Kaikille kielihäiriöille ei ole yhteistä selitystä (Ahonen & Lyytinen, 2004, 88). Siksi kielenkehityksen erityisvaikeus diagnosoidaan tavallisimmin poissulkumenetelmällä: kyse on dysfasiasta silloin, kun kielihäiriö ei johdu neurologisista tai puheentuottoelimistön
poikkeavuuksista, aistivammoista, älyllisestä kehitysvammaisuudesta eikä ympäristötekijöistä (ICD-10 1999, 258). Puheen ja kielen kehityshäiriöistä seuraa usein muita häiriöitä. Ongelmia esiintyy erityisesti motoriikan perustaitojen oppimisessa, oman toiminnan ohjauksessa, ongelmanratkaisussa, lukemaan ja kirjoittamaan oppimisessa sekä vieraiden kielten oppimisessa. (Ahonen, Aro & Siiskonen, 2004, 54). Kielenkehityksen häiriöön liittyy usein myös tunne- ja käytöshäiriöitä (ICD-10 1999, 258).
Diagnooseja voidaan tarkentaa luokittelemalla lasten kielellisiä häiriöitä eri tavoin (Heinänen, 1998, 142). Luokitusten vertaileminen on vaikeaa, sillä luokitteluperusteet määräytyvät luokittelun käyttötarkoituksen ja taustalla vaikuttavan tietoperustan mukaan (Korpilahti, 2002, 141). Perinteisin, lingvistinen lähestymistapa jakaa dysfaattiset häiriöt puheen tuottoon liittyviin ongelmiin eli ekspressiivisiin, puheen vastaanoton ongelmiin eli reseptiivisiin sekä puheen tuottoon ja vastaanottoon liittyviin ongelmiin (reseptiivis-ekspressiiviset) (Heinänen, 1998, 143; Korpilahti, 2002, 49; Rantala & Hällback, 1996, 13). Kun lapsen ongelmat liittyvät puheen tuottoon, hänen voi olla vaikeaa esimerkiksi ääntää sanoja ja puheäänteitä, tuottaa kieliopillisia rakenteita, hallita sanavarastoa ja käsitteitä, nimetä asioita ja esineitä ja tuottaa kertovaa puhetta. Puheen vastaanoton häiriöissä vaikeita kielellisiä toimintoja voivat olla esimerkiksi puheen hahmottaminen, sanojen merkitysten ja kielellisten ilmausten ymmärtäminen tai puheen mielessä säilyttäminen. Jos lapsella on vaikeuksia sekä puheen tuotossa että ymmärtämisessä, kyse on reseptiivis-ekspressiivisestä häiriöstä.
Dysfasiaa voidaan luokitella myös sen vaikeusasteen mukaan, kuten Rantala ja Hällback (1996, 14—15) esittävät: lievästi dysfaattisen lapsen poikkeavassa puheessa on tyypillisesti epäsystemaattista sekavuutta, kieliopillisten rakenteiden kypsymättömyyttä, sananlöytämis- ja nimeämisvaikeuksia ja puheilmaisun niukkuutta. Lapsen on usein hankalaa ymmärtää monimutkaista ja käsitteellistä puhetta. Lapsi selviytyy yleensä arkitoiminnoissaan, mutta saattaa kohdata kouluiässä oppimisvaikeuksia.
Keskiasteisessa tai keskivaikeassa dysfasiassa lapsen puheen- ja kielenkehitys on viivästynyttä ja poikkeavaa. Lapsella on yleensä vaikeuksia jo arkipäivän kommunikaatiotilanteissa. Lapsen saattaa olla vaikea keskittyä kuuntelemaan ja erotella kuulemastaan puheesta äänteitä, tavuja ja sanoja. Puheen ymmärtämisen vaikeus vaihtelee yksilöllisesti. Ymmärtämisvaikeudet voivat johtua myös käsitteiden ja kieliopillisten rakenteiden hallinnan tai kuulomuistin ongelmista. Lapsen puhe saattaa olla niukkaa ja
puhetuotokset lauserakenteiltaan ikään nähden kypsymättömiä tai poikkeavia. Poikkeavia piirteitä voivat olla lisäksi juuttuminen, kaikupuhe eli ekolalia sekä poikkeava puheintonaatio. Lapsen puhe voi olla myös vuolasta ja selkeää, mutta sisällöltään asiaan kuulumatonta, jolloin suurimmat ongelmat ovat kielen käytössä ja merkityksissä.
Keskiasteisesti dysfaattinen lapsi on ryhmässä usein arka, pelokas, muutosta vastustava ja keskittymätön.
Vaikea-asteista tai vaikeaa dysfasiaa esiintyy yksittäisenä kielen ja kommunikaation häiriönä sekä erilaisiin kehityshäiriöihin (esimerkiksi autismiin ja monivammaisuuteen) liittyen.
Lapsen puheen- ja kielenkehitys on viivästynyttä ja voimakkaasti häiriintynyttä. Puheen ymmärtäminen on lähes aina puutteellista, ja vakavimmissa tapauksissa lapsi ei ymmärrä puhetta ollenkaan tai ymmärtää vain yksinkertaisen, tilanteeseen liittyvän puheen. Puhe voi puuttua kokonaan tai lapsi kykenee tuottamaan vain vaikeasti tulkittavia sanahahmoja. Puhe voi olla juuttuvaa, ekolalista ja intonaatioltaan poikkeavaa. Lapsella on suurien ongelmiensa takia vaikeuksia selviytyä arkipäivän tilanteista. Vaikea-asteisesti dysfaattiset lapset tarvitsevat tiivistä kuntoutusta kehittääkseen puheen tuoton ja vastaanoton taitoja. Puhetta korvaavien kommunikointikeinojen (esimerkiksi viittomien, piktogrammi-kuvien ja Bliss-symbolien) käytöllä helpotetaan lapsen viestintää.
Rapin ja Allen (1987) ovat kuvanneet dysfasian kirjoa jakamalla häiriöön liittyviä piirteitä luokkiin (ks. taulukko 2). Luokituksessa on kuusi alaryhmää, joissa yhdistyvät erilaiset kielelliset vaikeudet. Alaryhmät on muodostettu arvioimalla lasten puheen tuottamisen ja ymmärtämisen kykyjä fonologisella (äännejärjestelmä), syntaktisella (lauserakenteet), semanttisella (kielen merkitykset) ja pragmaattisella (kielen käyttö) tasolla. Häiriöiden alaluokat esitellään taulukossa 2. Rapinin ja Allenin luokittelu on kliinisistä dysfasialuokituksista tunnetuin ja Suomessakin yleisesti kliinisessä työssä käytetty (Heinänen, 1998, 154; Korpilahti, 2002, 49; Rantala & Hällback, 1996, 19).
TAULUKKO 2. Rapinin ja Allenin dysfasialuokittelu (1987)
ilmaisun häiriöt
ymmärtämisen ja ilmaisun häiriöt
korkeamman kielellisen prosessoinnin häiriöt verbaalinen dyspraksia verbaalinen auditiivinen
agnosia
leksikaalis-syntaktisen häiriön syndrooma fonologisen ohjelmoinnin häiriön
syndrooma
fonologis-syntaktisen häiriön syndrooma semanttis-pragmaattisen häiriön syndrooma
Dysfasian piirteitä kuvataan Rapinin ja Allenin luokituksessa (1987) tarkemmin seuraavasti.
Ilmaisun häiriöissä vaikeudet rajoittuvat oman puheen tuottoon puheen ymmärtämisen ollessa normaalia. Häiriön alaluokkia ovat verbaalinen dyspraksia eli puheliikkeiden ohjailuvaikeus sekä fonologisen ohjelmoinnin häiriö eli äännejärjestelmän ohjelmoinnin vaikeus. Dyspraksia aiheuttaa lapsen puheeseen sujumattomuutta ja niukkuutta; lapsi tietää, mitä hän haluaa sanoa, mutta puheliikkeiden hallinta on työlästä. Ilmaukset ovat lyhyitä, äänteistöltään puutteellisia ja heikosti ymmärrettäviä. Kun lapsella on fonologisen ohjelmoinnin häiriö eli äännejärjestelmän hallinnan häiriö, lapsen puhe on vaikeasti ymmärrettävää, mutta sujuvaa. Ilmaisun häiriöt muistuttavat ilmiasultaan hyvin paljon toisiaan, mutta lapsi jolla on fonologisen ohjelmoinnin häiriö, pystyy käyttämään pitempiä ja sujuvampia ilmauksia kuin lapsi, jolla on verbaalinen dyspraksia.
Ymmärtämisen ja ilmaisun häiriöissä lapsella on vaikeuksia sekä puheen tuotossa että puheen vastaanotossa. Yksi muoto on verbaalis-auditiivinen agnosia, jolloin lapsen on vaikea ottaa vastaan kuulon kautta saatua tietoa. Näin ollen lapsi ei ymmärrä puhuttua kieltä tai ymmärtää siitä vain vähän. Myös lapsen oma ilmaisu on vähäistä, sillä kuullun hahmottamisongelmat vaikeuttavat ja hidastavat kielen omaksumista. Lapsi voi olla puhumaton tai puheilmaisu on sujumatonta ja siinä on paljon äännevirheitä. Visuaalisuus auttaa ymmärtämisessä, ja siksi kommunikoinnissa tukeudutaankin usein viittomiin tai kuviin. Esikouluikäisten yleisin dysfasiatyyppi on fonologis-syntaktinen häiriö. Sen piirteitä ovat sujumaton ja taivutusvirheitä sisältävä puhe. Lapsen tuottamat lauseet ovat lyhyitä ja kieliopillisesti puutteellisia, sähkösanomatyyppisiä. Puheessa esiintyy myös sanavaihdoksia eli parafasiaa. Lapsen kyky ymmärtää puhetta on parempaa kuin puheen tuottaminen. Pitkien tai monimutkaisten lauseiden sekä abstraktien ilmauksien ymmärtäminen on kuitenkin vaikeaa.
Korkeamman kielellisen prosessoinnin häiriöitä ovat leksikaalis-syntaktinen häiriö ja semanttis-pragmaattinen häiriö. Leksikaalis-syntaktinen häiriö painottuu sanaston ja lauserakenteiden hallinnan puutteisiin. Lapsella on huomattavat nimeämis- ja sananlöytämisvaikeudet. Näin ollen puhe on niukkaa ja sisältää virheellisiä sanavalintoja.
Lapsen puheessa esiintyy kaikupuhetta eli ekolaliaa. Lapsen on vaikea ymmärtää lauserakenteiltaan monimutkaista puhetta. Semanttis-pragmaattisen häiriön pääpiirteinä ovat puheen ymmärtämisen ja kielenkäyttötilanteisiin liittyvät vaikeudet. Myös puheen tuotto viivästyy, mutta puhe kehittyy myöhemmin fonologisesti ja kieliopillisesti virheettömäksi.
Myös tälle häiriölle on tyypillistä, että lapsen puheessa esiintyy kaikupuhetta eli ekolaliaa.
Lapsi saattaa toistella kuulemiaan pitkiä ja monimutkaisia lauseita ymmärtämättä niiden sisältöä. Lapsella on usein myös vaikeuksia vuorotella keskustellessaan toisen kanssa.
Kielellisten häiriöiden jaotteluja ei voida soveltaa kaikkien dysfaattisten lasten kielellisten vaikeuksien kuvaamiseen. Tähän on useita syitä. Ensinnäkin puhtaita häiriöluokkia löydetään harvoin ja kielelliset vaikeudet voivat olla laaja-alaisia (Rantala & Hällback, 1996, 19;
Siiskonen ym., 2004b, 282). Jaottelua hankaloittaa myös se, että kielellisten oireiden vaikeusasteessa, laajuudessa ja luonteessa on suurta yksilöllistä vaihtelua (Siiskonen ym., 2004b, 282). Oireet myös muuttuvat yksilöllisesti iän myötä (Korpilahti, 2002, 41). Jaottelua hankaloittaa edelleen se, että kliinisten luokitusten kuvaamat häiriöt eivät ole tarkkarajaisia, joten eri luokkiin kuuluvat lapset voivat käyttää samantyyppisiä ilmaisuja (Marttinen ym., 2004, 25).