Kuka minä olen ja keneksi haluan tulla

Se millaista motivaatiota haastateltavat ovat kokeneen opintoja kohtaan ei varsinaisesti noussut haastatteluissa tarkastelun kohteeksi, mutta motivaation olemassaolo näyttäytyi haastatteluissa muun muassa siinä, että opinnot koettiin hyvin tärkeiksi, ja esiin nousi myös havaintoja siitä, että koulutus oli kehittänyt enemmänkin juuri tuntemusta itsestä kuin erilaisista ohjauksen tekniikoista.

”Tää on ollut tärkeää niin monessa, oikeesti tosi monessa mielessä.”

”Kun mä tulin tähän koulutukseen, niin musta tuntu, että nyt mä saan täältä kaiken mahdollisen ohjaukseen liittyvän tietämyksen ja et mä opin kaikenmaailman teorioita ja tekniikoita ja kaikkee mahdollista. Mutta näin kun mä katon jälkeenpäin, niin loppujen lopuksi mä oon oppinut itestä kaikista parhaiten asioita. Jos mä nimenomaan mietin, et niin ku ohjauksellisesti et oonko mä jotain oppinut, niin varmaan joo, mutta kaikista eniten mitä tää koulutus on antanu, niin on se, että mä oon oppinut itseäni tuntemaan vielä paremmin, kun mitä tähän päivään mennessä.”

Sen hahmottaminen, kuka minä olen ja keneksi haluan tulla, lisäävät motivaatiota opintoja kohtaan ja tarkka itsearviointi auttaa hahmottamaan miten kaukana todellinen minä ja ideaali ovat tosistaan ja riittääkö omat voimavarat ideaalin tavoittamiseen.

Toisaalta voi olla lohdullista tarkastella ideaalia itseään Turusen (1992) tavoin jonain sellaisen arvona, jota ei voi todellisuudessa koskaan saavuttaa, vaan se ainoastaan ohjaa suuntaa mihin halutaan mennä.

”Tuo koulutus on saanut pohtimaan sitä, että miksi ei voi sanoa sitä, että tää on semmoinen asia minkä mä osaan, tässä mä oon hyvä. Ja onko se taas huono myöntää, että tätä mä en osaa vielä. Et tietynlaista armollisuutta sitten ehkä oppinut jossain määrin.”

Toki, kuten aiemminkin oli jo puhetta, muun muassa oman itsetuntemuksen lisääntymisessä tai tarkentumisessa koulutuksen aikana on paljolti kyse siitä, miten paljon asian parissa on työskennellyt ennen koulutusta. Jokainen haastateltavista kuitenkin totesi koulutuksen vähintään tuoneen lisäymmärrystä suhteessa itseen.

Itseohjatun oppimisen mallin toiseen vaiheeseen liittyy omien vahvuuksien ja rajallisuuksien ymmärtäminen ja Goleman ym. (2002) nostavat palautteen saamisen roolin erittäin merkittäväksi niin itsetietoisuuden lisääntymisen ja tarkentumisen kuin myös omien vahvuuksien ja rajallisuuksien hahmottamisen kannalta. Knowlesin (1975, 18) mukaan itseohjautuvaan oppimiseen (self-directed learning) liittyykin hyvin keskeisenä elementtinä se, ettei oppiminen tapahdu eristetyssä tilassa, vaan yhteistyössä erilaisten ihmisten kanssa, jolloin vastavuoroisuus on hyvin merkittävässä roolissa.

Palautteen saaminen esimerkiksi estää yksilöä vajoamasta tietynlaiseen valheelliseen näkemykseen itsestä ja toimintansa tavoista sekä niiden vaikutuksesta toisiin. Palautteen

saannissa korostuu kuitenkin se, että palautteen tulee olla rehellistä, eikä sitä tulisi värittää näkemys siitä, että halutaan olla mukavia toiselle.

”Palaute on ollut välillä liian kilttiäkin näissä asioissa. Monesti annetaan, kuten pitääkin antaa positiivista palautetta, mutta monella on ollut vaikee antaa myös sitä rakentavaa palautetta.”

Muilta saatavan rehellisen palautteen merkitys onkin itsetuntemuksen avautumisen, omien vahvuuksien tarkastelemisen ja kehittämisen kannalta keskeistä. Eräs haasteltavista koki erityisesti omaan ohjaukselliseen kehittymiseen liittyvän palautteen keskittyneen pääasiassa itse reflektointiin ja itsekseen pohtimiseen. Myös toinen haasteltava nosti esiin näkemyksen siitä, että sekä omaa kotiryhmän ohjaaja että muita opiskelutovereita olisi voinut hyödyntää enemmän. Knowles (1975, 20) nostaakin itseohjatun oppimisen keskiöön oppijan ymmärryksen ja kyvyn hyödyntää asiantuntijatietoa erityisesti omien kokemusten läpikäymisessä ja niistä oppimisesta.

Boyatzisin (Goleman ym. 2002) mallissa, mutta myös Knowlesin (1975) kuvauksessa itseohjatusta oppimisesta itsearvioinnilla on suuri merkitys omien tavoitteiden saavuttamisen hahmottamisessa. Molemmissa kuitenkin korostuu se, että arviointi ei jää vain tämän varaan, vaan arviointia tulisi myös niin ylhäältä, alhaalta kuin samasta tasostakin. Tässä koulutuksessa itsearvioinnin merkitys korostuu erityisesti jokaisen oppimisjakson jälkeen tehtävässä numeerisessa ja sanallisessa itsearvioinnista, jossa omaa oppimista tulee peilata koulutuksen asettamiin oppimistavoitteisiin.

Toisaalta 360 asteen kyselyn tavoin, opiskelija saa palautetta pitkin opintoja niin kanssaopiskelijoilta kuin ohjaajalta, mutta palautteiden tietynlaista kohdennusta, ja mahdollisesti saman asian tarkastelua ei välttämättä tapahdu, ellei opiskelija itse osaa pyytää palautetta juuri tietystä asiasta. Tällöin ehkä korostuu yksilön ymmärrys siitä, mitä kohti haluaa olla menossa, jotta osaa pyytää palautetta oikeasta asiasta.

Eräs opiskelija myönsi itsearviointeja tehdessään kohdanneen hieman ristiriitaisiakin ajatuksia omasta oppimisesta.

”Jotenkin sillä tavalla jännä, et monesti siinä arviointivaiheessa tulee sellainen tunne, että miten tää voi olla mahdollista, että mä täytän ikään kuin nää arviointikriteerit lähes tulkoon niin ku kiitettävästi. Ja silloin mä oon miettinyt, että puuttuuko täältä jotain.”

Epäröinti kyseisen haastateltavan kohdalla liittyi erityisesti hänen omaan näkemykseen itsestä oppijana. Aiemmin elämässään hän ei nimittäin ole päässyt lähelle kiitettäviä arvosanoja, jolloin kyseenalaisti myös tässä yhteydessä mahdollisuuden siihen.

Jokainen haastateltava tunnusti kuitenkin, että kotiryhmässä toisille annetaan palautetta. Ja myös palautteen saannin jatkumo on ollut hahmotettavissa, ja sen olemassaolo on myös keskeistä kun puhutaan kompetenssien kehittämisestä ja pitkästä oppimisprosessista.

”Me ollaan vähän viljelty sitä koko aika sillein toisillemme.”(sanoitettu toisten vahvuuksia)

”Noissa aiheissahan me pyöritään koko ajan (omien vahvuuksien ja rajojen tunnistaminen). Aina peilataan, miten tää asia on tuttu ja mitä siitä tietää ja mitkä ovat ne omat vahvuudet siinä teemassa.”

Toki tämä kommentti liittyy juurikin itsereflektion kautta tapahtuvaan vahvuuksien hahmottamiseen, mutta yleisesti näitä asioita on pohdittu myös kotiryhmässä.

Kotiryhmän merkitys korostuikin monessa mielessä ja erityisesti siinä, että se on ollut turvallinen paikka harjoitella ja ryhmässä vallinnut luottamus mahdollisti myös itselle vaikeiden asioiden käsittelyn. Kotiryhmän roolia kuvataankin, opintojen alussa jaetun opintojen toteutus paperissa, vertaisryhmänä, jossa ohjaamista tarkastellaan kokemusten jakamisen ja yhteisen pohdinnan kautta. Kotiryhmän merkitys korostui myös siinä, että keskustelua ei ohjannut vain luennoilta tai ohjausharjoitteluista nousseet teemat, vaan ryhmässä voitiin keskustella mistä tahansa itseään mietityttävästä aiheesta.

”Pienryhmä on ollut niin ku mulle tärkein. Tää pienryhmä on tarjonnut semmoisen tosi hyvän paikan, missä on voinut oikeastaan mitä vaan kysymyksiä miettiä. Musta tuntuu, että se on kuitenkin toiminut meille kaikille semmosena paikkana, jossa on pystynyt asioita miettiin erilailla kun vaikka omien kavereiden tai puolison kanssa.”

Mielenkiintoista olisikin tietää, mikä mahdollisesti rajoitti rehellisen palauttaan antamista, jos kuitenkin ilmapiiri koettiin luottamukselliseksi. Oliko mahdollisesti kyse jonkinlaisesta kyvyttömyydestä rakentaa palautteen antoa niin, että se ei varmasti loukkaisi toista? Tai ehkä omaa taitoa toisen tunnetilan lukemisesta ei koettu niin

varmaksi, että sen pohjalta voisi hahmottaa, miten tilanteessa on aiheellista antaa palautetta, tai ehkä ei tunnistettu sitä, mistä palautetta tulisi antaa, erityisesti kun kyse oli ohjauksellisesta toiminnasta? Tai ehkä rakentavalle palautteelle ei vaan nähty tarvetta. Goleman ym. (2002, 137) esimerkiksi arvioivat, että joskus se, että keskitytään erityisesti kehittämisen kohteisiin viittaa alhaiseen itseluottamukseen, jolloin positiiviseen palautteeseen ei myöskään luoteta tai se jätetään huomiotta.

Varsinaisen ohjauksellisen toiminnan tarkastelu ja sen kautta omien vahvuuksien ja kehittämisen kohteiden hahmottaminen tapahtuu koulutuksessa pääasiassa opiskelijan videoimia ohjaustuokioita katsomalla. Näissä tilanteissa kotiryhmäläisiltä saadun palautteen nähtiin joko vahvistavan omia ajatuksia tai ne jossain määrin myös haastoivat kyseenalaistamaan omia uskomuksia juuri omista toiminnan tavoista. Eräs haastateltava kuitenkin toivoi enemmän reaaliaikaisen ohjaustilanteen seuraamista, jossa mukana olisivat niin ohjaaja kuin myös muita opiskelijoita.

Videoiden katsomisen merkitys oman toiminnan hahmottamisessa nousi kuitenkin jokaisen haasteltavan puheissa esiin. Myös oppimispäiväkirjan kirjoittamisen todettiin edistäneen oman itsetuntemuksen ja vahvuuksien pohdintaa, erityisesti jos kirjoittaminen oli itselle ominainen tapa. Oppimispäiväkirjaan pystyi pohtimaan asioita vielä avoimemmin kuin mitä kotiryhmässä. Koulutuksen alussa korostettiinkin sitä, että oppimispäiväkirjaa kirjoitetaan vain itselle.

Vaikka koulutuksessa korostettiin paljon sitä, että jokainen on erilainen ja kaikenlaisia ohjaajia tarvitaan ja jokainen meistä on hyvä juuri omanlaisenaan, saattoi ohjauksellisen kokemuksen puute aiheuttaa ristiriitaa siinä, miten ohjaajuuden ideaalia rakentaa ja miten itse todellisuudessa sijoittuu suhteessa tähän ideaaliin. Näin ollen oman ideaalin hahmottaminen saattoi jäädä paljolti sen varaan, miten ohjauksen ideaaleja kuvattiin koulutuksessa ja miten niiden hahmotti näyttäytyvän koulutuksen ohjaajissa. Oma kotiryhmän ohjaajan esimerkiksi koettiin omassa toiminnassaan ilmentäneen kaikkea sitä, mitä koulutuksessa nostettiin ohjaajuuden ytimeen.

”Hän on nimenomaan tämän asian ytimessä kaikessa mahdollisessa hänen toiminnassaan. Mulle se on ainakin näyttäytynyt näin.”

Kyseisen ohjaajan toiminta tarjosi näin ollen heijastepintaa omille ajatuksille siitä, millaista ohjaajuutta kohti haluaa tai ei halua mennä. Toisaalta erästä haastateltavaa oli

jäänyt mietityttämään, minkälainen anti muilla koulutuksen ohjaajilla olisi voinut olla omalle ajattelulle.

Ideaalin hahmottamisessa apuna toimii myös ymmärrys jostain vastakkaisesta, eli jostain minkä kokee pahana tai epämiellyttävänä. Maisterikoulutuksessa onkin esitelty erilaisia ohjausteoreettisia näkökulmia ja lähestytty ohjaustilanteita eritavoin, jolloin jokainen on voinut rakentaa omaa näkemystään ihanteellisesti ohjauksesta myös sen pohjalta, mikä ei ole tuntunut omalta. Turunen (1992, 54) tarkastelee tätä arvoista tietoiseksi tulemisena, jolloin arvojen tehtävä on myös prosessoida yksilön kokemusta.

Tunneälyn kompetenssien kehittymisen ja niissä muutoksen mahdollistamisen näkökulmasta, kohta viisi nousee kuitenkin merkittäväksi, jotta toiminnastaan voi saada luotettavaa ja tukevaa palautetta myös työelämässä, ja ohjaajaksi kasvamisen prosessi saisi jatkoa koulutuksen jälkeen. Koulutuksen aikana tukevien ja luotettavien suhteiden muodostuminen oli nähtävissä ja ne näyttäytyivät erityisesti oman kotiryhmän kohdalla.

”Ryhmän merkitys on ollu mulle valtaisa, tää on ollut mulle kuin toinen perhe.”

Kotiryhmän ohjaajan roolia oman oppimisen tukijana tarkasteltiin hieman eri tavoin, erityisesti siitä näkökulmasta kokiko osanneensa hyödyntää ohjaajaa tarpeeksi tai itselle sopivalla tavalla. Ohjaajan kannustava ja tukeva puhetyyli nousi kuitenkin kaikkien puheessa esiin ja sen kerrottiin vaikuttaneen positiivisesti niin ryhmän luottamuksellisen ilmapiirin kehittymiseen kuin myös näkemykseen itsestä.

”Hän osaa jotenkin hienosti niihin puheenvuoroihinsa sisällyttää semmosia, sun vahvuusjuttuja ja voimaannuttamista.”

”Millainen ajatus on omasta ohjaajuudesta ja hän on vahvistanut sitä tai nostanut esiin sellaisia asioita, joita ei ole ehkä itse huomannut ja sanoittanut niitä asioita ja liittänyt niitä ohjaajuuteen.”

”Ehkä se on musta itestäkin kiinni, koska hänhän on äärimmäisen helposti lähestyttävä ihminen.”

Kuka minä olen ja minkälaiseksi haluan tulla ovat kysymyksiä, joita on selkeästi tämän koulutuksen yhteydessä pohdittu. Ohjaajuuden ideaalin hahmottamisessa on auttanut

esimerkiksi sen hahmottaminen, miten ohjattavaa haluaa tarkastella ja millä tavalla rakentaa yhteistä ymmärrystä ohjaustilanteessa ja ohjaustilanteesta. Haastateltavien puheista oli hahmotettavissa, että erityisesti omien arvojen ja ihmiskäsityksen tarkastelu koulutuksen aikana, on auttanut hahmottamaan mitkä asiat ovat itselle tärkeitä ja millaisia asioita tulevaisuudessa haluaa omassa ohjaajuudessa tuoda esiin. Myös koulutuksen järjestäjien antama esimerkki on edistänyt ja haastanut oman ohjausideaalin pohdintaa. Itsearvioinnin tarkkuuteen on myös tarjottu välineitä ja aikaa niin itsereflektion kuin myös palautteen saannin näkökulmasta. Näin ollen opiskelijalla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet lähteä muuttamaan omia näkemyksiään kuin myös toiminnan tapojaan näin halutessaan.