Henkilöhahmo televisiosarjassa ja romaanissa

Henkilöhahmo on tekstistä abstrahoitava ei-verbaalinen rakenne, joka on rakennettu lukijan ihmiskokemuksen mukaan. Henkilöhahmot ovat osa tekstin rakenteita, joista niitä ei voida irrottaa, mutta tarina pystyy irrottamaan henkilöhahmon. Lukija rakentaa henkilöhahmon tekstin antamien vihjeiden mukaan. (Rimmon-Kenan 1983, 45.) Romantiikan monimuotoiset henkilöhahmot ovat menettäneet merkitystään ja vähitellen kuihtuneet modernismin myötä (Hochman 1985, 13‒14). Useat modernismin romaanitaiteilijat ovat vaimentaneet henkilöhahmon merkityksen ja kyseenalaistaneet henkilön käsitteen.

Henkilöhahmo on tekstin näkökulmasta katsottuna rakenneosa, jota ei voi irrottaa siitä, mutta tarinan näkökulmasta se on abstraktio, joka saa lukijan kokemuksen mukaan inhimillisiä piirteitä. (Rimmon-Kenan 1983, 40‒41, 45.) Se on kuitenkin keinotekoinen rakenne, joka koostuu kolmesta tasosta: synteettisestä, mimeettisestä ja temaattisesta.

Synteettinen tarkoittaa keinotekoista ja rakenteellista osaa, joka tekstistä on havaittavissa.

Mimeettinen tarkoittaa sitä, että lukija mieltää henkilöhahmon ihmisen kaltaiseksi.

Temaattinen taso tarkoittaa, että hahmosta on löydettävissä tiettyjä temaattisia piirteitä.

(Phelan 1989, 2‒3.) Tasojen suhde voi vaihdella eri kertomuksissa. Mimeettinen taso voi jäädä taka-alalle, jos synteettistä tasoa korostetaan. Näin on usein metafiktiivisissä kertomuksissa. Asetelma voi olla myös toisin päin etenkin realistisessa fiktiossa, joissa mimeettinen taso ilmenee synteettistä voimakkaampana. (Phelan 1996, 29.)

Televisiosarjassa henkilöhahmot ymmärretään erityisesti todellisten ihmisten rakennelmiksi. Ne eivät ole vain kuvia ja ääniä ruudulla. Television henkilöhahmot syntyvät näyttelijöiden, tuottajien, ohjaajien ja käsikirjoittajien yhteistyönä. (Mittell 2015, 118‒119.) Näyttelijän valinnalla voi olla suuri merkitys henkilöhahmoon ja usein ohjaajalla on jokin erityinen syy valita tietty näyttelijä rooliin. Katsoja muodostaa kuvan henkilöhahmon luonteesta ulkoisen olemuksen perusteella ja käyttäytymisen kautta. Toiminta on audiovisuaalisessakin teoksessa yksi henkilöä määrittävistä tekijöistä, mutta henkilöstä voidaan saada tietoa myös toisten hahmojen suhtautumisen myötä sekä kiinnittämällä

huomiota pukeutumiseen ja maneereihin. Voice over on yksi audiovisuaalisen kerronnan mahdollisuuksia määritellä tai kertoa henkilöhahmoista katsojalle. Voice over eli kertojaääni, joka lähes aina tulee kuvan ulkopuolelta, mutta voi myös sisältyä tarinaan, on ikään kuin kaunokirjallisuuden kertoja, joka pystyy tietyissä rajoissa tietämään asioita ja kertomaan niistä yleisölle. (Bacon 2000, 171.)

Henkilöhahmon toiminta ja puhe voidaan ilmaista tekstistä ja kuvasta eri tavoilla.

Fokalisaatio on kertojan verbalisoima näkemys, jonka se välittää, mutta se ei ole välttämättä kertojan oma. Käsite jaetaan ulkoiseen ja sisäiseen fokalisaatioon. Ulkoinen fokalisaatio esittää tarinan sen ulkopuolelta olematta varsinainen kertoja ja osallistumatta tapahtumiin.

Sisäinen fokalisaatio osallistuu tarinan tarkasteluun sisältä päin. Fokalisointiin vaikuttavat muun muassa tila ja aika ja ne määrittävät onko kyseessä sisäinen vai ulkoinen fokalisoija.

Sisäinen fokalisoija ei pysty tarkastelemaan tapahtumia ylhäältä käsin, vaan esittää vain sen, minkä itse pystyy havaitsemaan näkemällä, kuulemalla ja tuntemalla. Aika paljastaa fokalisoijan tyypin. Ulkoinen fokalisoija ei ole riippuvainen ajasta, vaan pystyy kulkemaan siinä vapaasti. Sisäinen fokalisoija on kahlittu aikaan ja pystyy tarkastelemaan vain kerrontahetkellä tapahtuvia asioita. (Rimmon-Kenan 1983, 92‒101.)

Audiovisuaalinen kerronta erittelee fokalisaation käsitettä, kuten sanallinenkin kerronta, sisäiseen ja ulkoiseen fokalisaatioon. Ulkoisen fokalisaation kerronta kuvailee henkilöiden tekemiä havaintoja ikään kuin näiden viereltä paljastamatta näkökulmaa, jonka henkilö omaksuu. Sisäinen fokalisaatio jaetaan kahteen osaan: pinnalliseen ja syvälliseen.

Pinnallinen sisäinen fokalisaatio vastaa henkilön kokemaa kuulo- ja näköaistimusta ja syvällinen sisäinen fokalisaatio kertoo henkilön tunne- ja kokemusmaailman muutoksista.

(Bacon 2000, 232.)

Teksti voi ilmentää henkilöhahmoa useilla eri tavoilla. Henkilö voi hahmottua tekstistä suoran määrittelyn tai epäsuoran esittämisen kautta. Suora määrittely tarkoittaa henkilöhahmon luonteenpiirteiden suoraa mainitsemista. Epäsuora esittäminen luonnehtii henkilöhahmoa esimerkiksi toiminnan, puheen, ulkoisen olemuksen tai ympäristön avulla.

Toiminnat voidaan jakaa kahteen osaan. Henkilöhahmon tekemä ainutkertainen toiminta poikkeaa sen yleisistä toimintatavoista ja se vaikuttaa hahmon muuttuvaan luonnehdintaan.

Ainutkertaiset toiminnan teot liittyvät usein kertomuksen käännekohtaan. Henkilöhahmon

muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä kertovat tavanomaiset toiminnot. Ne rakentavat henkilöhahmolle pysyviä luonteenpiirteitä ja auttavat lukijaa ymmärtämän millainen hahmo on. Ainutkertaiset toiminnat rikkovat hahmon kuvaa, tuovat siihen uusia ulottuvuuksia ja auttavat hahmoa kehittymään. (Rimmon-Kenan 1983, 45, 77‒82.)

Puhe kertoo hahmon asenteista ja suhtautumisesta itseensä ja toisiin. Puheen avulla lukija pystyy sijoittamaan hahmon johonkin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, ikään tai ammattiin.

Puheen tyyli kertoo hahmosta itsestään, vaikka sen kohteena olisi toinen henkilö. (Rimmon-Kenan 1983, 83‒84.)

Henkilöhahmot voivat jossain määrin kehittyä ja oppia televisiosarjassa. Oppiminen on hidasta ja tapahtuu pitkän ajan kuluessa. Elokuvassa henkilöhahmo voi kehittyä äärikokemuksien kautta hyvin nopeasti, koska sen täytyy tehdä niin kahden tunnin kestoisessa spektaakkelissa. Televisiosarjassa henkilöhahmo voi kokea äärikokemuksia ja kehittyä niiden avulla, mutta prosessi kestää kauan, koska aikaa on. Liian nopeat muutokset vaikuttaisivat teennäisiltä. Katsoja totutetaan kehitysprosessiin, jolloin hahmo kehittyy vähitellen ja pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Sarjan keskeinen henkilö voi kokea muutoksia, jotka sisältävät henkisen kasvun koetinkiviä. Hahmo voi joutua tekemään tärkeitä valintoja äärimmäisen stressin ja paineen alla, jotka muokkaavat hänen elämäänsä.

(Nikkinen & Vacklin 2012, 36‒37.)

Keskeisen henkilöhahmon matkaan kuuluu kolme pääkohtaa: lähtö, initiaatio ja paluu.

Lähtövaiheessa henkilöhahmo esitellään ja hänen paikkansa tarinamaailmassa näytetään jollain tavalla ulkopuolisena. Hahmolla esitetään olevan jonkinlainen ongelma tai sisäinen ristiriita, mikä erottaa hänet ympäröivästä yhteisöstä. Initiaatiovaihe sisältää vaikeuksien tiivistymän, jossa hahmo kuolee symbolisesti ja selvittyään koettelemuksista syntyy uudestaan paluuvaiheessa. Hahmon symbolinen kuolema tarkoittaa kaiken toivon menettämistä ja tarinan syvintä hetkeä. Uudesti syntyminen tuo jotain uutta, joka uudistaa hahmoa tai koko yhteisöä ja ympäristöä, jossa hän elää. (Nikkinen & Vacklin 2012, 37.)

Henkilöhahmon kokonaiseen matkaan kuuluu yhteensä 12 tarinakohtaa: tavallinen maailma, jossa hahmo ja ongelmat esitetään, kutsu seikkailuun, jossa tavallista maailmaa horjutetaan, kieltäytyminen eli hahmon pelkojen näyttäminen, oppaan kohtaaminen auttaa henkilöä ongelman selvittämisessä, kynnyksen ylittäminen tarkoittaa henkilön uusia haasteita, testit, ystävät tai viholliset -kohdassa henkilöhahmo joutuu koettelemuksiin, lähestyminen syvintä

luolaa valmistaa hahmoa äärimmäisen tulikokeen suorittamiseen, jossa henkilön ajatusmaailmaa horjutetaan ja asetetaan valintojen äärelle, palkinto-vaiheessa koettelemuksista on selvitty, tie takaisin-vaiheessa hahmo ymmärtää alun ongelmista jotain tärkeää ja pyrkii selvittämään sen, ylösnousemus on tarinan huippukohta, jossa hahmo joutuu uuden käänteen ja ongelman äärelle ja paluu-vaiheessa hahmo on kokenut kehitystä ja hän on muuttunut kokemusten myötä (Nikkinen & Vacklin 2012, 37‒40.)

Tällaista henkilöhahmon kehittymisen kaavaa analysoin ja tulkitsen muutaman valitun hahmon kohdalla.