IDENTITEETTIEN JA INTRESSIEN VERTAILUA

Tässä luvussa olen tähän mennessä esitellyt parlamenttikeskustelujen valossa Suomen ja Iso-Britannian identiteettejä ja intressejä. Seuraavaksi tarkoituksenani on vielä vertailla maiden näkemyksiä tutkimustulosten perusteella.

Molemmat maat ovat viime aikoina leimautuneet muiden jäsenmaiden silmissä hankaliksi puskuroijiksi. Suomi on sitkeästi vaatinut lainatakuilleen vakuuksia samalla kun Iso-Britannia on pyrkinyt eristäytymään koko eurosotkusta. Iso-Britannian linja on toisaalta ihan ymmärrettävä, sillä se ei ole osa euroaluetta. Suomi puolestaan on ottanut euroalueen kriisin hoidossa aktiivisen ja määrätietoisen roolin. Vaikka sen näkemyksiä seurataan tällä hetkellä tarkemmin kuin ehkä aiemmin, ei Suomella ole kokonsa puolesta mahdollisuutta kivuta Iso-Britannian, Ranskan ja Saksan kaltaiseksi jättiläiseksi.

Suomen ja Iso-Britannian intresseistä ja identiteeteistä on havaittavissa niin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Euroalueen vakauttaminen ja talousongelmien ratkaiseminen ovat selvästi Suomen ja Iso-Britannian tärkeimpiä prioriteetteja tällä hetkellä. Unionin taloudellinen tilanne ei ole kummallekaan toivottava ja molemmat maat toivovat parannuskeinojen löytyvän pikaisesti. Vaikka Iso-Britannia on pyrkinyt tekemään eroa euroalueen ongelmiin, ovat molemmat maat alleviivanneet selväsanaisesti sitoutumistaan Euroopan unioniin. Molemmat tukevatkin kriisin ratkaisuja EU:n jäseninä. EU-jäsenyyttä pidetään Suomessa ja Iso-Britanniassa yleisesti eliitin mielestä hyvänä asiana ja maan kokonaisedun kannalta kannatettavana. Toki epäileviä mielipiteitä jäsenyydenkin

1 Dokumentti 6.

2 He did not want a deal, because he could not deliver it through his party. He responded to the biggest rebellion of his party in Europe in a generation by making the biggest mistake of Britain in Europe for a generation. (Dokumentti 6.)

osalta on esitetty. Nämä kannanotot eivät ole kuitenkaan saaneet taakseen laaja-alaista tukea, minkä vuoksi EU-kriittiset ainekset eivät ole toistaiseksi onnistuneet vaikuttamaan Suomen tai Iso-Britannian EU-politiikkaan haluamallaan tavalla. EU-jäsenyys on päättäjien mielestä molemmissa maissa kaikin puolin itsestään selvä asia.

Maita yhdistää hyvin selkeästi myös oman edun ajaminen. Euroalueen kriisin osalta tehtyjä ratkaisuja perustellaankin lähinnä kansallisesta näkökulmasta. Parlamenttikeskusteluissa puhutaan etupäässä suomalaisten edusta ja brittien edusta, ei esimerkiksi yleiseurooppalaisesta edusta. Tämä korostaakin sitä, kuinka erillään kansallisissa keskusteluissa oman maan etu ja eurooppalainen etu yhä ovat. Kansallisesta näkökulmasta kollektiivista eurooppalaista etua ei olekaan päässyt viime vuosina selvästi rakentumaan. Kuitenkin on huomioitava, että Suomen keskusteluissa mainitaan kyllä eurooppalaisten yhteinen etu ja hyvä, mikä ilmentää jonkinasteista samaistumista muihin jäsenvaltioihin sekä Suomen ja Euroopan välisen rajan hämärtymistä.

Lisäksi sisämarkkinoiden ja vapaakaupan painottaminen yhdistää Suomea ja Iso-Britanniaa.

Maantieteellisesti Euroopan raja-alueilla sijaitsevina on molemmille vientivetoisille maille ollut taloudellisesti varsin tärkeää päästä hyötymään kaupan esteiden purkamisen tuomista eduista.

Riippuvuus eurooppalaisista markkinoista onkin korostunut jäsenvaltioiden talouksissa.

Eroja maiden kannoista on löydettävissä, vaikka monet tavoitteet näyttäytyvät samanlaisina. Selkeä ero on maiden suhtautumisessa toimielinten asemaan kriisin ratkaisemiseksi ja unionin kehittämiseksi. Siinä missä toimielimet nähdään Suomessa pienten jäsenmaiden puolustajina koetaan ne Iso-Britanniassa uhkaavan maan suvereniteettia. Tässä valossa onkin luonnollista, että britit tahtovat rakentaa EU:ta hallitustenvälisenä toimijana ilman uusia toimielinten valtaa kasvattavia sopimuksia. Suomi puolestaan on halunnut korostaa yhteisömetodia ja sopimuksiin nojaavaa menettelyä. Nykytilanne tuntuu kuitenkin suosivan Iso-Britannian linjaa.

Toinen merkittävä ero maiden välillä on siinä, että Suomen hallitus suhtautuu myönteisemmin EU-tason yhteistyöhön kuin Iso-Britannian konservatiivijohtoinen hallitus. Vaikka EU-jäsenyyttä molemmissa maissa kannatetaan, on tapa tehdä yhteistyötä erilainen. Esimerkiksi viime aikoina Suomi on pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan kriisiä taltuttaviin toimiin kun Iso-Britannia on pyrkinyt jättäytymään ratkaisujen ulkopuolelle.

Aineiston perusteella voi todeta, että Suomi ja Iso-Britannia toimivat tällä hetkellä verrattain itsekkäästi ja osallistuvat taloudellisiin toimenpiteisiin lähes yksinomaan oman taloudellisen

hyvinvointinsa turvaamiseksi. Kriisin aikana kansallinen etu ja intressit ovatkin korostuneet.

Mielestäni Suomen ja Iso-Britannian intressit kuvastavat nykyisiä eurooppalaisia trendejä, joiden perusteella yhä enenevässä määrin erottuvat unionin ydin eli 17 jäsenmaan euroalue ja sen ulkopuoliset 10 jäsenvaltioita. Toinen yleistyvä trendi on jako hallitustenvälisyyttä sekä yhteisömetodia kannattaviin maihin.

Mitä tulee Wendtin neljään perustavanlaatuiseen kansalliseen intressiin niin mielestäni ne kuvaavat Suomen ja Iso-Britannian, myös koko Euroopan, intressejä hyvin. Koska kyseessä on erityisesti taloutta rasittava kriisi, on luonnollista, että taloudellisen hyvinvoinnin kansallinen intressi on korostunut. Myös toisen universaalin kansallisen intressin eli suvereniteetin puolustaminen käy ilmi molempien maiden näkemyksissä. Tämä käy selville parlamenttikeskusteluissa esimerkiksi vastustamalla vallan siirtoa Brysseliin tai pelkona suurten jäsenmaiden kasvavasta roolista.

Ajatus, että kasvava vuorovaikutus johtaa kollektiivisten intressien sekä identiteettien rakentumiseen, niin kuin Wendt väittää, ei näytä ainakaan toistaiseksi pätevän yleisesti Euroopassa.

Kansalliset intressit ja identiteetit ovat sen verran vahvoja ja vakaita. Ajatus, että eurooppalainen identiteetti tulisi ja nousisi kansallisten identiteettien yläpuolelle, näyttää ainakin nykyhetkisten kansallisten keskusteluiden perusteella Suomessa ja Iso-Britanniassa mahdottomalta. Esimerkiksi Iso-Britannia lähestyy Eurooppaa yhä edelleen toiseuden kautta, mikä kuvastaa kansallisen identiteetin vahvuutta eikä jätä paljoa tilaa eurooppalaisen identiteetin rakentumiselle osaksi yhteiskuntaa. Eurooppalaisten kesken onkin hankalaa löytää yhteenkuuluvuutta.

Kuitenkin Suomi ja Iso-Britannia haluavat alleviivata olevansa sitoutuneita eurooppalaiseen prosessiin. Tämä kertoo mielestäni siitä, että eurooppalaisuudella on oma paikkansa molemmissa maissa. Euroopassa onkin tavallista, että ensin ajatellaan oma valtio, minkä jälkeen myös Eurooppaa (country first, but Europe too) ¹.

Suomen EU-politiikka elää murroksessa Euroopan talouspoliittisen kehityksen seurauksena.

Aiemmin konsensushakuisesta ja pragmaattisesta sillanrakentajasta on tullut kriisin aikana aktiivisempi ja määrätietoisempi. Suomessa EU-kriittisyys on Euroopan velkakriisin aikana saanut yhä voimakkaampia äänensävyjä, mikä on näkynyt Suomen tiukentuneessa neuvottelustrategiassa:

Suomi on käyttänyt veto-oikeutta, vaatinut yksimielisyyttä EVM:n päätöksenteossa sekä perännyt lainatakuille vakuuksia ainoana EU:n jäsenvaltiona. Tämä on ollut pienelle konstruktiiviselle ja aktiiviselle Suomelle jäsenyyden aikana poikkeuksellista. Mielenkiintoinen muutos Suomen

1 Gillespie ja Laffan 2006, 141.

politiikassa on ollut myös poliittisten puolueiden konsensuksen korvautuminen selkeällä hallituksen ja opposition vastakkainasettelulla eduskunnassa. Silti laaja-alaisesti tarkasteltuna muuttunut yleisilmapiiri ei ole toistaiseksi johtanut räikeisiin irtiottoihin EU-tason yhteistyössä. Uskonkin, että Suomi tulee säilyttämään myönteisen EU-politiikan linjan kriittisyyden voimistumisesta huolimatta.

Iso-Britannian osalta ei ole liioiteltua sanoa, että maa on tienhaarassa suhteessaan Euroopan unioniin. Merkkejä Britannian etääntymiselle unionista on jo pitemmältä ajalta esimerkiksi lukuisten unionin politiikkoihin tehtyjen varaumien muodossa. Britannian eristäytymisestä kertoo tällä hetkellä selkeästi sekä haluttomuus osallistua kriisin ratkaisuihin että eron tekeminen euroalueeseen. Erityisen selväksi tämä kävi joulukuussa 2011, jolloin Iso-Britannia jättäytyi uuden hallitustenvälisen sopimuksen ulkopuolelle. Jatkossa maan EU-politiikka riippuu pääasiassa Britannian sisäpoliittisen tilanteen kehittymisestä ja nykyisen hallituksen aikana siitä, kuinka EU-kriittiset ainekset konservatiivipuolueen sisällä vahvistuvat. Pääministeri David Cameron onkin vaikeassa puristuksessa omien EU-kriittisten takapenkkiläistensä kanssa. Euroskeptikkojen ihanteena näyttääkin olevan hyötyminen yleiseurooppalaisesta vapaakaupasta ja avoimista sisämarkkinoista, ilman Brysselin puuttumista maan sisäisiin asioihin.