HISTORIALLISESTA JEESUKSESTA DOGMAATTISEEN KRISTUKSEEN Christian Danz ja Michael Murrmann (Hrsg.), Zwischen historischem Jesus und

dog-matischem Christus. Tübingen: Mohr Siebeck 2010.

Saksassa on vähän aikaa sitten (2010) jul-kaistu systemaattisen teologian paksu teos dogmatiikasta(Zwischen historischem Je-sus und dogmatischem Christus), jossa kuvataan kahden kristologisen aiheen yh-teyttä ja jatkuvuutta toisiinsa: yhtäällä on ennen pääsiäistä eläneen historiallisen henkilön Jeesuksen elämä ja toisaalla pää-siäisen jälkeinen dogmaattinen Kristus.

Tässä arviossa käsittelen kolmea kir-jan kahdestatoista artikkelista: Bochumin yliopiston systemaattisen teologian do-sentti Folkart Wittekindin artikkelia Christologie im 20. Jahrhundert, Marbur-gin yliopiston systemaattisen teologian professori Jörg LausterinChristologie als Religionshermeneutik ja Leipzigin yli-opiston Uuden testamentin professori Jens Schröterin artikkeliaDie aktuelle Diskus-sion über den historischen Jesus und ihre Bedeutung für die Christologie.

Jörg Lauster tarkastelee dogmia, joka on muodoltaan ja sisällöltään jotain muuta kuin Raamatun sana. Dogmilla on uskonnollisessa perinteessä täysin

määrä-tyt funktiot, ja dogmin alkuperäinen mer-kitys on se, mikä on osoittautunut oikeak-si. Myöhemmin mukaan tulee kulttuuri-historiallisesti tärkeä kirkko-oikeudellinen merkitys. Tätä Raamatun ja dogmin välis-tä suhdetta on kuvailtu jatkuvana ilmesty-misen historiana, vähintäänkin katolisessa perinteessä. Dogmi on Raamatussa ole-vien mutta siellä vasta orastaole-vien ajatus-ten välttämätöntä avaamista.

Saksalaisessa kristologiassa pidetään selvänä, että historiallisen Jeesuksen to-dellisuutta ei tunnusteta eikä omaksuta, vaan Kristus on uskomisen kuvausta: Ih-minen Jeesus on juutalaisen uskonnonhis-torian osa, mutta historiallinen lunastaja on uskoa omasta historiallisuudestaan nähden, jossa hänen osakseen tulee pelas-tuksentietoisuus. Julistajasta tulee julistet-tu, uskonnon perustajasta lunastaja ja si-ten kunnioituksen kohde, historiallisesta henkilöstä tulee Messias ja Jumalan Poi-ka. Jumalan pojan kuolema tuo Jumalan lähelle empiiristä maailmaa. Tämä oli si-nänsä ristiriitaista ja merkitsi sitä, että

pit-käperjantain tapahtuma muutti kuoleman käsitteen kuolleista heräämiseksi, ylös-nousemukseksi ja taivaaseenastumiseksi.

Jeesus istuu Jumalan oikealla puolella, mikä merkitsee inhimillisen elämän mukaan otta-mista jumalalliseen elämään. Täten Jeesus edustaa ihmisille historiallisessa elämäs-sään Jumalaa. Kristillinen pääsiäisusko merkitsee kuoleman maailman läheisyyttä Jumalaan. Kristologiassa Jumala näin si-toutuu pelastuksen halussaan ihmiseen, siis usko – ja ainoastaan usko – on se tila, jossa Jumala haluaa ilmaantua.

Kristologiassa uusin kysymys on niin kutsuttuthird quest: Historiallinen Jeesus on juutalaisen historiankirjoituksen osa, mutta eurooppalaisittain ymmärretty lu-nastaja on uskon kuva historiassa, jossa tapahtuu pelastuksentietoisuus.

Sekä Folkart Wittekind että Jens Schröter paneutuvat artikkeleissaan laa-jasti uuteen kristologiseen angloamerik-kalaiseen suuntaukseen: 1980-luvulta al-kaen historiallisessa Jeesus-tutkimuksessa ilmeni uusi suunta, jota nimitetään kol-manneksi etsinnäksi (third quest). Ensim-mäinen etsintä alkoi valistuksen aikana:

Hermann Samuel Reimaruksen (1694–

1768), kirkkokritiikin, orientalismin ja

”luonnollisen uskonnon” edustajan työ käynnisti historiallisen Jeesuksen etsin-nän. Hänen mukaansa kristityt olivat vää-ristäneet Jeesuksen sanoman, Jeesus halu-si seuraajiensa pysyvän juutalaihalu-sina eikä siis aikonut perustaa uutta uskontoa. Rei-marus erotti Jeesuksen puheet apostolien opeista siten, että ”kristittyjen epäpyhä erehdys” oli liittää ne yhteen. Jeesuksen oppi ja alkukristillinen uskonoppi olivat toistensa vastakohdat, ja Jeesuksen julis-tus oli ”moraalista oppia ja elämän velvol-lisuuksia, joiden tuli parantaa ihmisiä si-säisesti ja koko sydämestä”. Sitä vastoin apostolien uusi uskonrakenne oli ”keksit-tyä ja väärää”.

Periaatteessa third quest -etsinnän katsotaan olevan tämän valistuksen van-han tutkimusasetelman paluuta. Väliin

mahtuu Rudolf Bultmannin (1884–

1976) esittämä uusi etsintä (new quest), skeptinen ja äärikriittinen suhtautuminen historialliseen Jeesukseen. Ainoastaan evankeliumissa olevalla julistuksella, ke-rygmalla, on merkitystä. Bultmann oli Uuden testamentin tutkimuksen professo-ri Marburgin yliopistossa, jonka 1920-luku tunnetaan teologian ”kultaisena vuo-sikymmenenä”. Vastassaan hänellä oli Rudolf Otto, mystiikkaan taipunut teolo-gi ja entinen ystävä. Otto nimesi välirikon jälkeen Bultmannia ”eksistentiaalisen aja-tusmuodin perässäjuoksijaksi”, – Martin Heidegger vaikutti Marburgissa vuosina 1923–1928 ja Bultmann kävi hänen kans-saan kirjeenvaihtoa aina vuoteen 1976, kummankin kuolinvuoteen saakka.

Kolmannessa etsinnässä (esimerkiksi John Dominic Crossan ja C. A. Evans) filosofiset ja teologiset kysymykset kor-vataan puhtaasti historiallisen orientoin-nin avulla ja tutkitaan vain lähdelöytöjä.

Tässä ”anti-kristologisessa” tutkimukses-sa ei sidota yhteen Jeesusta ja varhaiskris-tillisiä uskon manifesteja tai vanhan kir-kon tunnustuksia, vaan katsotaan, että ne väärentävät asiallisesti lähdeanalyysejä, ja että historiallinen tutkimus ei tarvitse nii-den premissejä etsiessään historiallista to-dellisuutta. Tässä uudessa Jeesus-tutki-muksessa esiin tulee historiassa elänyt henkilö, ei ”uskon Kristus”.

Kolmannen etsinnän lähteinä ovat sy-noptiset evankeliumit, apokryfit kirjoituk-set, Tuomaan, Pietarin ja Marian evanke-liumit, hellenistis-roomalaisen ajan juuta-laiset kirjoitukset ja Juudeassa ja Galileas-sa tehdyt arkeologiset löydöt. Lisäksi työstetään poliittisia, kulttuurisia ja so-siaalisia konteksteja. Esimerkiksi Crossan tutkii Välimeren alueen yleisiä rakenteita ja poliittisia olosuhteita, joita vasten Jee-suksen toiminta suuntautui siten, että Ju-malan valtakunta ilmaantui ilman tulkin-nallisia välikäsiä. Toisaalla on tutkittu Ga-lileaa Jeesuksen elinaikana. Näkemyksen mukaan Rooman valtakunnan yksittäiset

alueet olivat erilaisia, mikä vaikutti Jee-suksen toimintaan. Silti lähteitä tutkittaes-sa on todettu, että Crostutkittaes-sanin arvostamat apokryfikirjoitukset ovat syntyneet myö-hemmin kuin Uusi testamentti, ne kuvaa-vat toisen ja kolmannen vuosisadan kehi-tystä. Lisäksi ne Jeesuksen elämäkerran ja toiminnan konteksteina edellyttävät Uu-den testamentin evankeliumeja, esimer-kiksi laajentaessaan tekstikohtia, joissa Jeesus ylösnousseena käy keskusteluja opetuslastensa kanssa. Mutta lähteet eivät salli luoda historiallista Jeesusta evanke-liumien taakse, koska evankeliumin näke-mykset on kehitetty kristillisen uskon nä-kemyksestä, eikä kerygman Kristus ole koskaan historiallinen hahmo.

Antiikin juutalaisuudessa oli monia virtauksia, Qumran-tekstit, apokalyptiset tekstit ja viisauden kirjat, Philoksen us-konnonhistoria ja Flavius Josephuksen historian kuvaukset tai muut hellenistis-juutalaiset historianfragmentit. Merkitystä tuovat Josephuksen kuvaukset farisealai-sista ja saddukealaifarisealai-sista, koska Jeesuksen välirikkoa heidän kanssaan kuvataan myös evankeliumeissa.

Mielenkiintoinen on näkemys Jeesuk-sen asemoinnista farisealaisiin, ryhmään, joka vaali intensiivisesti juutalaisen lain noudattamista, ja jolla oli arvovaltaa kan-san keskuudessa. Jeesuksen välienselvitys on nähtävä auktoriteettikonfliktina, koska hänen vaatimansa auktoriteettiasema ja käsitys ”integroidusta puhtaudesta” su-vaitsi keskuuteensa syntisiä, publikaaneja ja jopa pakanoita kun taas farisealaiset puolsivat olemassa olevaa lain vaatimaa puhtautta.

Jörg Lauster huomauttaa, että kristo-logian tärkeä kysymys on suhde nykyai-kaan. Miten Kristus vaikuttaa kunkin omaan uskonnolliseen kokemiseen? His-torialliseen henkilöön Jeesus tätä koke-musta ei voi perustaa, koska välitöntä kontaktia häneen ei voi olla. Tosiasialli-nen historian kuilu erottaa meidät mennei-syyden ihmisestä, koska Jeesuksen

suh-teen ei voi tehdä henkilökohtaisia koke-muksia. Bultmannin mukaan ongelmana on se, että ”jokainen Sinä olet tällä hetkel-lä häneen verrattuna ylivoimainen”. Toi-saalla toisen käden kokemuksessa joutuu miettimään, miten mahdotonta on re-dusoida omia kokemuksiaan toisten koke-muksiin. Jos näin olisi, kristikunta eläisi vain ensimmäisen seurakunnan perinnöstä ja uskoisi näiden auktoriteettien vieraisiin todistuksiin.

Lausterin mukaan myös kolmas etsin-tä on jo melkeinpä korvattu historiallisen Jeesuksen neljännellä ja viidennellä etsin-nällä, mikä muistuttaa Sisyfoksen työtä:

aina uudelleen historiallis-elämäkerralli-nen Jeesus-tutkimuksen kivi vieritetään vuoren rinnettä ylös kunnes se taas pro-jektien mahdottomuudesta johtuen putoaa alas. Sitä paitsi nykyajan objektiivisinkin muistelukulttuuri on jatkuvaa Jeesuksen kuvan ajankohtaistamista omiin olosuh-teisiin. Jos saksalaisittain nähtynä histo-riallisella Jeesuksella oli 1800-luvun lo-pussa silmiinpistävä yhdennäköisyys Sak-san keisari ja Preussin kuningas Wilhel-min (1859–1941) ajan siveellisesti täydel-liseen herrasmieheen, niin third questin historiallinen Jeesus muistuttaa vahvasti rennon-leppoisaa kalifornialaista.

Jörg Lausterin uskontotieteellisessä hermeneutiikassa tarkoitus on sovittaa yh-teen toisaalta historia ja toisaaltakerygma.

Rudolf Otton mukaan uskonnollisten elä-mysten pohjana on ennen käsitteellistä oi-vallusta muodostettu evidenssikokemus, uskon ”irrationaalisuus”, joka koetaan py-hänä. Vasta sekundaarisesti puhutaan tun-teista ja vasta kolmanneksi muodostetaan käsitteitä. Uskonnollisessa kokemuksessa sekundääriset rationalisoinnit ovat ten-denssi. Pyhän tunteminen on intuitio. Ot-ton mukaan tämä intuitio on Uuden testa-mentin sanoma, Jeesuksen persoonan il-moittama pyhyys. Jeesuksen historiallinen persoona kuvastaa pyhyyden kokemusta, kristologiaa, joka laajenee Uuden testa-mentin teksteissä.

Giovanni Politi & Johanna Politi KRISTUKSEEN KASTETUT

Antti LainejaMirkka Torppa(toim.):Ekumeeninen kasvatus. Mitä opimme toisiltam-me? Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy, 2010.

Ekumeniasta on vähän kansainvälistä tut-kimustietoa, ja perin vähän on kirjoitettu ekumeenisesta kasvatuksesta. Tähän puut-teeseen vastaa Antti Laineen ja Mirkka Torpan toimittama kirja ekumeenisen kas-vatuksen teologiasta ja pedagogiikasta.

Toimittajiensa mukaan kirja on tarkoitettu erityisesti kristillisten kirkkojen ja yhtei-söjen kasvatustyöntekijöille ja vapaaeh-toisille, varhaiskasvattajille, luokanopetta-jille, aineopettajille sekä kirkollisille ja kasvatusaloille opiskeleville. Lajissaan harvinainen teos on kirjoitettu pääosin suomalaisvoimin. Kirjassa paikkansa ovat saaneet yhtä hyvin akateeminen ekume-niikka kuin hyvinkin henkilökohtaiset subjektiiviset katsomukset, mielipiteet ja kokemukset. Kirja on viehättävä ja moni-puolinen. Se avaa lukijoille uusia näkö-aloja ekumeniaan, ja auttaa näkemään myös mitä ekumenia ei ole tai ei enää ole tai ei ole, mutta ehkä joskus tulee (taas) olemaan.

Toimittajat aloittavat esipuheen:

”Kansainvälisessä kirkkojenvälisessä yh-teistyössä Suomea pidetään yleensä eku-menian mallimaana”. Suomea on kutsuttu myös ”ekumeeniseksi laboratorioksi”.

Näillä kahdella kielikuvalla ”mallimaa” ja

”ekumeeninen laboratorio” on sävyero.

Mallimaa on valmis, laboratoriossa sen si-jaan tehdään kokeiluja. Joskus kokeilut menevät pieleen, ja pahimmillaan syntyy hirvittävää tuhoa. Laineen ja Torpan kirja antaa lukijalle hyviä eväitä pohtia onko

”ekumeeninen Suomi” tällä hetkellä enemmän ekumenian mallimaa vai labo-ratorio.

Kirjan 258 sivua jakaantuvat kuuteen päälukuun, joissa yhteensä on vajaat kol-mekymmentä alalukua eri kirjoittajilta.

Suurin osa kirjoittajista edustaa tavalla tai

toisella Evankelis-Luterilaista kirkkoa.

Vapaakirkkoa, Metodistikirkkoa ja Bap-tisteja edustaa kutakin yksi kirjoittaja, Ka-tolista kirkkoa Suomessa kaksi ja Suomen ortodoksista kirkkoa kahdeksan kirjoitta-jaa. Katolisten äänen jääminen kahden kirjoittajan varaan on valitettavaa. Moni-puolisesti Suomen ja muunkin maailman ekumeenisia olosuhteita tuntevia katolilai-sia olisivat olleet esimerkiksi isä Jan Aarts, isä Antoine Lévy, isä Theodor Rohner ja piispa Teemu Sippo. Kaikki neljä ovat olleet vuosia tai vuosikymme-niä monin eri tavoin aktiivisia ekumenian parissa. Nyt kirjassa ei ole yhtäkään kato-lisen papin puheenvuoroa, ei edes kirjan toimitustyöhön osallistuneen isä Rafael Czernian kirjoitusta.

Ammattikasvattajat saanevat kirjasta enemmän irti kuin maallikot, tai ehkä ai-nakin lukukokemukset ovat erilaiset. On luultavaa, että sekä uudet että myös koke-neemmat kasvattajat voivat ammentaa kirjasta hyviä vihjeitä omaan työhönsä.

Monet kirjan esimerkit ovat konkreettisia, eläviä ja suoraan malliksi käytännön työ-hön sopivia. Viime aikoina julkisessa kes-kustelussa paljon esillä olleet huolet ja haasteet päiväkodin ja koulun vaihtelevis-ta mahdollisuuksisvaihtelevis-ta vaihtelevis-tarjovaihtelevis-ta ”vaihtelevis-tarpeeksi kaikille ryhmille kaikkea” tulee kirjassa hyvin käsitellyksi, eikä kotejakaan uskon-tokasvatuksen ympäristöinä ole unohdet-tu.

Maallikko tai niin kutsuttu tapakristit-ty saattaa esittää kirjan luettuaan kysy-myksen: miksi ekumenia on niin vaikeaa?

Teologian tohtori Gert Rüppell toteaa omassa luvussaan: ”ekumenia ei ole juuri-kaan edennyt kirkkojen virallisella tasolla sinä aikana (45 vuotta), kun olen ollut ak-tiivinen ekumeenisessa liikkeessä”.

Sa-maan johtopäätökseen saattaa lukijakin tulla päästyään kirjan loppuun. Avattu ekumeeninen maailma tuntuu kovin maal-liselta ja pohdinta osin diplomaattisen kui-valta. Pyörä on keksitty jälleen kerran uu-delleen. Kautta kirjan toistuvat ajatukset yhdessä tekemisestä, yhdessä matkusta-misesta, tekemällä oppimatkusta-misesta, turvalli-sesta tilasta ja toiveet keskinäisestä kun-nioituksesta, henkilökohtaisesta ja yhteis-vastuullisesta kasvusta, itseymmärryksen kirkastumisesta, hiljentymisestä jne..

Ekumeeninen työ pyrkii kristittyjen näky-vän yhteyden osoittamiseen mm. rauhan-kasvatuksessa, pyrkimyksessä sovintoon, tasa-arvoon, solidaarisuuteen ja oikeuden-mukaisuuteen. Monet kirjoittajista pitä-vät tärkeänä ekumeenisen tutustumisen ja työskentelyn lähtökohtana oman perin-teen hyvää tuntemusta. Omaksutusta ja turvallisesta ”omasta” käsin on helpompi laajentaa maailmankatsomusta ja reflek-toida sitä. Laineen ja Torpan toimittaman kirjan missiot, visiot ja strategiat eivät pääpiirteissään juuri poikkea jonkin val-tion, firman tai vaikkapa yksittäisen lää-kärin, sosiologin tai psykologin pyrki-myksistä inhimilliseen perushyvään. Hen-gellisyyttä kirjassa on vähän.

Laine ja Torppa kirjoittavat halun-neensa tietoisesti tehdä kirjasta eloisan mosaiikin. Tämä onnistuukin, mutta ko-konaisuutena kirja on melko raskas luetta-va. Kukin kirjoittajista aloittaa pohdinnan ymmärrettävästi omalla tavallaan alusta, ja päätyy johtopäätöksiin. Ne ovat sa-mansuuntaisia naapurilukujen kirjoittajien kanssa. Oppikirjamaisuus korostuu, ja kir-jaa ”päntätessä” muistuvat mieleen sko-lastikot. He pohtivat uskon tai filosofian ja tieteen välisiä yhteyksiä yhtä perusteel-lisesti kuin kirjoittajat nyt ekumeniaa, ja saattoivat kysyä ”Kuinka monta enkeliä voi samanaikaisesti seistä neulan päällä?”.

Välillä kirja kyllä säväyttää. Uskonnoton saattaa kohottaa kulmiaan arkkipiispa Jukka Paarman toteamukselle: ”uskonnot-tomaksi kasvattaminen ei ole järkevää,

sillä tyhjiö täyttyy jollain toisella, ei vält-tämättä kovin rakentavalla aatemaailmal-la”. Mitähän arkkipiispa mahtaa tarkoit-taa?

Ekumenia on pyrkimystä kristittyjen näkyvään ykseyteen mikä ei suinkaan välttämättä tarkoita esimerkiksi yhteistä ehtoollista, vaan ehkä enemmänkin kris-tittyjen yhteistä, eri tavoin toteutuvaa to-distusta Kristuksesta. Kasvatustieteen maisteri Pekka Yrjänä Hiltunen toteaa mi-ten ”ekumeenisen kasvatuksen tavoite on purkamattoman jännitteinen: toinen saa olla toinen ja itsellä on lupa omaan ole-massaoloon samalla, kun haetaan yhteyttä moneudessa”. Laineen ja Torpan kirjan valossa ekumeeninen vaellus näyttäisi olevan jatkossakin vaivalloista. Erilaiset kirjavat tulkinnat kristinuskosta ovat tule-vaisuudessakin keskuudessamme, ja kris-tittyjen ykseyden tyydyttävä ja maltillisin-kin perustein määritellyn ekumeenisen ta-voitteen saavuttaminen voi viedä yhtä hy-vin sukupolvia kuin vuosisatoja tai jäädä kokonaan toteutumatta tässä ajassa. Toi-saalta ekumeeniset haasteet ovat niin val-tavia, että pienetkin askelet voivat jokai-sen sukupolven kohdalla olla palkitsevia.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee vuorikiipei-lijä Veikka Gustafssonin näkemys siitä, etteivät vuoret ole vaikeita, vaan ihmiset, jotka niille kiipeilevät: ”Vaatimustasolla vuoret on tosi hiljaisia serkkuja! Ei vuoret mitään uhreja vaadi, ne on ihmiset, jotka mokaa”. ”Huipulla parin neliömetrin tai-valta voi joutua tallaamaan tunnin”. Näin juuri näyttää tapahtuvan myös ekumenias-sa; paradoksaalisesti paikallaan polkemi-nen saattaakin olla usein ainoa tie eteen-päin.

Turhautumisen tunteet näyttävät kuu-luvat ekumeeniseen kenttä- ja prosessi-työskentelyyn. Oppikirjan lukijakin tur-hautuu. Rüppell suree ekumeenisia työlei-rejä, joita ei enää järjestetä. Bosseyn eku-meenisen instituutin kurssit jatkavat Kirk-kojen maailmanneuvoston kokemusperäi-sen oppimikokemusperäi-sen traditiota, mutta Rüppelin

kokemuksen mukaan kurssit ovat sisällöl-tään akateemisia, ja henki ”sanoista tekoi-hin” on erilainen kuin vielä muutama vuo-sikymmen sitten. Katolilainen Master of Arts ja yliopistonlehtori (japanin kieli ja kulttuuri) Jouni Elomaa puolestaan kertoo vierastavansa ”jonkin verran jumalanpal-veluksia, jotka kursitaan kokoon eri perin-teiden elementeistä. Niissä kaikki joutu-vat tekemään kompromisseja, ja useim-mat tuntevat olonsa epämukavaksi loppu-tuloksen kanssa”. Elomaan mukaan var-sinkin ”monet katolilaiset ja ortodoksit vieraat ovat kokeneet olevansa vieraina vain erilaisen, värikkäämmän tai juhla-vamman pukeutumisensa johdosta”. Elo-maa on kokenut myös pienimuotoiset ru-kousvaellukset kirkosta toiseen turhautta-vina: ”Olen itse kokenut liukkailla kaduil-la hautalyhtyjen kanssa parin tunnin ajan vaeltavan kymmenen hengen joukon enemmänkin surkuhupaisana”. Toisaalta Elomaa nostaa esiin monimuotoisen elä-myksellisyyden arvon ekumeenisessa kohtaamisessa ja toteaa: ”Ikonien tai gre-goriaanisen kirkkolaulun kautta kristinus-kon mysteerit välittyvät usein saarnoja te-hokkaammin. Ja kun katsomisen tai kuuntelemisen lisäksi mahdollistetaan osallistuminen näiden tekemiseen, tulos ei enää jää ulkokohtaiseksi. Tällainen elä-mys säilyy muistissakin pidempään kuin opillinen esitelmä”.

Koulutussihteeri ja webkoordinaattori Juha Kinasen kirjoitus internetistä eku-meenisena kasvuympäristönä on sujuvaa luettavaa. Internetin käytön riskit eivät vie pääosaa luvussa. Häiritsevän

tunteen-omaisuuden hyvin välttänyt Kinanen ku-vaa monipuolisesti ekumeenista media-kasvatusta ja muistuttaa, että myös netissä Kristus on sanojensa mukaisesti ”heidän keskellään”. Lukija saa useita eri sivusto-jen suoria osoitteita. Netissä voivat surf-failla ne, joita sen paremmin saarnojen kuunteleminen kuin laulaminen, maalaa-minen tai jatkuva rukous eivät vedä puo-leensa.

Kirjassa kuuluu asiantuntijoiden ääni sekä akateemisella että henkilökohtaisella hyvinkin subjektiivisella tasolla. Viimei-nen luku on kirje. Kirjasta kokonaan puut-tuu eri uskontokuntiin kuuluvien maalli-koiden ääni. Laineen ja Torpan kirja on

”virallisen ekumenian” kirja. Siinä ei esi-tellä liikkeitä tai koulutuksen saaneitakaan henkilöitä, jotka ovat pyrkineet toteutta-maan ekumeniaa virallisesti hyväksytystä mallista poiketen. Kirjassa ei esimerkik-si mainita luterilaista esimerkik-sisar Hannele Kivi-nen de Fauta, jonka perustama ekumee-nisten karmeliittojen yhteisö (Ekumeeni-set karmeliitat Ry.) toimii aktiivisesti Hel-singin kaupungin Vartiosaaressa, eikä sa-nallakaan mainita Suomessa yli 60 vuotta toimineen katolisen isä Robert de Calu-wén elämäntyötä ekumenian parissa (Myllyjärven ekumeeninen keskus). Isä Robert de Caluwén kantava ajatus oli, että meitä ei ole kastettu luterilaisiksi, orto-dokseiksi, katolilaisiksi jne., vaan meidät on kastettu Kristukseen. Laineen ja Tor-pan toimittamassa kirjassa esitetään vas-taava ajatus, mutta sen kanssa pidetään turhan matalaa profiilia.