Ideologiakritiikki liitetään yleensä vahvimmin Karl Marxin nimeen. Marx käsitteli ideologian olemusta jo varhaisessa teoksessaan Die Deutsche Ideologie (1844–45), ja hän jatkoi aiheen kehittelyä sitten myöhemmässä tuotannossaan. Marx ei määri-tellyt ideologian käsitettä missään yhteydessä, ja vaikuttaa, että hänen käsityksensä ideologian käsitteen luonteesta, alasta ja rajoista muuttui vuosien varrella. Ideolo-gian pääpiirteet ovat kuitenkin selvät. Ideologia peitti ja hämärsi todellisuutta ja todellisuuden epäkohtia. Se oli hallitsevan luokan etujen ilmausta.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta pureutua Marxin ideologiakritiikkiin pe-rin juupe-rin. Tulkinnat Marxin teoksista ovat usein olleet keskenään ristiriitaisia, ja tässä tyydytään ottamaan esiin vain muutama keskeinen ja kiistattomaksi katsotta-va kohta. (Yksi keskeinen kiistakysymys koskee ideologian luonnetta käytäntönä ja tietona. Eräiden tulkintojen mukaan ideologialla ei ollut Marxin filosofiassa mitään tietoon tai tietokykyyn liittyvää merkitystä: se oli tämän tulkinnan mukaan hänel-le vain yhteiskunnallisen käytännön ilmenemismuoto. Asetun seuraavassa toiselhänel-le
9 Krohnin tonaalisuuskäsitys juontui lähinnä Hugo Riemannin tuotannosta, jossa länsimainen duurimollito-naalisuus esitettiin ainoaksi tonaalisuuden lajiksi.
kannalle: ideologia on paitsi käytännön yhteiskuntatoiminnan ilmiö myös epistee-minen kategoria. Tämä siitäkin huolimatta, että tiede ei ollut Marxille koskaan ar-vovapaata, vaan sen piti aina edistää yhteiskunnallisia päämääriä.)
Ideologia oli Marxille yksinomaan negatiivinen ilmiö. Hän ei itse keksinyt kaik-kia ideologiakritiikkinsä osatekijöitä. Pikemminkin hänen ideologiasuhteensa tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan sen historiallisia juuria.
Varhaisimpana ideologiakritiikin edelläkävijänä voidaan pitää englantilaista fi-losofia Francis Baconia (1561–1626). Bacon puhui fifi-losofiassaan ”idoleista”, jotka ovat puolueetonta ja objektiivista tietoa haittaavia uskomuksia ja kuvitelmia. Filoso-fian tärkeä tehtävä oli haitallisten ”idolien” juuriminen tieteestä. Baconin tiedekäsi-tys oli vahvan luonnontieteellinen ja hänen kuuluisin lauseensa oli ”tieto on valtaa”.
1900-luvun filosofiassa tätä lausetta on kuvattu usein kriittisesti luonnon hyödyntä-miseen tähtäävän tieteen iskulauseeksi. Baconin idoli-käsitteeseen sisältyy Marxin ideologiakritiikin siemen. ”Idolit” piti poistaa tieteen näköpiiristä, jotta todellisuutta voitaisiin tarkastella sellaisenaan, ilman haitallisia ennakkokäsityksiä. (Ks. esim. Pi-nes 1993, 17–27.)
Termi ”ideologia” esiintyi sitten valistusajan filosofiassa, ja siihen alettiin liittää vahvemmin yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen valtaan liittyviä tulkintoja. Ideolo-gia nähtiin nyt valtaapitävien menetelmäksi sumuttaa ihmisten todellisuuskäsitystä ja samalla pönkittää omaa valtaansa. Tässä ollaan jo varsin lähellä Marxia, mutta käsitys valtaapitävien ”vapaudesta” erottaa Marxin ja valistusfilosofit toisistaan. Va-listusfilosofit ajattelivat usein, että valtaapitävät sumuttavat alamaisiaan tarkoituk-sellisesti: ideologia oli tämän katsannon mukaisesti suunnitelmallista yhteiskunnan ja sen epäkohtien hämärtämistä. Marx sen sijaan katsoi, että hallitseva luokka ei itsekään ollut vapaa yhteiskunnan lainalaisuuksista. Hallitseva luokka ajoi kapitalis-tisessa yhteiskunnassa omia etujaan ideologian avulla, mutta ei tehnyt sitä vapaasti tai kylmän suunnitelmallisesti. Hallitseva luokka oli pikemminkin tietämätön oman toimintansa perimmäisistä syistä ja motiiveista.
Hegelin filosofiassa esiintyvä ”väärän tietoisuuden” käsite oli Marxin ideolo-giakritiikin välitön esiaste. Väärä tietoisuus oli ihmisen vieraantuneisuutta hengen kehityksestä. Marx, kuuluisien sanojensa mukaan, käänsi Hegelin filosofian pää-laelleen, ja tämä pätee myös ideologiakritiikkiin. Siinä missä vieraantuneisuus oli Hegelille erkaantumista hengen piiristä, siinä Marx katsoi, että kapitalistinen (=
suunnittelematon) yhteiskunta oli tarkastelijalleen läpinäkymätön: se oli siis ideolo-gian peittämä (ks. esim. Torrance 1995, 62). Marxin tavoittelemassa suunnitellussa yhteiskunnassa ei enää ole hämärtävää ideologiaa, ja yhteiskunta on sitä tarkastele-valle ihmiselle läpinäkyvä. Todellisuuden hämärtyminen ilmenee esimerkiksi työn ja lisäarvon suhteessa. Kun työntekijä ei kapitalistisessa yhteiskunnassa omista työtään, hän ei tiedosta sitä lisäarvoa, jonka työn omistaja saa työntekijän työpanoksesta.
Theodor W. Adornon filosofia, joka luetaan kuuluvaksi Frankfurtin koulukun-taan (”kriittiseen teoriaan”), sisältää runsaasti viittauksia eri elämänaloilla
ilmene-vään ideologiaan. Adornon filosofista projektia voidaan luonnehtia negatiiviseksi dialektiikaksi: filosofia ei saa lähteä lukkoon lyödyistä ”ensimmäisistä periaatteis-ta”, vaan sen on oltava filosofian, tiedon, yhteiskunnan ja kulttuurin herkeämätöntä kritiikkiä. Adornon filosofiaa on tästä syystä mahdotonta pukea yksinkertaistavaksi järjestelmäksi. Adorno suhtautui kohteisiinsa, olivat ne sitten säveltäjiä tai filoso-fian klassikoita, usein kriittisesti, ja hänen menetelmänään oli purkaa negatiivisen dialektiikan keinoin kohteidensa sävellyksellisiä virheellisyyksiä tai käsitteellisiä fi-losofisia ongelmia. Musiikin alalla Adorno pyrki avaamaan musiikkiteosten yhteis-kunnallisen ”salakirjoituksen”. Tämän edellytyksenä oli, että musiikin materiaali oli läpikotaisin historiallista; ei ollut mitään luonnon antamaa materiaalia, jonka varassa säveltäjä voisi toimia. Negatiivinen dialektiikka lähti liikkeelle objektin ensisijaisuu-desta: sille oli ominaista ”identtisen” ja ”ei-identtisen” ”ei-identtisyys” vastakohtana Hegelin filosofialle, joka tavoitteli minän ja maailman identtisyyttä.
Teoksen Negative Dialektik (1990 [1966]) luku ”Freiheit: Zur Metakritik der praktischen Vernunft”, joka käsittelee tahdonvapauden ongelmaa ja Immanuel Kantin Käytännöllisen järjen kritiikkiä, voidaan yleisellä tasolla katsoa yhdeksi ideo-logiakritiikin versioksi. Adorno osoittaa, että kaikki tahdonvapauden kysymykseen puolesta ja vastaan esitetyt näkemykset on todistettavissa ideologiaksi – myös luon-nontieteellishenkinen determinismi. Jäljelle jää luvun lopussa vain joukko tahdon-vapauden paradokseja.
Adornon tuotannossa pohditaan myös Marxin filosofiasta juontuvaa ”tavarafetis-sin” käsitettä. Tavarafetissi on objekti, jolle subjekti antaa uskonnolliseen tunteeseen ja mystiikkaan verrattavia piirteitä. Samalla fetissin reaalinen taloudellinen luon-ne hämärtyy tai jää kokonaan pimentoon subjektilta. Tavarafetississä on kysymys vieraantumisesta ja esineellistämisestä. Työntekijä ei kapitalistisessa yhteiskunnassa ymmärrä, että yhteiskunta on työntekijöiden työn tulos; sen sijaan tavaroille an-netaan uskonnollista mystiikkaa muistuttava fetissiluonne. Yhteiskunta ei ole työ-tätekevien hallinnassa, ja tätä hallitsemattomuuden tilaa korvataan fetissiluonteen saaneilla esineellistetyillä tavaroilla. (Ks. esim. Torrance 1995, 112–120.)
Esseessään ”Über den Fetischcharakter in der Musik und die Regression des Hö-rens” (1998 [1938]) Adorno käsittelee kriittiseen ja pessimistiseen tyyliinsä musiikin luonnetta fetissinä. Adornon mukaan nykyihmisen kuuntelutapa on taantunut: se ei ole ”lapsellinen”, vaan se on ”lapsenomainen”, pakotettu regressioon. Ihmiset kuule-vat fetissiksi muuttuneessa musiikissa vain irrallisia ”päähänpistoja”; tämä pätee sekä
”kevyeen” musiikkiin että sellaisiin säveltäjiin kuin Sibelius ja Tšaikovski. Kuuntelu ei ole oikealla tavalla strukturaalista, vaan se on hajanaista ja pinnallista. Tyypillinen esimerkki fetisseistä ja taantuneesta kuuntelutavasta ovat kuuluisat esiintyjät: oi-keanlaisen kuuntelun sijasta kuulijat palvovat kalliita viuluja ja laulajatähtien ääntä.
On vielä korostettava, että Marxin ja Adornon ideologiakäsitykset ovat – aina-kin henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan ja sikäli kuin niiden soveltaminen tänä päivänä on ylipäänsä mielekästä – epistemologiaa eivätkä politiikkaa. Väärän
tietoi-suuden käsite oli olemassa jo Hegelin filosofiassa, ja Adornon ideologiakriittinen projekti kävi välienselvittelyä koko saksalaisen filosofian tradition kanssa: se siis ei ollut marxilaisuutta, vaikka sen tärkeät juuret ovat Marxin filosofisessa tuotannossa.
Ideologiakritiikin soveltaminen 1930-luvun suomalaisiin musiikkiaatteisiin ei siis ole poliittinen kannanotto.