”Tämän vuoden helmikuussa tulee kuluneeksi 66 vuotta siitä, kun minut ja sisareni Kaija lähetettiin ensimmäiselle ”ulkomaanmatkalle”. Tuolloin alkoi uusi jakso meidän molempien elämässä, sotalapsi-aika. Olimme pieniä lapsia, silloin 6 ja puoli ja 4-vuotiaita. Muistikuvat niistä ajoista ovat tosi hataria.
Kotoa lähdöstä en muista mitään, on varmasti ollut melko vaikeaa. Ensimmäinen selkeä muistikuva on laivan ruumasta, kun siellä oli pimeää, vain pieni laivalyhty riippui katosta. Itkua, itkua, äitiä itkettiin kuorossa. Tätä kun kirjoitan, nousevat muistikuvat selkeästi esiin, itkemättä ei voi olla. Isosisko yritti lohduttaa, hän oli saanut äidiltä ohjeen ”hoitaa”
pikkusiskoa. Mahdoton tehtävä, mutta hän teki parhaansa. Itse laivamatkasta en muista muuta kuin Joulutunnelmaa, jota salamavalo säikäytti.
pimeyden ja kolinan, johtui jäälohkareiden iskuista laivan kylkiin. Tukholmasta en muista muuta kuin ison rautatieaseman hallin, josta matka jatkui karan-teenipaikkaan. Muistan vieläkin sen appelsiinien ja omenien tuoksun siellä hallissa.
Perhe, johon minut otettiin, oli Västeråsissa n.
120 km päässä Tukholmasta länteen Mälar-järven rannalla. Perheessä oli yksi lapsi, tytär Inga-Lena, minua 4 v. vanhempi. Hänestä tuli minulle ”uusi sisar”.
Kaija-sisaren perhe oli kilometrin päässä omasta-ni. Ongelmia oli, kun meidät piti erottaa toisistam-me. Siitä voisi kirjoittaa ihan oman lukunsa. Alku oli
hankalaa. ”Sisar” Inga-Lena on kertonut alkuajasta.
Olen ollut hyvin hiljainen ja kuunnellut tarkkaan.
Lentokoneen äänen kuullessani olin syöksynyt sa-lamana ison pöydän alle. Tiesin mitä ääni merkitsi, olimmehan lähteneet Hiitolasta, sota-alueelta, jossa pommikoneet tekivät lentoja ja pommituksia ja niiden seurauksia kerkisin näkemään.
Kotiuduin melko pian perheeseen. Isä Karl oli osakkaana hautauspalveluliikkeessä. Hän oli paljon poissa kotoa, työtä oli paljon. Äiti Märta oli kotiäiti.
Noin kuukauden kuluttua tulostani olin yllättänyt perheen sanomalla ihan selvällä ruotsin kielellä jotakin ruokaan liittyvää, en tiedä mitä, mutta se Ruotsiin siirtoa varten tarvittiin papintodistus.
on ollut muista ”fantastista”. Niin sitä opin ruotsin kielen. Tosin unohdin sen, kun palasimme Suomeen.
Vuonna 1943 lokakuussa alkaneella toisella, pidem-mällä matkalla opin kielen pysyvästi.”
Anjan toinen matka kulki Vaasan kautta Uu-majaan, josta karanteenin jälkeen samaan tuttuun perheeseen. Tuo yli kahden vuoden sotalapsiaika oli kaikin puolin hyvää ja onnellista verrattuna oloihin Suomessa.
Sodan jälkeen 1945 vanhemmat, joista isä Emil oli 5 vuotta sotinut, evakkomatka vei Maalahden kautta Honkajoelle Yrjö Syväojalle. Seuraavana vuonna paikka löytyi Niinisalon Taulunkylän Huh-tasaareen Holman taloon. Sinne myös Anja viimein palasi nähden isänsä monen vuoden jälkeen ja sai taas oppia suomen kielen.
Aikuisena Anja avioitui Honkajoella Ensio Huh-talan kanssa ja toimi pitkään arvostettuna virkaili-jana Honkajoen Säästöpankissa. Nykyään hän asuu Kankaanpäässä tyytyväisenä eläkeläisenä pitäen tiiviisti yhteyttä kahteen poikaansa sekä muihin Suomen ja Ruotsin perheen sukulaisiin.
Anni Paloviita, os. Hautamäki s. 1937, kertoo:
”Sota-aikana ollessani kolmen tai neljän vanha mi-nulle ilmoitettiin, että minut viedään Ruotsiin sotaa pakoon. Ei Ruotsi sanonut minulle mitään, ajattelin että mennään kai jonnekin kylään.
Muistan äidin kyyneleiset silmät sekä hellän syleilyn, kun lähdin pari vuotta vanhemman Mir-ja-siskon kanssa matkalle. Vanhempi sisaremme Helvi saatteli meidät Honkajoen kirkolle. Hänkin halaili ja itki erotessamme. Minä huusin hänelle:
”Mitä sinä poraat, Trulvi” (lempinimi). Itse olin iloinen ja innolla odotin jotain jännittävää ja uutta, en pelännyt, koska sisko oli mukana ja oli hienoa, kun pääsi auton kyytiin. Mitä reittiä matkustimme, sitä en tiedä.
Hoitajat olivat ihania. Jossain vaiheessa tapahtui jotain aivan kauheaa. Mirjaa luultiin pojaksi ja hänet vietiin poikien joukkoon. Lapsenmieleni järkkyi. En halunnut syödä, en juoda, enkä suostunut mihinkään kokeisiin. Eivät saaneet pissanäytettäkään. Kaipasin vain Mirjaa, ainoaa turvaa ja tuttua ihmistä. Vihdoin viimein eräs hoitajatäti lähti kanssani etsimään siskoa. Kun näin Mirjan jo kaukaa, juoksin hänen kaulaansa. Olin löytänyt rakkaan sisareni, ja elämä oli jälleen iloista ja hyvää.
Olimme vain joukko lapsia laput kaulassa ja odottelimme, että meidät joku huolisi. Mirja-sisko
oli kuulemma kiltti ja nöyrä, mutta minä vilkas.
Nämä olivat perusteet valintaamme Vera ja Kalle Jonssonin perheeseen. Pääsimme molemmat samaan paikkaan, sillä olimme erottamattomat, enhän uskal-tanut päästää sisartani näkyvistä.
Saimme aivan ihanan uuden kodin maaseudulta.
Kasvattivanhemmat työskentelivät kotona maati-lalla, ja heillä oli ennestään pieni poika kasvattina.
Me saimme siskon kanssa yhteisen huoneen. Meitä todella rakastettiin kuin omia lapsia ja kohdeltiin hyvin. Saimme lahjoja nimi- ja syntymäpäivinä sekä jouluna. Ympäristössä asuvat lapset olivat innokkaita opettamaan meille maan kieltä ja pian äidinkielemme unohtui meiltä molemmilta.
Mamma ja pappa pitivät kirjeitse yhteyttä Suo-meen, ja eräänä päivänä meille ilmoitettiin, että vanhempamme haluavat meidät takaisin. Emme olisi halunneet lähteä, koska meillä oli hyvä olla ja kaikki oli niin mukavaa. Meille molemmille hankit-tiin uudet matkalaukut jotka olivat täynnä kauniita vaatteita ja muuta tavaraa, jopa ihana nukke, joka on vieläkin tallella. Kaikkea emme saaneet mukaamme, rannekellotkin laitettiin isoon kaappiin.
Paluumatkasta en muista muuta kuin sen, että sisar oli meitä vastassa vanhan miehen kanssa. Mies muka osasi ruotsia, mutta me emme ymmärtäneet häntä. Kotona äiti otti uunista leipiä ja ne tuoksui-vat hyvältä. Kaikki oli kuitenkin outoa ja erilaista, pelottavaakin. Koti ei tuntunut omalta kodilta, kun oli niin pientä ja köyhääkin. Suuri perhe asui tuvas-sa ja pienessä kamaristuvas-sa. Olimme unohtaneet jopa oman äidinkin. Mirja-siskon kanssa käperryimme yhteiseen sänkyyn ja itkimme ikävämme. Näin päättyi kaksi ja puolivuotinen sotalapsiaikamme Ruotsissa.
Kai sitä oppi äidinkielen uudelleen, koska olen edelleen Suomessa, enkä ole päässyt käymään Ruot-sissa. Kaikenlaisia esteitä ilmaantui. Mirja sisko sen sijaan on Österhammarissa vieraillut.
Nyt jo eläkeikään päässeenä ja elämän koulussa opin saaneena osaa ottaa jokaisen päivän avoimin sydämin ja kiitollisena vastaan. Nyt on kaikki hyvin.
Täytyy kuitenkin tunnustaa, että sotalapsuus aiheutti sen, että kiintyminen on tuottanut vaikeuksia. Aina on ollut tunne, että mikään ei ole pysyvää. Itse en vastaavassa tilanteessa lähettäisi lapsiani maailmal-le. Poissa hyvä, mutta kotona paras.”
Annilla ja puoliso Pentillä on neljä poikaa. Anni ja Pentti viettävät eläkepäiviään Honkajoen keskus-tassa entisen kukkakauppa Kallion talossa.
Esa Kivioja