Diskurssianalyysin keskeisiä käsitteitä ja käyttö tässä

Diskurssianalyysissa diskursseja ilmentävinä ja tietoa maailmasta tuottavi-na käsitteinä puhutaan ensiksikin selonteoista. Ne syntyvät siten, että kieltä käyttäessään ihmiset merkityksellistävät maailmaa, kertovat tapahtumia tai kokemuksiaan eri tavoin eri asiantiloissa sekä perustelevat toimintaansa.

(Jokinen & Juhila 2016, 281.) Käytännössä Tannen (2019, 2) mukaan silloin esimerkiksi keskusteluissa toiselle osapuolelle voidaan muun muassa selit-tää uudelleen, näytselit-tää tai toistaa jokin asia. Lisäksi omaa argumentaatiota voidaan myös puolustaa (Johnstone 2018, 6). Jokinen ym. (2016, 350) yhtyvät näihin käsityksiin ja esittävät, että sitä voidaan lisäksi vahvistaa eksyttämällä oma henkilökohtainen mielipide useiden eri tahojen hyväksymien näkemys-ten joukkoon.

Edelleen argumentaatiota perustellaan monin keinoin. Jokinen ym. (2016, 345–346) luettelevat, että niitä voivat olla: ilmiön etäännyttäminen omista näkökohdista tai mielipiteistä, liittoutumisasteen sääteleminen, yhteisym-märryksen etsiminen, faktoilla tai yksityiskohdilla perusteleminen, me-reto-riikan tai ääri-ilmaisujen kautta puhuminen. Lisäksi perusteluina käytetään asiantuntijan lausunnolla vahvistamista (Johnstone 2018, 11) tai vastaavasti toisten esittämien diskurssien vastustamista (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 17). Silloin puhuja voi puhua tavalla, kuin läsnä olisi yleisöä ja varustautuu ennakkoon mahdollisesti puheeseensa kohdistuvaan vastustukseen (esim.

Jokinen ym. 2016, 40). Kolmantena käsitteenä diskurssianalyysissa on (sosiaa-linen) identiteetti, joka Leipoldin ym. (2019, 446) mukaan syntyy juuri diskurs-seissa ihmisten ollessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Paltridge (2012, 9) korostaa, että sitä kautta he esimerkiksi näyttävät keitä he ovat ja kuinka he haluavat muiden ihmisten näkevän heidät. Toisin sanoen identiteetitkin ovat juuri kielenkäytössä syntyviä määrityksiä itsestä ja toisista (Nikander 2011, 404). Paltridge (2012, 10) painottaa, etteivät ne ole siten kenellekään ennalta-annettuja. Näistä syistä myös identiteettien rakentumista voidaan tarkastella juuri diskurssianalyysilla.

Neljänneksi diskurssianalyysissa puhutaan intertekstuaalisuuden käsittees-tä, jolla Paltridge (2012, 11) viittaa siihen, että tekstit viittaavat, lainaavat tai referoivat aina toisia tekstejä joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. Pieti-käinen ja Mäntynen (2009, 117) yhtyvät tähän käsitykseen ja esittävät, että edeltävät kielenkäyttötilanteet elävät aina ihmisten puheilmaisuissa, ja jotka liittyneinä uuteen tilanteeseen saavat tuoreen käyttötarkoituksensa raken-taen taas uusia merkityksiä. Alvesson ja Kärreman (2011, 1126) viittaavat Potteriin ja Wetherelliin (1984) kuvatessaan tätä samaa prosessia ja esittävät, että silloin ihmiset voivat arvioida ilmiöitä olemassa olevien kielellisten mah-dollisuuksiensa varassa ja sekoittaa ne valitsemiinsa sanoihin ja ilmauksiin luoden samalla merkityksiä. Niistä lopulta valittu konstruktio on tutkijoiden mukaan se merkitys, jonka varassa ihmiset sitten luovat ideoitaan, vaikutta-vat jne. Eli näin ollen toimijuuskin rakentuu dialogisessa vuorovaikutuksessa (Naseem 2004, 101). Silvonen (2015, 12) yhtyy tähän ja selventää, että se tapahtuu samalla, kun toimijat muokkaavat eli artikuloivat yhteisönsä raken-teita ja suhraken-teita. Näin ollen toimijuudenkin tarkasteluun DA soveltuu hyvin.

Viides tärkeä diskurssianalyysin käsite on konteksti, joka sekin luodaan yh-dessä siihen osallisten kesken (Johnstone 2018, 5). Paltridge (2012, 3) viittaa Malinowskiin (1923; 1935) esittäessään, että ymmärtääksemme, mitä ihmiset sanovat tai kirjoittavat, me tarvitsemme aina tietoa tilanteisesta tai kulttuuri-sesta kontekstista, johon ne sijoittuvat. Se liittyy myös siihen, ettei merkityk-siä tai ihmistä voida ymmärtää irrallaan sosiaalisesta ympäristöstään (esim.

Burr 2004; Paltridge 2012, 24). Tannen (2019, 1) yhtyy edellisiin ajatuksiin ja esittää käytännön esimerkkinä, että lukiessamme sanomalehteä meidän tulee tietää, luemmeko uutista, mainosta vai pääkirjoitusta jne. Pietikäinen ja

Mäntynen (2009, 29) korostavatkin, että se, miten jokin kieliaines ymmärre-tään tai tulkitaan ja miten kieltä voi käyttää, riippuu aina kontekstista. Jokisen ym. (2016, 252) mukaan silloin juuri puheen tarkastelu osana sen esittämis-kontekstia ohjaa keskeisesti merkitysten tulkintaa. Merkityksiä siis luodaan aina taustakontekstinsa varassa.

Ihmisillä ei ole suoraa pääsyä todellisuuteen, vaan se välittyy represen-taatioissa, narratiiveissa ja rakenteissa, jotka ovat yksilön ja ns. reaalimaail-man välissä ja jotka rakentavat siis merkityksiä (Edley 2001; Gee 2008, 3–12).

Siitä syystä puheissa käytetäänkin esimerkiksi nimeämistä ja luokitteluja eli kategorisointia, jolloin mielenkiintoista on, mikä kategoria milloinkin valitaan, ja miten sitä käytetään aina tilannekohtaisesti (Jokinen 2016, 347). Lisäksi merkitykset voivat esiintyä kertomuksen tai tarinan eli narratiivin muodossa, joka voi olla kerrottu tarina myös meistä itsestämme (Johnstone 2018, 5–13;

Kroger 2007, 12–13). Pietikäinen ja Mäntynen (2009, 105) esittävät, että ne rakentavat sosiaalista todellisuutta sekä liittyvät sitä kautta diskurssintutki-muksen peruskysymykseen: miten todellisuus ja merkitykset rakentuvat.

Edelleen yksi diskurssitutkijaa kiinnostava käsite on metafora. Se tarkoit-taa, että kun jokin asiaa ilmaistaan ohittaen sen kirjaimellinen määritel-mä, kyseessä on metafora. (Jokinen 2016, 360.) Leach (2002, 360) kiteyttää edellisen näin: metaforat toimivat luomalla käsitteiden välisiä yhdenmukai-suuksia. Edelleen jokin ääri-ilmaisu voi pyrkiä osoittamaan jonkin toiminnan säännönmukaisuutta, jolloin se on perustellumpaa kuin jokin satunnainen toiminta (Jokinen 2016, 363). Lisäksi Paltridge (2012, 4) esittää, että diskurs-sianalyytikot ovat kiinnostuneet myös diskurssien järjestyksestä eli siitä, mitä ihmiset tyypillisesti sanovat ensin, mitä sen jälkeen jne. Myös Ilmonen (2018, 135) yhtyy kaikkiin edellisiin näkemyksiin ja esittää, että analyysin kuluessa näitä yksilöllisiä puheenmuotoja merkityksineen sitten yhdistellään osaksi yleisempiä diskursseja, joilla sosiaalista todellisuutta on siis tapana rakentaa jossakin tietyssä tilanteessa. Paltridge (2012, 7) painottaa, että sosiaalisen konstruktionismin mukaan yksilölliset puheet ovat osa yhteisiä kulttuurisia ja sosiaalisia käytäntöjä sekä merkityksiä, mutta myös toisinpäin. Juuri tämän yhteyden tarkastelu on diskurssianalyysin tehtävä.

Miten sitten juuri tässä tutkimuksessa diskurssianalyysia voi toteuttaa?

Koska tarkoituksenani on tarkastella musliminuorten rukousrituaalilleen

antamia merkityksiä sekä yleisesti että kulttuurisesti moninaistuvassa koulu-kontekstissa, sopii juuri diskurssianalyysi niiden tarkasteluun. Pääkäsitteenä käytän diskurssin käsitettä. Oletan rukousrituaaliin liittyvien merkitysten, ko-kemusten, nuorten identiteettien sekä toimijuuden rakentuvan osaltaan heidän käyttämissään diskursseissa ja yhteisessä vuorovaikutuksessamme tilanne-kohtaisesti (esim. Gee 2008, 3–12; Leipold ym. 2019, 447; Potter 2004, 607).

Käytännössä tarkastelen diskurssianalyysin kautta sitä, miten he rakentavat, tuottavat ja rekonstruoivat puheissaan ja piirustuksissaan rukoukseensa liit-tyviä kokemuksiaan, merkityksiään ja identiteettejään (esim. Alvesson & Kär-reman 2011, 1122).

Edelleen pohjaan käsitykseni diskurssianalyysin suuntauksista pääasial-lisesti saksalaiseen traditioon. Sen mukaisesti nuorten diskurssit voivat ontologisoida eli rakentaa ja tuottaa tietoa tilannekohtaisesti paitsi heidän henkilökohtaisten ja ainutkertaisten merkitystensä lisäksi juuri myös heidän toimijuutensa rakentumisesta. Lisäksi otan tutkijana ns. analyytikon roolin eli pitäydyn tutkittavien toimijoiden omien kuvausten tarkastelussa (Juhila 2016, 413). Lisäksi oletan diskurssien voivan kertoa jotakin heidän koulu-kontekstistaan ja laajemmasta makrotason kouluinstituutiosta (esim. Jokinen ym. 2016, 35; Remes 2004). Lisäksi ne voivat kuvata sitä, miten uskontoon liittyviä merkityksiä neuvotellaan kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnas-samme. Käsitys perustuu sosiaalisen konstruktionismin mukaiseen yhteisen todellisuuden ja sen ilmiöiden tuottamiseen juuri puhetekojen kautta (esim.

Burr 2015, 224). Toisin sanoen ymmärrän yksittäisen diskurssin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvänä ja alati muovautuvana sekä voivan kommuni-koida todellisuudesta että rakentaa ja muuttaa sitä (esim. Paltridge 2012, 7).