Erityistilanteet verensokerin hallinnassa

Erityistilanteilla tarkoitetaan tässä tilanteita, jossa diabeetikon verensokeri syystä tai toisesta käyttäytyy ennakoimattomasti eli sen vaihtelu on suurta tai se pyrkii kohoamaan liian korkealle tai laskemaan liian alas. Seuraavaksi tarkastellaankin joitakin tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa edellä mainittua verensokerin käyttäytymistä ja tilanteita, joissa diabeetikon täytyy olla tavallista tarkempana verensokerin mittauksen ja verensokeritason hallintapyrkimysten kanssa.

Kuten edellä on jo moneen kertaan käynyt ilmi, diabeteksen hoidossa keskeistä on pyrkiä pitämään verensokerin taso mahdollisimman lähellä sitä tasoa, jolle terveen henkilön elimistö sen automaattisesti insuliinituotannon avulla säätelee. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että pitkäaikaista verensokeritasoa kuvastavan sokerihemoglobiinin tulisi olla alle 53 mmol/mol, joskin monen insuliinihoitoisen diabeetikon tavoitteeksi asetetaan lukemat välillä 48–59 mmol/mol eli noin 6,5–7,5 %. Tavoitteena on myös saavuttaa nämä ihannelukemat ilman, että diabeetikko kärsii vakavista verensokerin liiallisista laskuista.

(Ilanne-Parikka 2015u: 269; Ilanne-Parikka 2019a: 120–121.)

Tietynlainen verensokerin heittely kuitenkin kuuluu diabeteksen luonteeseen. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi insuliinin pistäminen sujuu harvemmin saman kaavan mukaan joka kerta. Näin ollen insuliinin imeytyminen voi vaihdella pistospaikasta, piston syvyydestä tai insuliinivalmisteen ominaisuuksista riippuen tai vaikkapa sen mukaan, millainen on lämpötila. Siksi verensokeri voi käyttäytyä eri tavalla eri pistoskertoina.

(Ilanne-Parikka 2015u: 269.)

Myös nautitun aterian imeytyminen elimistössä vaihtelee. Aina myöskään hiilihydraattien tarkka arviointi ei onnistu tai sitten ennakoimaton stressi elämän eri tilanteissa voi nostaa verensokeria. Myös verensokerimittarien mittaustarkkuus voi vaihdella 10–15 prosenttia suuntaan tai toiseen. (Ilanne-Parikka 2015u: 269.) On kuitenkin olemassa tilanteita, joiden yhteydessä on suurempi riski joko hypoglykemiaan eli liian alhaiseen verensokeriin tai vastaavasti hyperglykemiaan eli liian korkeaan verensokeritasoon (kts. Ilanne-Parikka 2015l: 308–310; Ilanne-Parikka 2015k: 315).

Hypoglykemiassa verensokeritaso laskee alle 3,5 mmol/l, mikä on alaraja silloin, kun ihmisen aineenvaihdunta toimii normaalisti. Tällöin diabeetikon ajattelu ja keskittyminen eivät toimi tavalliseen tapaan. (Ilanne-Parikka 2015l: 308.) Tällaisessa tilanteessa

diabeetikko usein kokee niin sanottuja insuliinituntemuksia eli hypoglykemian lieviä oireita. Niitä voivat olla mm. heikotus, väsymys, hikoilu, kalpeus, vapina, nälkä, epäselvä puhe, vihaisuus tai poikkeuksellinen hilpeys. (Ilanne-Parikka 2015b: 311; Lapsen diabetes 2018: 66.) Usein diabeetikko tunnistaa nämä oireet itse ja osaa ottaa niihin ensiapua eli nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja. Näin olo yleensä kohenee 10–15 minuutissa. (Ilanne-Parikka 2015b: 311–312.)

Aina diabeetikko ei kuitenkaan itse huomaa verensokeritasonsa alenemista tai hänen reagointinsa lieviin oireisiin voi olla hidasta alhaisen verensokerin vuoksi. Jos verensokeritaso jatkaa laskuaan alle arvojen 2,8–2,5 mmol/l, seuraa tilapäisiä häiriöitä aivoissa ja ääreishermojen soluissa energianpuutteen vuoksi. Tilanteen edetessä alle 2,0 mmol/l lukemiin seurauksena voi olla vakava hypoglykemia eli insuliinisokki, jonka yhteydessä voi ilmetä myös kouristelua. Tällöin diabeetikko tarvitsee toisen henkilön apua. (Ilanne-Parikka 2015l: 308–309; Ilanne-Parikka 2015b: 311.)

Hypoglykemia uhkaa diabeetikkoa tilanteissa, joissa vereen tulevan sokerin määrä on pienempi kuin verestä poistuvan sokerin. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun diabeetikko arvioi aterialla hiilihydraattien määrän yläkanttiin, jolloin hän tulee virheellisesti annostelleeksi insuliinia liian paljon suhteessa aterian sisältämään todelliseen hiilihydraattimäärään. Diabeetikolle voi myös sattua inhimillinen erhe insuliinin annostelussa eli hän pistää esimerkiksi pitkävaikutteista insuliinia pikavaikutteisen sijaan tai aamun annoksen pikainsuliinia päivällä, jolloin tarve on tyypillisesti vähemmän. (Ilanne-Parikka 2015l: 309–310.)

Liian matalan verensokeri voi yllättää myös, jos insuliinipistos menee vahingossa lihakseen, jolloin insuliinin vaikutus on nopeampaa kuin rasvakudokseen pistettynä.

Insuliinin imeytyminen lisääntyy myös korkeassa lämpötilassa eli diabeetikon täytyy olla tarkkana esimerkiksi saunoessaan tai matkustaessaan lomalle etelän lämpimään. Myös liikunta laskee verensokeria ja niinpä liikuntasuoritus voi lisätä hypoglykemian riskiä, jos diabeetikko ei huomioi liikunnan vaikutusta joko pienentämällä insuliiniannosta tai syömällä ylimääräisiä hiilihydraatteja. (Ilanne-Parikka 2015l: 310.)

Alkoholin käyttöön liittyy myös tekijöitä, jotka saattavat laskea sokeritason liian matalalle. Alkoholi nimittäin saattaa heikentää insuliinituntemuksia, jolloin diabeetikko ei huomaa lähestyvän hypoglykemian hälytysmerkkejä olotilassaan. Alkoholi myös estää

elimistöä käyttämästä luonnollista suojamekanismiaan eli varastosokerin vapauttamista liian matalan sokeritason yhteydessä. Näin ollen alkoholin käyttö yhdistettynä fyysiseen rasitukseen ja vähäiseen syömiseen voi johtaa äkilliseen hypoglykemiaan. (Ilanne-Parikka 2015l: 310.)

Sairastuminen puolestaan koettelee elimistöä ja aiheuttaa siksi diabeetikoilla helposti sokeritason heilahteluja. Esimerkiksi vatsatauti laskee verensokeria mahalaukun tyhjenemisen vuoksi (Ilanne-Parikka 2015l: 310). Tautiin liittyvä ruokahaluttomuus vähentää myös insuliinin tarvetta. Insuliinin pistämistä ei kuitenkaan tule lopettaa kokonaan, vaan tavallisesti vähennetään perusinsuliinin määrää sairauden ajaksi ja verensokeritasoa seuraamalla ateriainsuliinia joko vähennetään tai sen pistäminen keskeytetään joksikin aikaa. Hiilihydraattipitoista ravintoa nautitaan pieninä annoksina ja riittävästä nesteen saannista on huolehdittava. Jos vatsatauti on raju, voi sairaalahoito joskus olla ainoa vaihtoehto. (Ilanne-Parikka 2015c: 298; Lapsen diabetes 2016: 57.) Kuume- ja tulehdussairaudet puolestaan nostavat verensokeritasoa. Tällöin vaarana on hyperglykemia eli liian korkea verensokeri. Tämä johtuu siitä, että infektio on elimistölle stressitila, jolloin elimistö alkaa erittää insuliinin vastavaikuttajahormoneita tavallista enemmän. Näin ollen insuliinin tarve lisääntyy, koska insuliinin teho elimistössä on heikentynyt. (Ilanne-Parikka 2015c: 297; Lapsen diabetes 2018: 79.)

Tilanne hoidetaan lisäämällä insuliinin annostusta sairauden ajaksi. Jos näin ei tehdä tai lisäannostukset eivät ole riittävän suuria, johtaa tämä suhteellisen insuliinin puutoksen kehittymiseen elimistössä ja happomyrkytyksen eli ketoasidoosin vaara kasvaa.

Happomyrkytys johtuu elimistön happamoitumisesta, mikä on seurausta siitä, ettei elimistöllä ole käytettävissä insuliinia glukoosin polttamiseksi soluissa. Niinpä elimistö hankkii tarvittavan energian muulla tavoin eli polttamalla sitä rasvasta ja proteiinista.

Rasvahapoista taas muodostuu maksassa elimistöä happamoittavia ketoaineita, asetonia, asetoasetaattia ja hydroksibutyraattia. Ketoaineiden määrää elimistössä onkin hyvä seurata mittauksin sairauspäivinä ja myös muulloin, jos sokeritaso on toistuvasti liian korkealla. (Ilanne-Parikka 2015c: 297; Lapsen diabetes 2018: 71–72.)

Korkea verensokeritaso ja siitä johtuva ketoaineiden kertyminen elimistöön aiheuttaa omat oireensa diabeetikolle. Niitä ovat jano ja väsymys ja tilanteen jatkuessa ilmenee myös pahoinvointia, vatsakipua sekä hengityksen huokumista. (Ilanne-Parikka 2015k:

316.) Äärimmillään tilanne voi johtaa hengenvaaralliseen happomyrkytykseen eli ketoasidoosiin. Tällöin elimistön happamuusaste on noussut liian korkeaksi, koska sillä ei ole käytettävissään tarpeeksi insuliinia. Tällöin seuraa kooma eli tajuttomuustila.

Toisin kuin hypoglykemiassa tajuttomuus johtuu kuitenkin liian korkeasta eikä liian matalasta verensokeritasosta ja muista elimistön häiriöistä, jotka liittyvät insuliinin puutteeseen. Tila vaatii aina välitöntä sairaalahoitoa. (Ilanne-Parikka 2015r: 306–307.) Sokeritason nousua voivat infektioiden lisäksi aiheuttaa myös insuliiniannosten unohtaminen tai niiden pistämättä jättäminen, joista jälkimmäinen johtuu joskus esimerkiksi nuoren diabeetikon kapinasta sairautta vastaan. (Ilanne-Parikka 2015k: 315–

316.) Jos taas sokeritaso on jatkuvasti korkeahko, on syytä kiinnittää huomiota siihen, onko esimerkiksi hiilihydraattien arviointi aterioiden yhteydessä kohdillaan suhteessa insuliinimäärään. Jos tässä ei havaita virhearvioita, tulee insuliiniannosten määrää lisätä, jotta verensokeri saadaan pysymään sopivammalla tasolla. (Lapsen diabetes 2018: 70.) Edellä on käyty läpi diabetesta sairautena sekä syvennytty erityisesti tyypin 1 diabeteksen erityispiirteisiin sekä sen hoidon pääperiaatteisiin. Jotta omahoito onnistuisi diabeetikolta mahdollisimman hyvin, on hänen hyvä olla perillä sairautensa luonteesta ja omaksua myös alalla käytettävät keskeiset käsitteet. Niiden sisältöön pureudutaankin seuraavaksi tutkielman analyysiosassa, jossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin käsiteanalyysin kulkua sekä sen tuloksia. Käsiteanalyysi koskee keskeisiä käsitteitä viideltä eri aihealueelta, joiden pääkäsitteet ovat diabetes, insuliinihoito, insuliini, verensokeri ja verensokerin seuranta.

4 TYYPIN 1 DIABETEKSEN OMAHOIDON KESKEISET KÄSITTEET

Tässä tutkimuksen analyysiosassa kuvataan tarkemmin käsiteanalyysiprosessia, jossa käydään läpi monipistoshoitoiseen tyypin 1 diabetekseen liittyviä keskeisiä käsitteitä.

Tarkasteluun on otettu kaikkein keskeisimmät käsitteet ja niitä kuvaavat termit sekä suomen että venäjän kielellä. Työn tässä osassa pureudutaan siis siihen, miten käsiteanalyysin vaiheet etenivät kunkin käsitteen kohdalla, millaisia kysymyksiä nousi esiin, miten käsitteiden välisiä suhteita selvitettiin ja mitä havaintoja tehtiin käsitteitä nimeävistä termeistä sekä niiden käyttötavoista. Analysoinnin kohteena on myös suomen ja venäjänkielisten termien vastaavuus eli se, nimeävätkö alalla käytetyt termit samaa vai eri käsitettä ja missä määrin ne vastaavat toisiaan. Keskeiset käsitteet on myös kuvattu käsitejärjestelmäkaavioina graafisessa muodossa.

Käsiteanalyysia tehdessä ja käsitteiden sisältöä määriteltäessä avainasemassa on etsiä ns.

terminologisesti kiinnostavaa ainesta eli käsitetietoa tutkittavasta tekstimateriaalista.

Käsitetieto on Päivi Pasasen (2009: 142) mukaan laaja käsite, jolla tarkoitetaan kaikenlaista tekstin sisään kirjoitetuttua tietoa käsitteiden käsitepiirteistä ja niiden välisistä suhteista. Niinpä seuraavissa luvuissa käsitteiden kuvauksen yhteydessä tarkastellaan, mitkä käsitepiirteet määrittelevät käsitteen sisällön ja erottavat sen lähikäsitteistä. Toisin sanoen analyysin avulla saadaan selville käsitteen ala ja sisältö.

Diabeteksen omahoidon suomi-venäjä-sanasto, joka on laadittu sekä tässä työni osassa kuvatun käsiteanalyysin että soveltavan terminologian sanastotyön periaatteiden pohjalta, löytyy kokonaisuudessaan tutkielman liitteestä 1. Sanaston sisältö, sen laatimisperiaatteet sekä ohjeet sen lukemiseksi on esitetty sanaston esipuheessa. Sanasto sisältää kaikki tutkielmaan valitut termit suomeksi ja venäjäksi, niiden aineistossa esiintyneet synonyymiset ilmaukset, tutkimusaineiston pohjalta luodut määritelmät sekä termeihin liittyvää lisätietoa.