Vuotta 2005 voi pitää suomalaisten verkkolehtien kehityksen sellaisena merkkipaaluna, jonka voi perustellusti ottaa tämän tutkimuksen tarkasteluajankohdaksi. Maakunnallisia verkkolehtiä oli julkaistu kymmenen vuoden ajan. Lehdet olivat syntyneet nopeasti ja kasvaneet vauhdilla, ja vuonna 2005 ne olivat vahvan kehitystyön vaiheessa: jotkut olivat juuri uudistuneet ja joidenkin senhetkiset versiot elivät aivan viimeisiä kuukausiaan ja uudet tekniset ja ulkoasulliset ratkaisut odottivat vain julkistustaan.
Ensimmäinen kymmenen vuotta oli ollut melko tasaisesti eteenpäin menevää kehitystä.
Ensimmäiset verkkolehdet syntyivät Yhdysvalloissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Maailman ensimmäisen verkkolehden perustajaksi on esitetty Chicago Tribunea, joka alkoi levittää painetun emolehden sisältöä verkossa tekstinä toukokuussa 1992 (Deuze 1999, 375). Mark Glaser (2003) ajoittaa World Wide Webiä käyttävien verkkolehtien synnyn syyskuuhun 1993. Ari Heinonen (1998, 5) näkee sanomalehtien ylittäneen verkkojulkaisemisen kynnyksen siinä vaiheessa, kun verkkojulkaisuissa voitiin oteuttaa ainakin suurin piirtein sellaista ulkoasullista monimuotoisuutta ja ilmaista journalistisia
painotuksia kuin mihin oli totuttu painetuissa lehdissä.
J.D. Lasica (1997) on jakanut yhdysvaltalaisen verkkojournalismin kehityksen kolmeen vaiheeseen.
1990-luvun alku oli uuden välineen syntymisen aikaa, jolloin verkkojulkaisut olivat kömpelöitä ja tekstivoittoisia. Vuoden 1995 vaiheilla alkoi toinen vaihe, jolloin aikaisempaa laajempi yleisö ja suuret mediat löysivät verkon ja varsinaisia verkkolehtiä alettiin julkaista. Kolmatta vaihetta Lasica kuvaa push-teknologiaksi, jossa käyttäjän näytölle ilmestyi itsestään latautuvaa ohjelmavirtaa. Vuoden 1995 ajoittaa merkkipaaluksi myös Boczkowski (2002, 273): ”However, 1995 saw newspapers settling on the web as their electronic publishing environment of choice.” Kaikkiaan 175 yhdysvaltalaista päivälehteä ilmestyi tuona vuonna verkossa. John V. Pavlik (2001, 43) esittelee omassa kolmivaihejaossaan vielä verkon ehdoilla tapahtuneen kehitysvaiheen, johon kuuluu myös yhteisöllisyys.
Boczkowski (2004, 48–49, 171) analysoi, että 1990-luvulla internetin ensihuumassa sanomalehdet enemmänkin reagoivat tekniseen ja sosiaaliseen kehitykseen ja pelasivat varmaan päälle kuin lähtivät itse edelläkävijöiksi aktiivisesti hyväksikäyttämään ja kehittämään uuden tekniikan mahdollisuuksia. Painetun lehden turvaaminen kiinnosti enemmän kuin verkkojulkaiseminen.
Pavlik (2001, 4) huomauttaa, että tietoverkkojen mahdollisuudet otettiin lehdissä käyttöön hitaasti. Hän
83
löytää hitaudelle kolme syytä: Ensiksi toimituksilla ja perinteisillä media-alan yrityksillä ei ollut
kokemusta multimediasisällön tuottamisesta eikä mahdollisuuksia opetella uusia tuotantotapoja nopeasti.
Toiseksi erityisesti uutisorganisaatiot pitivät verkkoa vain aikaisempien jakeluteiden täydentäjänä, eivät itsenäisenä jakelutienä. Kolmanneksi toimituksissa oli osaamisvaje: ei ollut henkilöstöä, joilla olisi tarvittavat taidot uudenlaisen sisällön tuottamiseen, ja muutenkin rekrytoinnissa on suosittu perinteisten jakeluteiden työkalujen osaamista.
Vuosi 1995 oli verkkolehtihistorian alkuvuosi myös Suomessa.29 Maakuntalehdet oivalsivat nopeasti, että verkko on myös alueellisen median areena, ja yhtiöt synnyttivät verkkolehtiä emolehden
kokeiluluontoisiksi kylkiäisiksi. Termi lapiolehti on kuvaava: painettuun lehteen tarkoitettua aineistoa siirrettiin lähes sellaisenaan verkkolehteen. Ensimmäisenä sanomalehtenä ehti verkkoon Turun Sanomat kesäkuussa 1995 (Hatakka & Kauranne 1997, 5). Lokakuussa aloittanutta Iltalehti Onlinea pidetään varsinaisena ensimmäisenä verkkolehtenä (Kaikumo & Kunar & Pelanne, 2003). 7-päiväisistä
maakuntalehdistä vuonna 1996 aloittivat Aamulehti ja Keskisuomalainen, ja vuonna 1997 joukkoon liittyi kahdeksan lehteä lisää, samoin vuonna 1998. Helsingin Sanomat alkoi julkaista uutisia internetissä vasta syyskuussa 2000 (Helsingin Sanomat 2010). Lindblom (2009, 9), joka on jakanut mediayhtiöiden liiketoimintastrategiat neljään kategoriaan eli aktiiviseen, varovaiseen, permissiiviseen (sallivaan) ja passiiviseen strategiaan, sijoittaa Aamulehden aktiivisen strategian ja Helsingin Sanomat varovaisen strategian toteuttajiin. Kun Aamulehti ilmoitti 1990-luvun puolivälissä pyrkivänsä seuraamaan aktiivisesti uutta mediaa, Helsingin Sanomat arvioi samaan aikaan, ettei se ehkä lähde ollenkaan mukaan online-julkaisemiseen. Vuosikymmenen puolenvälin nopeaa kehitystä kuvaa uusmediakirjoittelua alan
ammattilehdissä Journalistissa ja Suomen Lehdistössä tutkineen Harri Mäkisen (2004, 55) huomio, että uusmedian käsittely kaksinkertaistui vuonna 1995 edellisvuodesta. Kirjoittelussa ei ollut enää aihetta erotella valtakunnallisia ja maakunnallisia lehtiä, mikä kertoo maakuntalehtien nopeasta internetin omaksumisesta.
Maakuntalehdet näkivät internetissä uhkan, johon on vastattava. Heinosen (Heinonen A. 1997a, 16) haastattelemien päätoimittajien mukaan lehtien oli lähdettävä kehitykseen mukaan pitääkseen
maakunnallisesta sisällöstä kiinnostuneet lukijansa ja varautuakseen tulevaan. Heinonen (1998, 5) käyttää tästä osuvaa kultaryntäyksen metaforaa: paalutettiin valtauksia, vaikka hankkeiden elinkelpoisuus ei ollut itsestään selvää. Emme ryntäile, mutta seuraamme aikaa, totesi tilanteesta Kalevan toimitusjohtaja Taisto Riski vuonna 2000 (Ukkola 2000, 6). Samalla tavalla analysoi vuonna 2004 sanomalehtien
29 Ruotsissa ensimmäiseksi verkkolehdeksi mainitaan valtakunnallinen Aftonbladet, joka aloitti vuonna 1994 (Ihlström 2004, 6).
84
verkkoversioiden tekijöitä haastatellut Moilanen (2004, 69): liiketoiminnallisten mahdollisuuksien arvioimisen sijasta kyse oli useimmiten paniikkireaktiosta, jonka avulla pyrittiin vastaamaan alalle tulleiden uusien kilpailijoiden – esimerkiksi internetpalvelujen tarjoajien – sanomalehdille aiheuttamaan uhkakuvaan. Boczkowski (2004, 171) katsoi, että sanomalehdet lähtivät uudistuksiin yleensä suojatakseen omaa, perinteistä toimialaansa eivätkä varsinaisesti ratsastaakseen kehityksen aallonharjalla.
Ajankuva vuodelta 1998 on määritelmä verkkojulkaisusta, jonka Päivi Kuusisto ja Mika Pippuri (1998, 15) esittivät Verkkojulkaisun eväät -oppaassa. He käyttävät verkkojulkaisu-sanaa verkkolehden sijasta siksi, että haluavat korostaa välineen uusia, perinteisestä painetusta lehdestä poikkeavia ominaisuuksia.
Heidän määritelmänsä mukaan verkkojulkaisu on internetissä levitettävä ja luettavissa oleva,
säännöllisesti ilmestyvä journalistinen kokonaisuus. Se voidaan toteuttaa teknisesti usealla eri tavalla, esimerkiksi html-kielellä. Tavallisten journalististen tekstien ja kuvien lisäksi se voi sisältää myös vuorovaikutteisuutta, kuten keskustelupalstoja, linkityksiä, hypertekstiä ja palautemahdollisuuksia.
2000-luvun vaihteessa ei useissakaan tapauksissa ollut mitään selvää strategista visiota verkkolehtien tulevaisuudesta. Tämä käy hyvin ilmi Santosen (2004, Sääksjärvi & Santonen 2002)
tietojärjestelmätieteen väitöskirjasta, jossa hän tutki verkkolehtien liiketoimintamalleja ja menestystä.
Ensimmäiset verkkolehdet julkaistiin ilmaisjakeluna, sillä verkkoon mukaan lähtemisellä oli suuri kiire eikä toiminnan käynnistystä voitu viivästyttää siihen saakka, että jokin rahanansaintakeino saataisiin toimimaan. Samaan aikaan internetistä muodostui yleinen ilmaisen sisällön jakelukanava, jossa ei veloitettu juuri mistään yleisestä tietoaineistosta.
85
Verkkolehtien määrä kasvoi Suomessa alkuvuosina tasaisesti. 4–7 kertaa viikossa ilmestyvien
sanomalehtien verkkoversioiden määrä kehittyi nousujohteisesti vuosina 1997–2006 eli verkkolehtien kymmenen ensimmäisen vuoden aikana. 4–7 kertaa viikossa ilmestyvien lehtien kokonaismäärä vuonna 2006 oli 53, ja tällöin kaikilla niillä oli verkkoversio, jossa oli ainakin jotain toimituksellista aineistoa (Joukkoviestimet 2004, 2006). 2010-luvulla tilastot kertovat median murroksesta: vuonna 2018 oli 4–7 kertaa viikossa ilmestyvien lehtien ja samalla niiden verkkolehtien määrä enää 38 (Suomen Lehdistö 4/2018, 18–25).
Taulukko 1: Sanomalehtien verkkolehtien määrän kehitys Suomessa
Harri Mäkinen (2004, 40–42) on jakanut suomalaisten verkkolehtien alkutaipaleen kolmeen jaksoon:
kokeilujen vaihe vuosina 1994–97, jolloin verkkolehtiä perustettiin nopeasti, kehittämisen vaihe (tai ”hypen” vaihe) vuosina 1997–2001, jolloin internetin käyttö lisääntyi hämmästyttävästi ja lehtiä uudistettiin sekä kolmantena valmiiden tuotteiden vaihe vuosina 2001–2003. Valmiiden tuotteiden vaihetta kuvaavat seuraavat seikat: käyttäjien rekisteröitymisen vaatiminen (tiedonkeruu
markkinointitarkoituksiin), uutistarjonnan ja koko verkkotarjonnan supistaminen sekä palveluiden, muun muassa arkiston maksullisuus.
Yksi uudistus, jota 1990-luvulla ei osattu ennustaa – ainakaan siinä muodossa ja laajuudessa kuin se toteutui – oli nopeasti latautuvien näköislehtien perustaminen. Pdf-lehtiä tosin kokeiltiin, mutta silloinen kankea tekniikka esti niiden laajan käyttöönoton (Kononen 1999). Esimerkiksi vuonna 1997
Sanomalehtien Liiton koordinoiman verkkolehtihankkeen yhdessä raportissa visioitiin pdf-Vuosi Sanomalehdet, joilla
oma verkkolehti 1997 22
1998 34 2000 42 2001 47 2002 51 2004 51 2006 53 2018 38
86
lehteä: ”Lehti ’puristuu’ suurin piirtein 6 Mt:n kokoiseksi. Tällainen lehti siirtyy kokonaisuudessaan esim.
ISDN-linjaa pitkin alle 10 minuutissa.” (Hatakka & Kauranne 1997, 35). Näköislehden julkaisemista voi pitää lehden verkkojulkaisustrategiassa voimakkaana emolehteen tukeutumisena. 2010-luvulla
mobiililaitteille kehitettyjä verkkolehtiä edelsivät sivu sivulta selattavat näköislehdet, joiden käyttö oli kuitenkin hitaampaa ja yksittäisten juttujen lukeminen selvästi kankeampaa kuin nykyisten näköislehtien.
Hitaus on kuitenkin suhteellista, sillä 2000-luvun alussa syntyneiden näköislehtien latautumisaikaa pidettiin jopa nopeana, jos käytössä oli normaali laajakaistayhteys. Näköislehtien ajateltiin myös tekevän siihenastiset verkkoversiot osin tarpeettomiksi, kun lukijalla oli mahdollisuus lukea koko lehti yhtä helposti kuin sellainen verkkolehti, johon on valikoitu vain osa jutuista. Osa lehdistä ratkaisikin verkkojulkaisemisen siten, että tarjolla oli maksullinen näköislehti ja maksuttomasti oli luettavissa vain pikauutiset ja jotain ajatonta aineistoa. Kustantajan kannalta näköislehden suuri etu on ollut sen
valmistuminen automaattisesti tai vähällä vaivalla paperilehden tuotannossa käytetystä
toimitusjärjestelmästä siinä vaiheessa, kun sivut on taitettu valmiiksi. Taloudellisesti julkaisemista puoltaa myös se, että painetun lehden kaikille ilmoituksille on näin saatu uusi jakelutapa.
Ensimmäisenä sanomalehtenä Suomessa näköislehden julkaisi Keskisuomalainen toukokuussa 2003 (M.
Mäkinen 2006, 2)30. Satakunnan Kansa julkisti uudenlaisen näköislehtensä joulukuussa 2003, ja konsernin muut lehdet seurasivat jo seuraavan vuoden tammi–maaliskuussa (Alma Media 2003).
Tutkimusajankohtana maaliskuussa 2005 näköislehteä julkaisi 10 tämän tutkimuksen 25 lehdestä:
Aamulehti, Kaleva, Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa,
Keskipohjanmaa, Kymen Sanomat, Kainuun Sanomat ja Pohjolan Sanomat. Keväällä 2006 lehtien määrä oli noussut 14:ään, kun Etelä-Saimaa, Länsi-Savo, Kouvolan Sanomat ja Salon Seudun Sanomat olivat aloittaneet näköislehden. Lisäksi näköislehtiä oli muun muassa Helsingin Sanomilla, Ilta-Sanomilla, Iltalehdellä, Kauppalehdellä, Maaseudun Tulevaisuudella, Suomenmaalla, Warkauden Lehdellä ja useilla paikallislehdillä.