen osan kautta, mutta totuus on jotakin, mikä eletään.

Järjen olemus on skeptinen ja kaikki rationaalinen elinvoiman vastaista, kaikki elinvoimainen irrationaalista. Järki ei ota kantaa meitä koskeviin konkreettisiin elintärkeisiin asioihin. Ankarasti ottaen se jopa kieltää ratkaisun, kieltäytyy tun-nustamaan elintärkeän halumme esittämää ongelmaa sielun kuolemattomuu-desta (mt., 131).

174

Järki on Unamunolle kyky, joka ponnistelee objektiivisten, rationaalisten, matemaattisten, diskursiivisten, materiaalisten seikkojen parissa ja on tässä mie-lessä elämän, hengen, ja subjektiviteetin antiteesi (Collado 1962, 436). Reflektiivi-nen tietoisuus ei ole vain analyyttiReflektiivi-nen, erittelevä järki, eikä se ole ainoastaan mie-len rationaalinen osa. Ihminen kysyy: ”Mistä tumie-len, mistä tulee maailma, jossa ja josta elän? Mihin menen ja mihin menee kaikki minua ympäröivä? Mitä tämä tarkoittaa?” (Mt., 45.) Näistä kysymyksistä syntyy filosofia ja tiede.

Ajattelu, ihmisen ajattelu, on kuitenkin muutakin kuin rationaalista analyy-siä tai päättelyä. Unamunoa voisi tulkita puhtaasti, rationaalisen ajattelun ja kä-sitteet, ideat hylkääväksi irrationalistiksi tai anti-rationalistiksi, kuten tehty on-kin. Tämä olisi kuitenkin mielestäni virhetulkinta (ks. Ferrater Mora 1962, 34).

Ihmisen ristiriita, inhimillisen olemassaolon perusasetus syntyy, koska ihminen on sekä rationaalinen että irrationaalinen olento. Ihminen ajattelee, on järkevä ja tarvitsee logiikkaa ”tuota hirvittävää voimaa” voidakseen ajatella, havaita ja vä-littää ajatuksia ja havaintoja, sillä ajatteleminen on ”itsensä kanssa puhumista”, sosiaalista toimintaa kuten ajattelu ja logiikkakin. ”Ihminen on logiikan vanki, koska ei voi ajatella ilman sitä.” Ihminen on aina pyrkinyt alistamaan kaipauk-sensa logiikan palvelukseen, tekemään kaikesta järkiperäistä ja rationaalista.

(Unamuno 2009, 111.) Kuitenkaan eivät mitkään ”rationaalisiksi ja loogisiksi teeskennellyt kehittelyt kuolemattomuuden nälkämme tueksi ole muuta kuin asianajotaitoa ja viisastelua.” Rationaalinen teologia on dogmaattista asianajotai-toa, tiede on skeptistä eli tutkivaista. Sanan skeptisismi nykyiset epäluulon ja epäilyksen merkitykset ovat peräisin järjen asianajollisesta, dogmaattisesta vää-rinkäytöstä. (Unamuno 2009, 12-13.)

Järjelle totuus on jotakin, mikä voidaan todistaa oikeaksi. Järki ei lohduta.

(Mt., 114.) Ihminen haluaa päästä johtopäätökseen, ratkaisuun. Rationaalinen ajattelu kertoo ihmiselle, että tietyn ajanjakson kuluttua inhimillinen tietoisuus tuhoutuu sekä ihmisyksilöltä itseltään että koko maailmankaikkeudesta. Silti he vakuuttavat, että elämiselle on syitä ja syntymiselle lohtua, että on syitä elää ja tehdä työtä. Tätä jotkut kutsuvat humanismiksi. Unamunolle tämä ei riitä lohdu-tukseksi eikä perusteluksi: kulttuurin rakentuminen, edistys, hyvyys, kauneus, oikeudenmukaisuus, kaikki kumisevat tyhjyyttään, jos loppujen lopuksi ei ole inhimillistä tietoisuutta niitä vastaanottamassa. Ne jäävät pelkiksi kauniiksi, kuolleiksi ajatuksiksi. (Mt., 116-117.) Niinpä rationaalinen ajattelu, joka johtaa meidät tyhjyyteen ihmisen tärkeimpien kysymysten ratkaisuissaan, ei vakuuta Unamunoa, ei vakuuta ihmistä. ”Vain ja ainoastaan rationaalinen ihminen nimit-täin on vääristymä eikä mitään muuta kuin vääristymä” (mt., 123).

On niitä, jotka sanovat, että ihmisen on paras olla puhumatta asioista, joita järki ei voi käsitellä, jotta järki ei ärtyisi. Unamuno kysyy, voimmeko olla ajatte-lematta niitä ja vastaa, ettemme voi. Tiede tyydyttää koko ajan paremmin loogi-set tarpeemme, halumme tietää ja tuntea totuus, mutta tiede ei vastaa tunteemme ja tahtomme tarpeisiin, vaan on ristiriidassa niiden kanssa. Rationaalinen totuus on eri asia kuin elävä, vitaalinen, totuus, ja ristiriidassa sen kanssa. (Unamuno 2009, 125.) ”Itse asiassa rationaalinen ei ole muuta kuin suhteellista: järki rajoit-tuu suhteuttamaan irrationaalisia elementtejä toisiinsa” (mt., 111). Inhimillinen

175

järki ei pysty omissa rajoissaan rationaalisesti todistamaan sielun kuolematto-muutta tai inhimillistä tietoisuutta tuhoutumattomaksi. Rationaalinen järkeily johtaa lopulta järjen itsensä purkamiseen ja päätyy äärimmäiseen epävarmuu-teen, absurdiuteen. Absoluuttinen relativismi, ”joka ei ole enempää eikä vähem-pää kuin skeptisismiä sanan kaikkein moderneimmassa merkityksessä, on järkei-levän järjen korkein saavutus.” (Unamuno 2009, 111-113.) Tätä Unamuno ei hy-väksy. Kaiken tuhoava ja purkava rationaalinen määrittely ja epäilys johtavat kestämättömään tilanteeseen. Totuus on jotakin merkittävää ja elävää. Ihminen on elävä, totuutta etsivä olento, joka on muuta, enemmän, kuin pelkkä rationaa-linen reflektio. Ihminen on Unamunolle kuitenkin aina myös järkiolento, eikä tämä ihmisen olemassaolon puoli kaikessa absurdiudessaan milloinkaan lakan-nut häntä kiehtomasta (Collado 1962, 447).

Kun ihminen rationaalisen ajattelun kanssa samanaikaisesti tuntee ja uskoo, ovat hänen päänsä ja sydämensä sovittamattomassa ristiriidassa keskenään (Unamuno 2009, 129). Ihminen elää elämänsä koettaen sovittaa tätä ristiriitaa siinä koskaan onnistumatta. Onnistuminen merkitsisi ihmiselämän loppua, kuo-lemaa, sillä vain dynaaminen, hedelmällinen ristiriita ihmisen olemisen eri puo-lien välillä mahdollistaa ihmisen olemassa olemisen ja elämän. Unamuno järkeä tai rationaalista ja irrationaalista tai tunteellista ei tule ymmärtää abstrakteina ter-meinä. Ne ovat aina kiinni ainutkertaisessa, yksilöllisessä, konkreettisessa ihmi-sessä. (Mora 1962, 34.)

On ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan vain aivoillaan, toiset ajattele-vat ”koko ruumiillaan ja sielullaan, verellään, luuytimellään, sydämellään, keuh-koillaan, vatsallaan ja elämällään”. Niistä, jotka ajattelevat vain aivoillaan, tulee ajattelun ammattilaisia, määrittelijöitä. (Unamuno 2009, 27.) Ajattelun ylin alue, ihmisen alkuperän ja kuoleman miksi-kysymykset, ei voi olla puhtaan rationaa-linen, sen on oltava affektiivinen. Asian ajatteleminen ei riitä, vaan ”meidän on tunnettava kohtalomme” (mt., 29). Mitä tarkoittaa affektiivinen ajattelu?

Olemme tottuneet mieltämään ajattelun rationaaliseksi, jopa loogiseksi, toimin-naksi, joka on ensisijaisesti aivojen toimintaa. Kuitenkin nykyisin tiedämme, että inhimillisessä päätöksenteossa ja valinnoissa, tunne käy ennen järkeä. Ajatte-leeko ihminen oikeasti vain järjellään? Unamunon ajatus on, että ei, ei todella-kaan. Merkityksen kysymykset, perimmäiset kysymykset, eivät ole lähestyttä-vissä rationaalisesti, vaan niitä on ajateltava kokonaisena ihmisenä, affektiivinen ja lihallinen puoli korostuen.

Jollakulla voi olla ”suurta lahjakkuutta” ja silti hän voi olla ”tunnetyperys”

tai ”moraali-imbesilli” (Unamuno 2009, 29). Ajattelu ilman tunnetta nylkee ihmi-sen sekä meissä, että niissä, joita ajattelemme. Ollaksemme konkreettisia, koko-naisia, yhtenäisiä ihmisiä meidän on tunnettava ja kärsittävä. Ajattelu tapahtuu, ei vain aivoissa ja mielessä, vaan koko kehossa, luuytimessä ja veressä, luussa ja lihassa. Elävä ajattelu ei ole loogista vaan vitaalia. (Legido Lopez 1967, 42.) Us-kaltautuakseen ajattelemaan näin ihmisen on myös uskottava ja toivottava.

176 3.1.2.5 Ihminen uskoo ja toivoo

Uskon totuus todistetaan uskon olemassaololla, ja vain sillä (Unamuno 1970, 24).

Jumalaan uskominen on Jumalan olemassaolon tahtomista ja Unamunolle tahto merkitsee halua uskoa, että todellisuudella on myös henkinen tarkoitus (Nuorva 1996, 108). Uskominen on sen luomista, mitä emme näe. Unamunolle uskominen merkitsee luottamista uskomisen kohteena olevan ihanteen toteutumiseen (Nuorva 1996, 153). Jumalaan uskominen on Unamunolle ennen kaikkea Juma-lan olemassaolon kaipaamista, usko juuri tahdon teko (mt., 110). Unamunon us-komisen suunta on sisäänpäin, sillä Unamuno asettaa uskon kohteeksi ennen kaikkea ihmisen itsensä (mt., 154).

Usko puhkeaa ja itää toivosta (ks. Gelabert-Ballester 2009). Unamunon mu-kaan uskon kannattimena toimii toivo (Nuorva 1996, 110). Uskomme, koska toi-vomme. Usko on kooste, joka yhdistää tunnetun, loogisen ja rationaalisen tun-teenomaiseen, elävään ja sentimentaaliseen eli ”ankarasti ottaen irrationaali-seen”. Unamuniaaninen usko on elämän symboli ja synteesi. Uskoen luomme kuolemattomuuden. (Collado 1962, 437.) Usko näyttäytyy ihmiselle tietona, mistä johtuen puhdas, dogmeista vapaa usko on kuvitelma. Usko on yksi tietä-misen muoto silloinkin, kun se on vain elintärkeän kaipauksemme tietämistä tai muotoilemista. Tavanomaisessa kielenkäytössä sanalla ”uskoa” on ristiriitainen merkitys. ”Yhtäältä se tarkoittaa mielen mitä voimakkainta sitoutumista tiedon totuuteen, toisaalta heikkoa ja vapisevaa kiinnittymistä siihen”. (Unamuno 2009, 214-215.) Usko on Unamunolle vaikuttava ja tehokas kyky, joka erottuu ajatte-lusta, tahdosta ja tunteesta. Se tuottaa tunteen, tietämyksen, rakastamisen, usko-misen ja luousko-misen. (Collado 1962, 425.) Unamuno saapuu johtopäätökseen, jossa ainoa mahdollinen usko, on uskomisen haluaminen, uskomisen rakastaminen (querer) (mt., 428).

San Manuel Buenon hahmoon henkilöityvät ne kaikki epäilykset ja kamp-pailut, joita Miguel de Unamuno kärsi itsensä kanssa uskonsa suhteen. Arturo Barea (1952, 50) toteaa San Manuel Buenon tarinan olevan ihmiselämän traagisen tunteen lihallistuma. San Manuel, seurakuntansa rakastettu pappi, kylän hengen luoja ja uskon kannattelija ei itse saata uskoa siihen, mitä seurakunnalleen julis-taa, vaan elää epäilyssä tai jopa vakuuttuneisuudessa siitä, että kuoleman jäl-keistä elämää ole. Tilanne ei kuitenkaan estä häntä vakuuttamasta muita usko-maan ja elämään tämän uskon varassa.

”Enemmän kuin uskoa, haluan uskoa” (Unamuno 2011, 61). Väkevin usko perustuu Unamunolla epävarmuuteen, traagisen elämäntunnon tuottamaan ris-tiriidan kaiken olemisen pohjalla. Usko on toivottujen asioiden takuu. Enemmän kuin sitoutumista teoreettisiin periaatteisiin, se on luottamusta henkilöön, joka vakuuttaa jotakin meille. Usko Jumalaan on uskoa Jumalaan maailmankaikkeu-den henkilöitymänä, persoonana. (Unamuno 2009, 216.) Usko on toisen tahdolle antautumista, luottamusta toiseen, antautumista toiselle, oman tahdon alista-mista toisen tahdolle. Jotkut uskovat opiskeluun ja tieteeseen, toiset persoonaan, innoitukseen, jopa tietämättömyyteen. (Mt. 217.) Niin idässä kuin lännessä-kin ”rationalistit etsivät määritelmiä, kun taas vitalistit etsivät inspiraatiota ja us-kovat persooniin” (mt., 219).

177

Nuorva (1996) tekee eroa Unamunon varhaiskauden ja myöhäiskauden us-konnolliseen uskoon. Nuoruuden harmonisen kauden jälkeen järjen ja tunteen välinen ristiriita asettuu, Nuorvan tulkinnassa, pysyvä traaginen ristiriita myös Unamunon uskonkäsityksen pohjalle. Uskosta tulee tahdon asia. (Mt., 108; 111.) Usko on Unamunolle ehdoton paradoksi, absurdi ristiriita, joka asettuu vastak-kain järjen ja ajattelun kanssa (Collado 1962, 324- 345; 390-398).

Entäpä, jos en usko näihin asioihin, panee Unamuno romaanihahmonsa ky-symään ja vastaa sitten: ”Niin sinä luulet, mutta […], tieteen ihmiset, luulette ett-ette usko, mutta uskotte”⁹¹ (Unamuno 1952, 70). Tieteen ihmiset uskovat, etteivät usko, mutta uskovat silti. He uskovat siihen, että järki tavoittaa totuuden, että järkeen voi luottaa, että järki on totta. Järkeisuskossaan rationalistit ja rationaali-sen tieteen ihmiset toivovat, että järki osoittautuu todeksi, että järjen avulla löy-detyt käsitykset todellisuudesta ovat tosia.

Uskoessaan ihminen toivoo tulevaa. ”Ankarasti ottaen emme usko siihen, mikä oli, ja siihen, mikä on, paitsi takeena, substanssina sille, mikä on oleva”

(Unamuno 2009, 219). Uskonnollinen ihminen uskoo, Kristuksen ylösnousemi-sesta kertovan perimätiedon perusteella, itse nousevansa jonakin päivänä kuol-leista. Tieteellinen ihminen uskoo luonnonlakien, jotka tähän saakka ovat ohjan-neet maailmaa, ohjaavan maailmaa tulevaisuudessakin. (Mt.) Kumpikin usko pe-rustuu ihmisen vakuuttuneisuuteen siitä, että toiset ihmiset, persoonat, jotka ovat meille kertoneet Jeesuksen ylösnousemuksesta tai luonnonlaeista ovat oike-assa. Toisin sanoen, usko on luottamista persoonaan.

Uskomme asioita, joita emme itse ole nähneet: Jumalaan, nokkaeläimen ole-massaoloon, atomeihin, kvarkkeihin, Syyrian sotaan, koska uskomme niitä ihmi-siä, jotka vakuuttavat meille ne nähneensä. Tästä johtuen uskoon liittyy aina epä-varmuuden elementti, sillä on mahdollista, että ne, joihin uskomme ovat erehty-neet tai johtavat meitä tahallisesti harhaan, Unamuno epäilee. Uskon henkilökoh-taisuus tekee siitä toisaalta tunteenomaista, rakastavaa ja viittaa uskonnollisessa uskossa siihen, mitä toivotaan. (Unamuno 2009, 220.) Uskossa tieteelliseen maa-ilmankuvaan, toivomme, että järki on paras väline tavoittaa totuus, ja uskomme ja toivomme, että olemme järjen avulla tavoittaneet asioita, jotka pitävät yhtä to-dellisuuden kanssa.

Usko on vahva liikkeellepaneva voima. ”Toimi kuin uskoisit ja päädyt us-komaan toimiaksesi”, Unamuno (2011, 148) kehottaa. Harva ihminen on valmis uhraamaan elämänsä jonkin matemaattisen asian puolesta, mutta uskonnollisen uskon nimissä ihmiset sotivat, ryhtyvät marttyyreiksi. Unamuno sanoo, että marttyyrit tekevät uskon pikemminkin kuin usko marttyyreja. Usko ei ole pelk-kää älyn kiinnittymistä abstraktiin periaatteeseen, vaan ”tahdon asia, sielun lii-kettä käytännöllistä totuutta kohti, kohti persoonaa, kohti jotakin sellaista, mikä saa meidät elämään eikä vain ymmärtämään elämää” (Unamuno 2009, 220).

Usko saa ihmisen elämään näyttämällä, että vaikka olemassaolomme riippuukin järjestä, elämän voimanlähde on ihmeellisessä, yliluonnollisessa. (Mt.)

91 -Pero si no creo en esas cosas...

-Eso creerás tú, pero a mí me ha explicado el padre cómo vosotros, los hombres de ciencia, creéis no creer, pero creéis. (Unamuno 1952, 70.)

178

Usko on tahdon asia, usko on tahto, ”tahto olla kuolematta, tai pikemmin-kin jopikemmin-kin toinen älystä, tahdosta ja tunteesta erillinen sielun voima” (Unamuno 2009, 169). Tunne, järki ja tahto eivät luo, vaan ”käsittelevät annettua ainesta, jonka usko on niille antanut. ”Usko on ihmisen luova voima.” (Unamuno 220-221.) Tahto uskoa ja tahto luoda eivät kuitenkaan ole tismalleen samaa kuin luo-minen ja uskoluo-minen, vaan sen alku. Usko on ”tahdon hedelmä”, jonka tehtävänä on luominen. (Mt.) Kuvatessaan uskomista Unamuno nostaa sen tahdon ja luo-misen rinnalle ihluo-misen tietoisuutta ohjaavana voimana. Unamunon ihmisessä nämä tietoisuuden ulottuvuudet kulkevat käsikädessä, lomittuvat ja liukenevat toisiinsa.

Uskominen on, Unamunon mukaan, älyllisille uskovaisille ennen kaikkea toivoa Jumalan olemassaolosta, mikä saa ihmisen käyttäytymään kuin Jumala olisi olemassa. Tahdomme uskoa, toivomme uskoa ja näin me luomme itsel-lemme Jumalan, siis Jumala luo itsensä meissä, ilmaisten itsensä, avautuen ja pal-jastuen meille. Uskomalla ihminen astuu ulos itsestään. (Legido Lopez 1967, 49.) Rakkaus johtaa Jumalan luo. Jumala on universaali mieli, joka yhdistää ihmisen kohtaloonsa. (Unamuno 2009, 223.) Tässä tutkimuksessa ymmärrän kuitenkin myös Unamunon näkemykset ihmisen uskomisesta laajemmin kuin vain koske-maan uskonnollista uskoa Jumalaan henkiolentona. Puhuessani uskomisesta eri-tyisesti seuraavan soveltavan luvun 3.3.2.5 ja luvun 4.2.5 yhteydessä konkreetti-sen ihmikonkreetti-sen kasvatukseen liittyen tarkoitan ihmikonkreetti-sen uskoa ylipäänsä johonkin sellaiseen, mistä ei ole havaintoihin perustuvia todisteita tai näyttöä, luottamusta sellaisen olemassaoloon tai olemassaolon mahdollisuuteen, joka on vasta tule-vassa tai joka ei (vielä) ole konkreettisesti, vankasti kokemusmaailmastamme kä-sin tavoitettavissa. Se on siis voima ja ihmisen toimintaa, joka kannattelee va-kuuttuneisuutta sellaisen olemassaolosta ja mahdollisuudesta, josta meillä ei ole (vielä) tai voi olla varmaa järjenvaraista tietoa tai aistein havaittavaa näyttöä.

Unamunollekin usko oli merkittävä sosiaalinen voima ja sitä nimenomaan hyvää tekevän yhteisen toivon luomisen näkökulmasta (Zubizarreta 1960, 40).

Usko ja toivo siis kietoutuvat toisiinsa. Usko on toivon substanssi, ja toivo puo-lestaan uskon muoto. Usko ilman toivoa on vain sekasortoista muodotonta po-tentiaa, pelkkää uskon kaipuuta. Ihmisen täytyy uskoa johonkin, jos ei muuhun niin uskomiseen itseensä. ”Toistan vielä kerran, että usko siis on uskoa toivoon;

uskomme siihen, mitä toivomme.” (Unamuno 2009, 229.) Uskomme vain sen, mitä toivomme ja toivomme vain sitä, mihin uskomme. Kärsimys synnyttää toi-voa, elämän kauneutta, lohtua, traagista lohdutusta. Toimiva toivo on armoa.

(Mt., 230; 232-233.) Voidakseen elää uskoen ja toivoen ihmisen on taisteltava, suostuttava elämään oman mielenmaisemansa ja sydämentuntumansa sotatan-tereilla.