Diskurssianalyysi yleisesti

Diskurssianalyysi juontaa juurensa 1960-1970-lukujen taitteen kielelliseen käänteeseen, jolloin tutkijat alkoivat kiinnittää enenevissä määrin huomiota kielen merkitykseen tiedon välittäjänä. Etenkin yhteiskunta- ja sosiaalitieteet omaksuivat nopeasti diskurssianalyysin uutena, täydentävänä tiedonfilosofisena lähestymistapana. Kielellinen käänne liittyy vahvasti aikaan, jolloin modernismista siirryttiin postmodernismiin: tutkijat alkoivat kyseenalaistaa aikaisemmin oletettua tiedon pysyvää luonnetta ja hakivat uusia vaihtoehtoja monimutkaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkasteluun (Remes 2006, 311). Kriittisen ajattelun uranuurtajia olivat lähes samanaikaisesti Michel Foucault Ranskassa ja Jürgen Habermas Saksassa (ibid.), ja sittemmin diskurssianalyysiksi muotoutunut näkökulma on levinnyt maailmanlaajuisesti monissa eri tiedeyhteisöissä. Monitieteisyyden myötä diskurssianalyysi on saanut hyvin monia erilaisia määritelmiä, ja jo pelkästään diskurssi käsitteenä määritellään eri yhteisöissä hieman eri tavoin. Siksi on myös tämän työn puitteissa olennaista, että käytettävät käsitteet ja suuntaukset määritellään selkeästi.

4.2.1. Diskurssin käsite

Sana diskurssi on peräisin ranskan kielen sanasta discours, jolla arkikielessä tarkoitetaan yleisesti suullisia puheita (engl. speech) (Maingueneau 2010, 29) tai yksinkertaisesti juttelua (Pietikäinen &

Mäntynen 2016, 23). Diskurssilla voidaan siten tarkoittaa yksittäistä, esimerkiksi poliitikon pitämää puhetta, tai vaikka kahden ystävän kahvipöydässä käymää keskustelua.

Diskurssin käsite rantautui yhteiskuntatieteeseen ns. kielellisen käänteen tuomana. Kielellinen käänne tarkoitti tieteessä huomion kiinnittämistä siihen, miten todellisuus muodostuu kielen kautta. Erilaisia ilmiöitä alettiin tutkia monilla eri aloilla perehtymällä teksteihin ja niiden kielellisiin elementteihin.

(Pietikäinen & Mäntynen 2016, 23.) Aluksi diskurssilla tarkoitettiin ennen kaikkea lausetta laajempaa tekstikokonaisuutta, joka asetettiin tutkimuksen kohteeksi (id., 24). Jos arkikielessä diskurssilla tarkoitetaan usein yksittäistä puhetta, tieteessä diskurssi viittaa yleensä tapoihin, joilla kieltä tietyssä kontekstissa käytetään. Maingueneau (2010, 29) huomauttaakin, että diskurssin käsitteen vaikeus johtuu ennen kaikkea siitä, että sillä voidaan viitata myös tällaisiin, teksteistä muodostuviin suurempiin kokonaisuuksiin, jolloin sen tarkat rajat hämärtyvät. Tätä eroa on pyritty selkeyttämään käyttämällä yksittäisistä puhetilanteista monikollista sanaa diskurssit¹⁴ (esim. parlamentin täysistuntokeskustelut

14 Maingueneaun (2010, 30) mukaan chaque événement du parole, eli jokainen yksittäinen puhetilanne

51

erillisinä diskursseina), kun taas suuremmasta yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta puhuttaessa käytössä on usein sana diskurssi yksikössä (Pietikäinen & Mäntynen 2016, 26–27) (esim.

eurooppalaisen identiteetin diskurssi)¹⁵.

Diskurssin käsite voidaan hahmottaa myös erilaisten tutkimusperinteiden kautta. Remes (2006, 302–

304) erottelee kolme eri traditiota: ranskalaisen, englantilaisen ja saksalaisen. Ranskalaisen tradition mukaan diskurssilla tarkoitetaan sosiaalisia konstruktioita, jotka ovat vahvasti sidoksissa kontekstiinsa.

Englantilaisessa traditiossa ne ovat puolestaan yksilöiden välisiä keskusteluita, jotka määrittelevät puhujien välisiä suhteita. Saksalaisen tradition mukaan taas diskurssit paljastavat keskusteluista nousevia sosiaalisia normeja ja tapoja ja testaavat niitä. (Remes 2006, 302–304.) Tämä jako on keskeinen, sillä diskurssianalyysin perinteiden maantieteellinen kehitys on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten teoriat ovat kehittyneet eri alojen käytössä.

Kaikki edellä mainitut määritelmät voivat olla perusteltuja. Ne kuitenkin kuvaavat diskurssin olemusta jokainen hieman omalla tavallaan, ja sen vuoksi näkökulman valinta on tehtävä huolella tutkimuskysymystä ajatellen. Tämän tutkimuksen tarkoitus on lisätä ymmärrystä siitä, miten eurooppalaisen identiteetin diskurssi rakentuu jäsenmaiden parlamenttien keskustelussa ja miten se voisi selittää eroja eurooppalaisen identiteetin kokemisessa eri puolilla EU:ta. Edellisessä luvussa tulin siihen johtopäätökseen, että eurooppalainen identiteetti voidaan hyvin nähdä sosiaalisena konstruktiona, mikä on myös tämän tutkimuksen lähtökohta. Toisaalta lähestyn sitä kriittisestä näkökulmasta ja siten tarkastelen, millaisia normeja eurooppalaisen identiteetin diskurssista nousee, ja miten ne vaikuttavat käytännössä koko Euroopan unionin poliittiseen ilmapiiriin. Sen myötä tässä tutkimuksessa käytettävä diskurssin määritelmä pohjautuu sekä ranskalaiseen että saksalaiseen diskurssianalyysin traditioon: diskurssit ovat kielellisiä kokonaisuuksia ja siten sosiaalisia konstruktioita, jotka sisältävät yhteiskunnallisia merkityksiä. Ne ovat tiiviisti sidoksissa sosio-kulttuuriseen kontekstiinsa, ja niistä voidaan havaita sosiaalisia normeja ja tapoja, joita arvioidaan myös kriittisestä näkökulmasta.

Niin eri traditioiden mukaisista kuin omastakin diskurssianalyysin määritelmästäni käy ilmi, että diskurssit ovat vahvasti sidoksissa konteksiin. Seuraavaksi tarkennan vielä, mitä tässä tutkimuksella kontekstilla tarkoitetaan.

15 Maingueneaun (2010, 30) mukaan l’activité verbale en général eli kielellinen toiminta yleensä.

52 4.2.2. Konteksti

Konteksti on kaikessa diskurssianalyysissa erittäin keskeinen, joskin monikerroksinen käsite: sillä voidaan toisaalta tarkoittaa hyvin rajatusti tekstin konkreettista ympäristöä tai toisaalta laajasti kaikkia niitä tekijöitä, jotka tekstin tuottamiseen ovat vaikuttaneet (Pietikäinen & Mäntynen 2016, 28–31). Jos tutkittava teksti olisi poliitikon puhe, kontekstilla voitaisiin viitata esimerkiksi suppeasti tilaan, jossa puhe pidetään (esim. ketä yleisössä on ja onko puhuja yksin lavalla vai yleisönsä keskellä) tai laajasti yhteiskunnalliseen tilaan, joka on vaikuttanut puhujan maailmankuvaan ja sitä kautta hänen tuottamaansa tekstiin. Näistä suppeammasta kontekstin käsitteestä puhutaan usein sanalla tilannekonteksti, kun taas laajemmasta käytetään nimeä sosiokulttuurinen tai yhteiskunnallinen konteksti (ks. esim. Pietikäinen & Mäntynen 2016, 31; 35–36).

Konteksti on sanana peräisin latinan kielestä (con text) ja sen kirjaimellinen käännös olisi ”tekstin kanssa” (Pietikäinen & Mäntynen 2016, 30). Koska diskurssianalyysissa diskursseja tutkitaan juuri kielellisten tekstien kautta, konteksti on yksi keskeisimmistä diskurssiin vaikuttavista elementeistä.

Käytännön syistä käytän yksin sanaa konteksti viittaamaan tässä tutkimuksessa laajempaan, sosiokulttuuriseen/yhteiskunnalliseen kontekstiin. Muutoin käytössä on tilannekontekstin käsite, joka viittaa juuri suoraan, fyysiseen tapahtumaympäristöön, jossa teksti on tuotettu. Koska tutkimuksen kohteena ovat parlamentaariset tekstit, tilannekonteksti koostuu täysistuntosalin fyysisistä ominaisuuksista, istuntosalin yleisöstä, puheenvuoron käyttäjistä, muiden parlamentaarikkojen reaktioista ja muista mahdollisista muutoksista suorassa toimintaympäristössä. Yleinen konteksti puolestaan sisältää laajemmin diskursseihin vaikuttavia yhteiskunnallisia tapahtumia, joista esimerkkinä mainittakoon muun muassa luvussa 3.2. käsitelty perussuomalaisten jakautuminen perussuomalaisiin ja sinisiin. Kaikkia tekijöitä, joista konteksti koostuu ei ole mahdollista määritellä tarkasti, mutta nostan esiin niistä tärkeimpiä jatkuvasti tämän tutkimuksen edetessä.

On tärkeää huomata, että kontekstin ja diskurssin välinen yhteys on kahdensuuntainen. Sen lisäksi, että konteksti vaikuttaa merkittävästi diskurssiin, myös diskurssi muokkaa kontekstiaan. Esimerkiksi Fairclough (2010, 92) toteaa seuraavasti: ”se [diskurssi] on sosiaalisesti rakentunut, mutta myös sosiaalisesti rakentava, tai konstitutiivinen (constitutive)” (oma käännös). Emme voi olettaa, että diskurssi on vain sosiaalisen kontekstin tuotos, vaan suhde on nähtävä molemminpuolisena. Siksi myös tässä tutkimuksessa otetaan huomioon kontekstin ja diskurssin välinen molemminsuuntainen vaikutussuhde: oletan, että täysistuntokeskustelut vaikuttava myös esimerkiksi yleiseen

53

yhteiskunnalliseen keskusteluun, jolla on taas vaikutusta parlamenttien jäsenten pitämiin puheenvuoroihin ja siten eurooppalaisen identiteetin diskurssiin.

Tässä alaluvussa määrittelemäni käsitteet luovat pohjan tässä tutkimuksessa soveltamalleni poliittiselle diskurssianalyysille, joka tarkentaa menetelmää soveltumaan entistä paremmin poliittisten tekstien analysoimiseen. Seuraavaksi käsittelen tarkemmin rajauksia, jotka mahdollistavat systemaattisen ja mahdollisimman objektiivisen poliittisten diskurssien analyysin.