Kalle Veirto. 2014. Säbätalvi. Karisto.
Säbätalven tekijä Kalle Veirto (s. 1961) on lahtelainen urheilutoimittaja, toimittaja ja kirjailija, jonka kaikista romaaneista löytyy hänen omien sanojensa mukaan urheilua, huumoria ja hieman Lahtea. Hän pyrkii teoksissaan kertomaan kunnianhimoisesti ”koko elämästä” eikä vain yh-destä teemasta. Sekalaisia yliopisto-opintoja sählynpeluun peiteoperaa-tiona suorittanut Veirto aloitti kirjailijanuransa vuonna 2002 romaanilla Suuret sählymuistelmani. Sen päähenkilö on tuore perheenisä ja jouk-kueurheilija, jonka pitäisi vihdoin kasvaa aikuiseksi. Sittemmin Veirto on kirjoittanut lähinnä nuorille. Säbätalvi on hänen yhdeksäs romaanin-sa, ja nimensä mukaisesti se kuvaa salibandyn pelaamista yhden talven aikana. Ja tietenkin, koska se on nuortenkirja, se kuvaa myös ja ennen kaikkea nuorten ihmisten valintoja ja niiden seurauksia, itsenäistymistä, ystävyyttä ja seurustelua.
Urheilusta, varsinkin joukkueurheilusta, on ilmeisen vaikea kir-joittaa fiktiota niin, että siihen tarttuisivat toisaalta lajiniilot ja toisaalta vähemmän urheilua seuraavat. Miksi edes pitäisi? Eivätkö faneille ja
har-rastajille riitä suurten tähtien, kuten Selänteen tai Zlatanin, elämäkerrat, lajioppaat ja vuosikirjat – ja tarvitseeko urheiluaiheisia kirjoja lukea, jos ei itse urheile? Olen toiminut koripallon parissa pelaajana, lasten ja nuor-ten valmentajana sekä seura-aktiivina 30 vuoden ajan ja miettinyt usein sitä, miten vähän ”ulkopuoliset” tietävät siitä maailmasta, jossa suuren osan elämääni elän. Olen varma, että jos joukkueurheilun kaunokirjalli-sessa kuvaukkaunokirjalli-sessa onnistuu vangitsemaan edes osan pelaajien kokemas-ta: onnistumisesta ja mokaamisesta, ottelun jännityksestä, yhteishenges-tä, itsensä haastamisesta, absurdeista tyypeistä ja tilanteista, tuloksena on lukemisen arvoinen teos. Sitä paitsi, Suomessa on esimerkiksi yli 45 000 salibandyn lisenssipelaajaa ja tuhansia harrastajia virallisten sarjojen ul-kopuolella, ja se on vasta maamme kolmanneksi harrastetuin joukkuepeli jalkapallon ja jääkiekon jälkeen. Säbätalven kaltaiselle romaanille luulisi siis löytyvän lukijoita.
Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on 19-vuotias Einari Tallimäki, jonka ylioppilaskirjoitukset ovat jääneet kesken abikeväänä sattuneen skootterionnettomuuden takia. Onnettomuudessa Einarin silloinen tyt-töystävä on loukkaantunut Einaria vakavammin, ja Einaria syytetään tapahtuneesta. Oikeudenkäynti odottaa, eikä kotipaikkakunnalta löydy Einarille töitä eikä enää pelipaikkaa. Elämä tuntuu tahmealta, tulevai-suudensuunnitelmat ovat lakanneet olemasta.
Onnekseen Einari on kuitenkin varsin hyvä salibandynpelaaja, jonka taidoista tiedetään tutun tuttujen kautta muun muassa Heinolas-sa, josta Einari puolestaan ei tiedä yhtään mitään. Hän saa sähköpostitse tarjouksen tulla pelaamaan ammattilaisena heinolalaiseen kakkosdivisi-oonan seuraan nimeltä Ruotsalainen Yläpesä. Sopimus lupaa 300 euroa kuussa, bonukset maaleista ja maalisyötöistä, kämpän ja polkupyörän.
Vanhempiensa epäilyksistä huolimatta Einari hyväksyy tarjouksen juuri-kaan miettimättä. Ja jo aivan kirjan alussa hän paljastaa, että tämän pää-töksen ansiosta ”kaikki lähtee lutviutumaan” ja että hän muuttuu ammat-tilaistalven aikana paremmaksi ihmiseksi. Nuortenkirjoille tyypillisten ongelmien, vastoinkäymisten ja sydänsurujen ohella Säbätalvesta hen-kiikin alusta alkaen myönteisyyttä, uskoa omiin kykyihin ja pyrkimystä keskittyä hetkeen.
Heinolassa Einari kohtaa ensimmäisenä vt. vuokraemäntänsä, pari-kymppisen Minin. Sopivasti Mini on niin ikään toipumassa päättyneestä
seurustelusuhteesta ja kantaa mukanaan salaisuutta, joka vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Einari tutustuu Minin avustuksella uuteen joukkuee-seensa ja kotikaupunkiinsa, ja samalla nuoret luontevasti löytävät toisis-taan juuri sen ihmisen, jolle haluavat uskoutua. Einarin onnettomuuden vaiheet, syyt ja seuraukset keriytyvät auki Minille ja lopulta myös jouk-kuetovereille vähitellen, harjoitusten ja pelien lomassa. Tämä kerronnal-linen ratkaisu on mielestäni toimiva, sillä sekä onnettomuuden että sali-bandyjoukkueen tarinaan jää aina odottamaan jatkoa.
Näen, että Heinolalla miljöönä on Säbätalvessa tärkeä rooli. Isom-massa kaupungissa entisen mediapersoonan suuruudenhullu tavoite kak-kosdivisioonan joukkueen nostamisesta mestaruussarjaan vaiettaisiin tai naurettaisiin helposti kuoliaaksi. Pienemmässä taas ei ehkä olisi nii-tä asioita, joita Einari tarvitsee, jotta kaikki lähtisi lutviutumaan: oikea salibandyareena, urheilumyönteinen vireä paikallislehti, pätevä kirjasto, virtaavaa vettä ja tilaa ajatella, muitakin muualta tulleita. Ruotsalaisen Yläpesän joukkueeseen mahtuu niin entisiä lupauksia, tulevia huippuja kuin avoimesti homoseksuaalikin, ja oman kylän yleisö kannustaa kaik-kia yhtä lämpimästi.
Kirjan kerronta on lähes puhtaasti kirjakielistä, eikä repliikeissä-kään kovin paljon tavoitella nuorisopuhekieltä. Dialogi ei ole kirjan vah-vin puoli, ainakaan minun korvaani se ei kuulosta luontevalta vaan usein hiukan väkisin väännetyltä ja henkilöiden suuhun huonosti sopivalta.
Muuten teksti ansaitsee kiitosta selkeydestään. Salibandytermejä ei ole liikaa, ei myöskään niiden selityksiä. Juonen kulkua on helppo seurata, ja kuvaukset ovat tuoreita ja eloisia. Tästä ja henkilögallerian värikkyy-destä huolimatta en lukiessani nauranut kertaakaan. Huumori jäi minulta piiloon.
Onko Säbätalvi sitten onnistunut, joukkueurheilun kuvauksena ja nuortenkirjana? Onhan se. Se saattaa olla laskelmoitu, räätälöity nuorille pojille, joita pitäisi saada lukemaan, mutta saa niin ollakin. Se pystyy välittämään esimerkiksi jotakin siitä omituisesta viehätyksestä, jota on vieraspeleihin matkustamisessa epäinhimillisiin kellonaikoihin huonossa säässä. Säbätalven lukeminen voisi saada yläaste- tai lukioikäisen urhei-levan nuoren (tytön tai pojan) ajattelemaan uraansa ja tulevaisuuttaan hiukan uusin silmin. Se voisi myös rohkaista häntä ajattelemaan itsestään, vanhemmistaan, joukkuekavereistaan ja elämästä entistä arvostavammin
ja sallivammin. Säbätalvi on ehdottomasti inhimillisyyden puolella eikä esittele henkilöitään säälittävinä, naurettavina tai yksiulotteisina, vaikka jotkut heistä voisi helposti sellaisina nähdä.
Saattaa johtua keski-ikäisyydestäni, mutta lopulta minua kirjassa häiritsee kuitenkin eniten kaiken onnistuminen ja usein toistettu ajatus
”pystyt mihin vain, kun uskot itseesi”. Liian moni asia sujuu liian hyvin liian lyhyessä ajassa, jotta se olisi uskottavaa, sekä salibandykaukalossa että ihmissuhteissa. Kun kerronta muuten on täysin realistista, lukija al-kaa vaatia toden tuntua teoksen kaikilla tasoilla.
Satu Leskelä
Eläimellistä ja inhimillistä, veristä mutta kaunista
Annukka Salama. 2014. Harakanloukku (Faunoidit-trilogian päätös-osa). WSOY.
Faunoidinuoret, Harakanloukun päähenkilöt, elävät tutuntuntuisessa maailmassa, käyvät koulua, harrastavat urheilua, katsovat leffoja, soittavat bändissä, rakastuvat ja bilettävät. Jokaisella faunoidilla on kui-tenkin voimaeläin, jonka sielu, yliluonnolliset kyvyt ja ominaisuudet kuuluvat myös faunoidille. Faunoidit ja voimaeläinten energia ovat ha-luttua riistaa kirjan toisen ”poolin”, metsästäjien keskuudessa. Faunoi-deja suljetaan kasvatuslaitoksiin ja gladiaattoriareenoille, heitä myydään huutokaupoissa ja tapetaan viihteeksi, raaka-aineeksi ja energianlähteek-si. Harakanloukussa faunoidijengin jäsen Vikke jää metsästäjien ansaan ja hänen ystävänsä lähtevät epätoivoiselle matkalle metsästäjien salat-tuun kaupunkiin etsimään häntä.
Harakanloukku on monitahoisempi romaani, kuin yllä olevasta voi-si päätellä. Sen viehätys ei ole vain jännittävissä juonenkäänteissä, eikä kyse ole yksiselitteisesti hyvän ja pahan taistelusta. Sekä metsästäjät että faunoidit ajattelevat, että vastapuolen edustajat eivät ole ihmisiä eivätkä ainutkertaisia yksilöitä, ja tarinaa kerrotaan molempien näkökulmasta.
Trilogian edellisessä osassa faunoidijengin ainoa tyttö Unna on saanut tietää olevansa metsästäjien harjoittaman geenimanipulaation tulos, joka on suunniteltu parittelemaan faunoidien tulevan kuninkaan – entisen
poi-kaystävänsä – kanssa. Harakanloukussa Unnan identiteettikriisi jatkuu, ja hänen taistelunsa ihmisen järjen ja eläimellisen himon välillä rinnastuu harakkapoika Joonen vaikeaan tilanteeseen, kun tämä ihastuu metsästä-jään. Venor, metsästäjien kaupunki, on kuin erillinen dystopia kirjan maa-ilman sisällä. Sen systemaattinen tehokkuus, nautintojen tehdasmainen tuottaminen, väkivaltaisuus ja välinpitämättömyys vaikuttavat ainakin minuun voimakkaammin kuin miljoona Taru sormusten herran örkkiä.
Venor tuntuu todellisemmalta, mahdolliselta.
Nuorten päähenkilöiden ja populaarikulttuurin kuvauksen ohella Harakanloukku on nuortenkirja myös kieleltään. Teos on saanut kiitosta nuorilta lukijoilta osuvista ilmauksista ja huumorista, jotka eivät tunnu teennäisiltä. Lukiessani kirjaa minua kuitenkin hiukan häiritsi vaihtelu jopa lyyrisen kuvailevan kerronnan ja puhekielisten, kirosanoja ja eng-lanninkielisiä lainauksia viljelevien repliikkien välillä. Tuntui, kuin olisi lukenut kahta eri teosta samaan aikaan. Minua ei myöskään naurattanut, mutta enpä kuulu varsinaiseen kohderyhmään.
Harakanloukku herättää pohtimaan genren käsitettä ja lukijan la-jityyppeihin liittämiä odotuksia. Olisi väärin nimittää sitä vain fantasia-kirjaksi, sillä mukana on scifin ja reaalifantasian tai maagisen realismin piirteitä. Joka tapauksessa lukijan tulisi pystyä teoksen piirissä uskomaan maailmaan, joka on luotu fantastisen ja realistisen (mimesis) kuvauksen avulla; jos epäily ja epäjohdonmukaisuus voittavat, teos lakkaa kiinnos-tamasta. Minulle jäi faunoidien maailmasta ja sen suhteesta nyky-Suo-meen vähän liikaa epäselväksi ja irralliseksi, mikä voi johtua siitä, etten ole lukenut trilogian aiempia osia. Fantasian ja ylipäätään spekulatiivisen fiktion keinoja hyödyntäen Salama kuitenkin onnistuu Harakanloukussa käsittelemään isoja teemoja ja kysymyksiä etäännyttämällä ne keksitty-jen olentokeksitty-jen ongelmiksi – ja samalla täyttämään viihdyttämisen tehtä-vän. Uskon, että Harakanloukku ja koko faunoidien tarina elää vielä pitkään lukijoiden mielissä, netissä eri foorumeilla, fanifiktiona, kenties elokuvinakin. Ei haittaa, vaikka kokonaisuus saattaa vaikuttaa jossain määrin laskelmoidulta tuotepaketilta. Todennäköisesti myös Annukka Salaman kirjailijanura jatkuu, ja hyvä niin.
Satu Leskelä