EUROOPAN UNIONIN NYKYTILASTA

Sotien jälkeisestä eurooppalaisesta rauhanprosessista on kehkeytynyt kuudessa vuosikymmenessä kansainvälisesti merkittävä poliittinen ja taloudellinen toimija, Euroopan unioni. EU on onnistunut

profiloitumaan alueellisen integraation edelläkävijänä, jonka rajat ovat laajentuneet Länsi-Euroopasta pitkälle entisen Neuvostoliiton alueelle. EU on menestystarina, sillä se on lisännyt Euroopan vakautta ja yhdistänyt aiemmin keskenään konflikteihin ajautuneita kansoja. Rauha on tällä hetkellä turvattu. EU:n luonne onkin muuttunut yhä enemmän taloudelliseksi sekä poliittiseksi ja sen toimivalta eri politiikkojen saralla on kasvanut. Erityisesti taloudellisesta yhteistyöstä on rakentunut unionin lippulaivaprojekti.

Euroopan unioni on ajautunut jäsenvaltioissa viime vuosina velloneen velkakriisin myötä historiansa haastavimpaan tilanteeseen. Talouden ongelmat sekä rahamarkkinoiden jatkuva hermoilu ovat kuljettaneet EU:n liikenneympyrään, josta ei näytä löytyvän ulospääsyä. Monet jäsenvaltiot ovat valmiita tiivistämään yhteistyötä samalla kun osa eurokraateista herättelee jo ajatusta muutaman taka-askeleen ottamisesta. Yhteistä näkemyksille on se, että nykytilanne alkaa käydä kestämättömäksi. Menestystarinasta, saati unionin eheydestä, ei tällä hetkellä puhuta. Viime vuodet ovatkin kasvattaneet jäsenmaiden välisiä jännitteitä ja saaneet EU:n kaksi- tai monitahtiselle uralle.

Ensimmäinen EU:n nykytilaa, ja monikehäisyyttä, kuvaava trendi on jako euroalueeseen kuuluvan EU:n eliittijoukon ja sen ulkopuolelle jäävien jäsenvaltioiden kesken. Euroalue koostuu nykyisin 17 jäsenvaltiosta, joiden välinen yhteiskoordinaatio on kasvanut entisestään euroalueen kriisin vaikutuksesta. Useat ajankohtaiset kysymykset eivät kuulukaan kaikkien 27 jäsenmaan kesken käsiteltäviksi. Lisäksi suuri osa unionin kokouksista koskee ainoastaan euroryhmää, jonka sisäinen riippuvuussuhde on kasvanut. Euroalueesta onkin kiistatta kehittynyt EU:n ydin, johon lukeutuvia kuvataan usein EU:n eliitiksi. Vastaavasti ulkopuolelle jääneiden jäsenvaltioiden rooli on päässyt kaventumaan. Tähän on jäsenvaltioiden päättäjillä mielestäni kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa.

Kriisin aikana esimerkiksi Ruotsi on alleviivannut pyrkimystä olla osa EU:n ydintä. Ruotsi haluaa olla mahdollisimman lähellä euroaluetta, toimia rakentavasti ja pitää EU:ta koossa. Useat euroalueen ulkopuoliset EU-maat ovatkin korostaneet tarvetta tehdä kaikki mahdollinen koko unionin yhtenäisyyden turvaamiseksi. Toisin kuin Iso-Britannia, joka on pyrkinyt korostamaan, että euroalue saa hoitaa kriisinsä itse.

Toinen jännite jäsenvaltioiden välillä on jakautuminen yhteisömetodin ja hallitustenvälisyyden kannattajiin. Pienten jäsenvaltioiden kannalta mahdollisimman vahva komissio, yhteisömetodilla tehdyt päätökset sekä sopimuksiin nojaava toiminta on mieluista. Nykyinen linja tuntuu suosivan kuitenkin hallitustenvälistä linjaa, ja etenkin Saksan ja Ranskan kahdenväliset päätökset ovat kriisin aikana lisääntyneet. Monesti ne ovatkin formuloineet yhteisen esityksen, jonka ne esittelevät muille

jäsenvaltioille ja toimielimille vasta paikan päällä Brysselissä, tai aivan tätä ennen. Tämä kuvastaa tyypillistä EU-politiikkaa, missä pienet ja suuret jäsenvaltiot hakevat keskinäistä tasapainoa ja usein pienemmät jäsenvaltiot joutuvat sopeutumaan valmiisiin ratkaisuihin ¹.

Kolmas kehityspiirre on viime aikoina ollut aiempaa selkeämpi jako pohjoisten ja eteläisten jäsenvaltioiden välillä. Tästä on joissain yhteyksissä puhuttu myös rikkaiden ja köyhien välisenä kuiluna. Yhä enenevissä määrin tätä jaottelua on pyritty selittämään kulttuurisilla eroavaisuuksilla sekä eri toimintatavoilla. Pohjoisia jäsenvaltioita on kuvattu vastuullisina taloudenhoitajina, jotka toimivat pragmaattisesti sekä yhteisten sääntöjen puitteissa. Eteläiset jäsenvaltiot taasen on nähty harjoittavan löyhää taloudenpitoa, ”menevän sieltä missä aita on matalin” sekä toimivan vastuuttomasti.

Neljäs suuntaus on ristiriita kansallisen edun ja eurooppalaisen solidaarisuuden välillä. Kansallisen edun puolustaminen on mielestäni entistä selvemmin esillä EU-keskusteluissa, ja poliittisia sekä taloudellisia ratkaisuja kriisin hillitsemiseksi tehdään ennen kaikkea kansallisesta näkökulmasta.

Vaikka Brysselissä vielä puhalletaan yhteen ja toistetaan eurooppalaisten yhteistä etua, muuttuu päättäjien ääni kotimaahan saavuttaessa. Silloin esiinnytään kansallisen edun puolustajana, bulldoggina, kuten Britannian pääministeriä David Cameronia osuvasti kuvattiin. Tämä kertoo mielestäni siitä, että yhteenkuuluvuus toimii nykyisin lähes yksinomaan vain kansallisella tasolla.

Solidaarisuus on oikeutettua ja perusteltavissa kansallisissa kysymyksissä kuten verotuksessa ja tulonsiirroissa. Jos yhteisvastuuta laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, se ei enää resonoi yhtä hyvin kansassa eikä ole samalla tavoin perusteltavissa.

Solidaarisuus on ilmennyt Euroopan tasolla lainatakuina ja rahansiirtona. Kuten Financial Timesissa helmikuussa 2012 todettiin, ovat nämä toimenpiteet pitäneet EU:ta hengissä.

Solidaarisuudella kuitenkin tässäkin tutkielmassa tarkoitetaan toisenlaista, perustavanlaatuisempaa ajatusta, jolla voidaan selittää miksi jäsenvaltiot auttaisivat vaikeuksiin ajautuneita euromaita tai miksi lainan vastineeksi tehtävät uudistukset ongelmamaissa eivät olisi pelkästään rangaistukseksi.

Tällaista solidaarisuutta EU:ssa ei ole ilmennyt.²

Viides yleiskehitys on EU-kriittisyyden ja EU-vastaisuuden sekoittuminen keskusteluissa. Tämän hetkinen yhteiskunnassa versova EU-kriittisyys on enemmän kontekstisidonnaista kuin kokonaisvaltaista ja ei tarkoita samaa kuin EU:n vastustaminen. Harvemmin unionia suoranaisesti

1 Raunio ja Saari 2006, 249.

2 Financial Times 23.2.2012.

vastustetaan, sillä sen nähdään varsin laaja-alaisesti vakauttaneen Eurooppaa ja tuoneen mukanaan positiivisia vaikutuksia jäsenvaltioissa. Kriittisyyttä pyritään turhan usein leimaamaan negatiiviseksi ominaisuudeksi, jotain mitä vastaan tulee puolustautua ja argumentoida voimakkaasti. Esimerkiksi tieteessähän kriittisyys on hyve. Euroalueen kriisin aikana kriittiset näkemykset ovatkin monipuolistaneet EU-asioista käytyjä keskusteluja.

Toinen olennainen asia, mikä eurooppalaisissa keskusteluissa on viime vuosina päässyt unohtumaan on se, että Eurooppa olisi kriisissä ilman euroakin. Kyseessä ei ole harhaanjohtavasti eurokriisi vaan euroalueen velkakriisi. Kriisi on vaivannut myös euroalueen ulkopuolisia EU-maita, kuten esimerkiksi Latviaa ja Unkaria. Euroa on ollut helppo syyllistää, mutta todelliset syylliset ovat kuitenkin olleet muualla kuin EKP:n tiloissa Frankfurtissa.

EU:lla näyttää olevan tällä hetkellä useita vaihtoehtoja: lisätä integraatiota, ottaa muutama askel taaksepäin tai eriytyä. Tulevissa keskusteluissa EU:n suunnasta on tärkeää erottaa akuutti kriisinhoito erilleen. Tämä mahdollistaa tarkastella EU:ta pitemmällä aikajanalla ja palauttaa mieleen, minkä varaan yhteistyötä on alusta alkaen ryhdytty rakentamaan. Integraatio perustuu paljon muuhunkin kuin taloudellisiin toimenpiteisiin ja poliittisiin ratkaisuihin. Unionin kulmakivenä ovat yhteiset ideat ja arvot demokratiasta, ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja kansalaisvapauksista. Euroopan unionin merkitystä miettiessä on hyvä palata tähän. Tulevaisuuden kannalta keskeistä onkin, että jäsenmaat yhä jakavat nämä arvot, haluavat toimia yhteisesti saavutettujen päämäärien eteen ja osoittavat enemmän solidaarisuutta - sitä perustavanlaatuista.