Hyvä ihminen: ¡tunne itsesi!

Näytelmässään Otro (Toinen) Unamuno käsittelee vierauden teemaa. Näytelmän nimihenkilö Otro on Damianin alter ego, joka näyttäytyy muille toisena, vieraana, tuntemattomana. Näytelmän kulussa etsitään erilaisia selityksiä ja ratkaisuja toiseksi muuttumisen ongelmaan. Lopulta näytelmän toinenkin päähenkilö Er-nesto muuttuu toisekseen. Alussa ErEr-nesto sanoo Otrolle ”Ni puedo decir que le conozco…”, enkä voi sanoa tuntevani teitä, johon Otro vastaa ”– Ni yo a mí mismo.”, enkä minä itseäni. (Unamuno 1946c, 16.) Unamunon toiseutta koskevaa pohdintaa ei tässä ole mahdollista käydä tarkemmin selvittämään. Sanottakoon

151

kuitenkin sen verran, että Unamunolle vieraus näyttäytyy erityisesti ihmisen si-säisenä, vierautena suhteessa omaan itseen. Tätä teemaa hän käsittelee paitsi näytelmässä Otro myös romaanissaan La Novela de don Sandalio, Jugador de Ajedrez (suom. Don Sandalio Shakinpelaaja) ja monissa muissa teksteissään. Unamunon eettisen ajattelun ymmärtämisen kannalta kysymys vieraasta itsessä on oleelli-nen.

Rakkaus itseä kohtaan, joka on myös lähimmäisenrakkauden ja Kantin ka-tegorisen imperatiivin toisen muotoilun ymmärtämisen ja toteuttamisen edelly-tys, on mahdollista vain tuntemalla itsensä. Esseessään Soledad Unamuno kirjoit-taa näin:

Yksinäisyydessä ja vain yksinäisyydessä voit tuntea itsesi lähimmäiseksesi; ja niin kauan kuin et tunne itseäsi lähimmäiseksesi, et voi päästä näkemään lähimmäisiä toi-sina minuuktoi-sina. Jos haluat oppia rakastamaan toisia, turvaudu itseesi.⁷⁴ (Unamuno 1946e, 33.)

Eettinen oleminen edellyttää itsensä tuntemista. Vain tutkimalla itseäsi yksinäi-syydessä, voit löytää itsesi. Tämä on edellytys lähimmäisenrakkaudelle, joka on Unamunolle eettisen toiminnan välttämätön lähtökohta. Tule itseksesi, jotta voit olla vastuussa elämästäsi ja teoistasi. Unamuno ei halua antaa kenellekään dog-meja tai valmiita vastauksia. Jokaisella on itsellään vastuu omista valinnoistaan ja käsityksistään. Edes Jumala, joka Kaikkeuden kaikkeutena ja totuutena ihmi-sen taustalla vaikuttaa ja häilyy, ei anna vastauksia, sillä Jumala vaikuttaa maa-ilmassa vain ihmisten kautta. Jumala on antanut ihmiselle kyvyn rakastaa lähim-mäistään ja itseään sekä omatunnon. Tietoisuutemme ja omatuntomme pakotta-mana etsimme itse vastauksia elämän ristiriitaisessa kamppailussa totuudesta, hyvästä ja oikeasta. Näin ollen Unamunokaan ei tohdi tulla kertomaan, mikä on toisen hyvä.

Pelkkä itsensä tunteminen ja rakastaminen ei riitä tekemään ihmisestä hy-vää. Meidän suurimman ponnistuksemme on oltava itsemme tekeminen korvaa-mattomiksi. Tämä tarkoittaa teoreettisten faktojen tekemistä eläväksi, käytännöl-liseksi totuudeksi. Ihminen on ainutlaatuinen ja korvaamaton, eikä kukaan toi-nen voi häntä kuoleman hetkellä korvata. Itsensä kuolemattomaksi tekemitoi-nen on Unamunon mukaan pysyvän jäljen painamista toisiin, traagisesti, intohimoi-sesti, antautumista toisille, ikuistumista heissä. (Unamuno 1997a, 279-280.) Näin, kuten Tía Tulakin, ihminen voi itsensä toisiin rakastaen sitomalla täyttää tehtä-vänsä maailmassa: ”Epäilemättä hän oli täyttänyt tehtätehtä-vänsä maailmassa”.⁷⁵ (Unamuno 1981a, 125)

2.6.4 ¡Rakasta itseäsi niin kuin lähimmäistäsi!

Rakastan lähimmäistäni eli toivon, että hän olisi kaltaiseni, että hän olisi toinen minä, toisin sanoen tahtoisin olla hän; haluan kaataa muurin väliltämme, poistaa pahan. Pyr-kimykseni pakottautua toiseen, olla ja elää hänessä ja hänestä, tehdä hänet omakseni,

74 En la soledad y sólo en la soledad, puedes conocerte a ti mismo como prójimo; y mientras no te conozcas a ti mismo como prójimo, no podrás llegar a ver en tus prójimos otros yos.

Si quieres aprender a amar a los otros, recójete en ti mismo. (Unamuno 1946e, 33.)

75 Sin duda había cumplido su mission en el mundo (Unamuno 1981a,125).

152

mikä on sama asia kuin ryhtyä hänen omakseen, antaa yhteisölle, ihmisten solidaari-suudelle, uskonnollisen merkityksen. (Unamuno 2009, 312.)

Mikä saa ihmisen tekemään hyvää? Unamunolla tämä mahdollistuu kahdesta suunnasta. Voidakseen tehdä hyvää toisille, ihmisen on rakastettava toista. Ja voidakseen rakastaa toista, on hänen ensin rakastettava itseään. (Unamuno 1947, 133). ”Rakasta toista niin kuin itseäsi” on Unamunolle myös ”rakasta itseäsi kuin toista”. Tämä pitää sisällään vahvan oletuksen jokaisen rakkaudesta itseään koh-taan. Itse-rakkaus (amor propio) ja egoismo (itsekkyys) ei ole ihmiselle annettuna, vaan ihmisen on itse tahdottava rakastaa itseään. Hyvän tekeminen itselleen ja toisille edellyttää siis rakkautta. Rakkaus syntyy empatiasta kärsivää ihmistä kohtaan itsessä ja toisessa. Unamuno käyttää sanaa caridad, joka tarkoittaa lähim-mäisenrakkautta, rakkautta ja armeliaisuutta. Unamunolla lähimmäisenrakkau-den näkökulma korostuu. Kun ihminen rakastaa ensin kylliksi itseään tunties-saan myötätuntoa omaa kärsimystään kohtaan, vuotaa rakkaus yli. Kun ihminen tunnistaa toisessa saman kärsimyksen kuin itsessään, tuntee hän myötätuntoa toista kohtaan, ja alkaa tahtoa toiselle hyvää. Ihmisyyden tavoittaminen, saman inhimillisen perimmäisen kärsimyksen ja ristiriidan kohtaaminen toisessa ihmi-sessä, johtaa tahtoon helpottaa toisen kärsimystä toisin sanoen tehdä toiselle hy-vää. Täydellisyys on Unamunon mukaan sitä, että on täydellinen, olla itsensä ja olla kaikki muut. Tämä tarkoittaa itsen antamista kaikille toisille ja kaiken saa-mista omaan itseen. Näin universaali kärsimys asettuu osaksi omaa olesaa-mista ta-valla, joka johtaa haluun poistaa toisten kärsimys, sillä se eletään omassa itsessä.

(Unamuno 2007, 54.) Moraalin perusta on toisten rakastaminen itsessä ja itsen rakastaminen toisissa. Oma itse on ensimmäinen lähimmäinen ja vain sen kautta on mahdollista tehdä hyvää toisille. (Unamuno 1947, 133.)

Mutta jätetään kaikki tämä toistaiseksi syrjään. Tahdon osoittaa, että epävarmuus, epäilys, alituinen kamppailu lopullisen kohtalomme arvoituksesta, henkinen epätoivo sekä kiiinteän ja vakaan dogmaattisen perustan puuttuminen voivat toimia moraalin perustana.⁷⁶ (Unamuno 2009, 294.)

Vain epäillen ja epävarmuudessa jatkuvasti taistellen lopullisen kohtalomme kanssa ihminen saattaa elää oikein. Unamuno jatkaa edelleen:

Se joka perustaa tai uskoo perustavansa käyttäytymisensä sisäisen tai ulkoisen, tun-teen tai toiminnan kiistämättömänä pitämäänsä oppiin tai teoreettiseen periaatteeseen, on vaarassa muuttua fanaatikoksi. ja lisäksi hänen moraalinsa romahtaa sinä päivänä jona tuo oppi järkkyy tai kumoutuu.⁷⁷ (Mt., 294.)

Dogmaattisuus sisäisen tai ulkoisen toiminnan, tunteen tai tekojen, perustami-nen johonkin kiistattomaan teoreettiseen periaatteeseen itse asiassa vähentää

76 Mas dejando por ahora todo esto, quiero establecer la incertidumbre, la duda, el per-petuo combate con el misterio de nuestro final destino, la desesperación mental y la falta de sólido y estable fundamento dogmático, pueden ser base de moral. (Unamuno 1997a, 266.)

77 El que basa o cree basar su conducta -interna o externa, de sentimiento o de acción- en un dogma o principio teórico que estima incontrovertible, corre riesgo de hacerse un fanático, y, además, el día en que se le quebrante o afloje ese dogma, su moral se relaja. (Unamuno 1997a, 266.)

153

tuon teon tai tunteen moraalisuutta. On riski muuttua fanaatikoksi. Dogmin pirs-toutuessa tai höltyessä siihen aiemmin perustunut moraali on täysin tyhjän päällä. Tekojen ja tunteiden moraalisuutta ei siis Unamunon mukaan voi perus-taa jäykkään, stabiiliin teoreettiseen systeemiin, vaan moraalin ollakseen eettistä on nojauduttava epävarmuuteen ja epäilykseen. Kun ihminen ei tiedä lopullista kohtaloaan, vaan joutuu elämään tietämättömyytensä kanssa, on hänellä syy pyrkiä teoissaan ja tunteissaan hyvään. Oma toiminta on todiste ylimmästä kai-puusta kohti lopullista hyvää. Jos itseään ei onnistu vakuuttamaan oman käyt-täytymisensä taustalla vaikuttavien tekijöiden totuudesta ja oikeudesta ”viimei-sen ja korjaamattoman epävarmuuden rajoissa”, on siihen syynä se, ettei oma toiminta ole kyllin puhdasta, Unamuno (2009, 295) perustelee. Oman käyttäyty-misen ja toiminnan on oltava paras moraalinen todiste korkeimmasta kaipuus-tani. Ihmisen on siis omalla toiminnallaan vakuutettava ikuisen elämän totuu-desta. Hyve ei perustu opinkappaleisiin, vaan opinkappaleet hyveisiin. Mitään varmuutta, turvaa tai lepoa ei ole tarjolla, ei ainakaan sellaista, jonka voisi saa-vuttaa tässä pohjimmiltaan epävarmassa ja uuvuttavassa elämässä ihmiselle, joka tahtoo elää oikein. Vain intohimoisen hyvä toiminta voi tarjota tien eettiseen.

Käytännöllinen toiminta, minun käytännöllinen toimintani, teorian ja doktriinien sijasta on ainoa todiste eettisyydestä. (Unamuno 1997a, 267.)

Laki tai toisten ihmisten määrittelemät säännöt eivät voi olla moraalin pe-rusta. Mikään ei ole moraalittomampaa kuin väärin käytetyt lait tai huonot lait.

(Unamuno 1997a, 276.) Jokainen on itse vastuussa omien tekojensa eettisestä ar-vioinnista. On toimittava oman arvionsa mukaan kuin olisi kuoltava huomenna ja elettävä ikuistaakseen itsensä, niin että ansaitsisi sekä itsensä että toisten mie-lestä ikuisuuden, ettei ansaitse kuolla. (Unamuno 1997a, 267-268.)

Ihmisen iankaikkinen elämää saa moraalisen todisteen Unamunon etiikan keskeisestä lähtökohdasta: Toimi, kuin kuolisit huomenna mutta selvitäksesi hengissä ja ikuistuaksesi. Moraalin päämäärä on antaa inhimillinen, persoonalli-nen tarkoituksellisuus maailmankaikkeudelle, saada selville, mikä se on, jos sel-laista on, paljastaa se toiminnassa, toimimalla. Saman voi sanoa myös negaation kautta. Jos siis meille on ikuisen elämän sijasta varattukin ei- mikään, on tehtävä kaikkensa, jotta tästä kohtalosta tulee epäoikeuden mukainen. Ihmisen elämän loppuminen ei-mihinkään on kohtalo, jota vastaan on taisteltava donquijotemai-sesti kaikin keinoin, vaikka ilman toivoa onnistumisesta. Tässä on kaikkein van-kin moraalin perusta jollekulle, joka ei halua olla dogmaatikko. (Unamuno 1997a, 268; 272.)

Millainen koulu tai kasvatus meillä olisi, jos Unamunon eettistä karttaa, vastoin hänen nimenomaista kehotustaan lähdettäisiin seuraamaan käytännössä, niin kuin se olisi eettisen periaate? Hahmottuu kaksi mahdollista tietysti ristirii-taista maisemaa:

VAIHTOEHTO A: Kasvattaja rakastaa itseään ja pyrkii toiminnassaan to-teen, kauniiseen ja vapaaseen elämään. Kasvattaja kohtelee kasvajaa ensisijaisesti ihmisenä, eikä koskaan vain yhteiskunnan jatkuvuuden ja talouskasvun väli-neenä. Kasvattaja kasvattaa kasvajan tätä rakastaen tuntemaan itsensä, olemaan

154

itsensä ja rakastamaan itseään ja tosia kuin itseään. Kasvattaja ohjaa kasvajaa hy-väksymään paikkansa maailmassa ja velvollisuutensa sekä ohjaa tätä tekemään aina parhaansa nämä täyttääkseen. Kasvattaja ymmärtää elämän ja ihmisen ris-tiriitaisen elävyyden ja pyrkii omalla aidolla ihmisyydellään välittämään kas-vajille esimerkin siitä, kuinka elämää voi elää tämän traagisen epävarmuuden ja jatkuvan ristiriidan puitteissa.

VAIHTOEHTO B: Erinomaisuuden eetos ottaa vallan. Kasvattaja vaatii kas-vajalta täydellisyyttä kaikessa, mihin ryhdytään. Velvollisuudet on hoidettava niihin alistuen. Kasvaja kelpaa vain, jos tekee aina parhaansa ja on hyveellinen.

Kasvattajan on rakastettava itseään ja toisia kaikissa tilanteissa. Täydellisestä hy-veellisyydestä tinkiminen johtaa ikuiseen kadotukseen. Ihmisen on olosuhteis-taan riippumatta ylitettävä elämän traagisuus ja uneksittava itselleen ikuinen elämä.

Rakkauden puuttuessa yhtälöstä ja ihmisen yksilönä jäädessä taka-alalle tällainen etiikka näyttäytyy lopulta epäinhimillisenä ja julmana kasvatukselli-sena väkivaltana. Rakkauden puitteessa kaikki muuttuu toiseksi ja hyvyys on mahdollista myös olosuhteissa, jossa olosuhteet ja ympäröivä rakenne pakotta-vat päinvastaiseen. Tämä tapahtuu aina ihmisten välisessä kokemuksessa ja näyttäytyy konkreettisina tekoina toisen hyvän puolesta.

On helppo ymmärtää, miksi Unamuno ei halunnut ajatuksistaan tehtävän doktriineja. Välittömästi, kun eettiset ohjenuorat irrotetaan inhimillisestä myötä-tunnosta, kärsimyksestä ja lähimmäisenrakkaudesta ja niistä rakennetaan eetti-nen järjestelmä, alkavat ne toimia itseään vastaan. Hyvä ja eettieetti-nen elämä palau-tuu aina yksittäiseen elävään ihmiseen, elävässä vuorovaikutustilanteessa tapah-tuvaan ihmisyyden ensisijaisuuden myöntämiseen ja pitäytymiseen antamasta eettisiä dogmaattisia ohjeita, jotka voivat tulle väärin käsitetyiksi ja väärinkäyte-tyksi. Jätetään siis Unamunon eettinen ajattelu rauhaan ja tarkastellaan vielä hetki Unamunon eettistä kokonaisuutta reflektoiden, perinteeseen kiinnittäen ja metaeettisesti lähestyen.