Tässä tutkimuksessa käytän direktiivi-termiä fennistisen tutkimusperinteen mukaisesti laajassa merkityksessä eli yläkäsitteenä kaikille ohjaileville toiminnoille. Iso suomen kielioppi (ISK 2004 § 1645) määrittelee direktiivin olevan "ohjaileva lausuma, jolla käsketään, kehotetaan, pyydetään tai neuvotaan puhuteltavaa toimimaan tai olemaan toimimatta tietyllä tavalla".
ISK luettelee peräti 16 erilaista direktiivien funktiota: käsky, kielto, kehotus, pyyntö, ohje, neuvo, suositus, varoitus, ehdotus, muistutus, suostuttelu, kutsu, tarjous, lupa, toivotus sekä vastaus pyyntöön. Partitiivimuoto (funktioita) implikoi, että lista ei välttämättä sisällä kaikkia ajateltavissa olevia funktioita.
Lisäksi tekstissä mainitaan, että ryhmät ovat osittain päällekkäisiä ja spesifisyydeltään erilaisia. (Mp.)
Direktiivi-termi (engl. directive) on lähtöisin puheaktiteoriasta, joka oli alkujaan filosofian tutkimushaara ja jota käsittelen tarkemmin luvussa 3.2.1.
Termin vakiinnuttaja John R. Searle jakoi puheaktit eli kielellä toteutettavat teot viiteen kategoriaan: assertiivit, direktiivit, ekspressiivit, komissiivit ja deklaratiivit (ks. tarkemmin luku 3.2.1). Direktiivillä tarkoitetaan puheaktiteoriassa lausumaa, jolla puhuja pyrkii saamaan kuulijan toimimaan tietyllä tavalla, kuten pyyntöä, käskyä, kysymystä tms. (Searle 1981 [1979]:
13−14.)
Nykyisin direktiivi-termiä käytetään kielitieteessä kahdessa eri merkityksessä. Laajempi merkitys on suunnilleen sama kuin alkuperäisessä puheaktiteoriassa eli yläkäsite, joka kattaa kaikki ohjailevat toiminnot, muun muassa pyynnöt, käskyt, neuvot ja ohjeet (esim. Ervin-Tripp 1976; ISK 2004;
Goodwin 2006; Honkanen 2012; Lauranto 2015). Kysymyksiä kuitenkin pidetään nykyään yleensä omana kategorianaan eikä enää lueta direktiiveihin.
11 Luvussa 4.1 esitän tarkemmin, konkreettisten esimerkkien kautta, millä perusteilla olen poiminut direktiivit aineistostani.
Tällainen direktiivi-termin merkitys on vakiintunut fennistiseen tutkimusperinteeseen (ks. esim. ISK 2004 § 1645−1677; Lappalainen 2004:
203−210; Honkanen 2012; Marsden & Holmes 2014; Lauranto 2015).12 Toinen, suppeampi merkitys, jota käytetään etenkin englanninkielisessä kirjallisuudessa, on yksi ohjailevien toimintojen tyyppi, tietynlainen kehotus tai käsky (esim. Vine 2009; Craven & Potter 2010: 419–426; Antaki & Kent 2012: 878). Esimerkiksi Craven ja Potter (mas. 420) pitävät direktiiviä eri toimintona kuin pyyntöä (request) ja määrittelevät direktiivin toiminnoksi, jossa puhuja käskee (tells) kuulijan tehdä jotakin ja jonka projisoima reaktio on käskyn noudattaminen.
Jos ja kun direktiivi rajataan kattamaan vain mainittu kapeampi merkitys, englannin kielestä puuttuu tällä hetkellä yleisesti käytössä oleva kattotermi yläkategorialle, joka käsittäisi kaikki ohjailevat toiminnot eli vastaisi direktiivin alkuperäistä, laajempaa merkitystä. Ervin-Tripp, Guo ja Lampert (1990) esittävät tähän käyttöön kattotermiä control act, joka ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi kovin vakiintunut. (Vine 2004: 26−27; Zinken 2016:
23−24.)
ISK:ssa (2004 § 1645) todetaan, että direktiivin prototyyppinen ilmaisutapa on imperatiivi- eli käskylause (tule takaisin) mutta monia muitakin rakenteita voidaan käyttää direktiiveinä. Näistä mainitaan muun muassa kysymyslause (puristatko mua käsistä), indikatiivinen väitelause (keittelette kahvit), konditionaalimuotoinen väitelause (no menisikkö sä peseen kädet nyt), passiivi (kierretään) sekä finiittiverbitön lausuma (laukaus; avaus laitaan). (ISK 2004: mp.) Rakennetyyppejä ei jaotella suoriin tai epäsuoriin, vaan kaikkien edellä mainittujen rakenteiden katsotaan olevan konventionaalistuneita. Imperatiivin todetaan edustavan "tunnusmerkitöntä tapaa ilmaista ohjailua" ja olevan merkitykseltään vähiten erikoistunut, mistä syystä se on käyttökelpoinen hyvin monissa konteksteissa (ISK 2004 § 1646).
Laurannon (2012) mukaan direktiivit ovat pikemminkin funktionaalinen käyttökategoria kuin kieliopillisesti määriteltävä ilmausryhmä (mas. 187).
Keskustelussa direktiivit toimivat yleensä vierusparin etujäseninä eli edellyttävät kuulijalta kielellistä tai muuten esitettyä reaktiota. Varsinkin permissiiviset eli lupadirektiivit voivat esiintyä myös jälkijäseninä (esim. A:
saaks mä lainaa tota kynää? B: lainaa vaa). (ISK 2004 § 1645; ks. myös Sorjonen 2017.)
ISK:n soveltama direktiivin määritelmä (ISK 2004: § 1645) on hyvin laaja ja kattaa keskenään erityyppisiä käyttömerkityksiä, Laurannon (2014: 74) sanoin aktuaalisia tulkintoja, kuten käsky, kehotus, pyyntö ja neuvo. Monia direktiivin käyttömerkityksiä tuntuu yhdistävän lähinnä jonkinlainen löyhä perheyhtäläisyys: niistä on löydettävissä joitakin yhteisiä piirteitä, mutta jokaisessa on myös omia tyyppiominaisuuksiaan. Määritelmä ei laajuutensa takia myöskään ole aivan helposti sovellettavissa direktiivisten lausumien poimimiseen aineistosta tai ainakaan rajatapausten määrittelemiseen – mitä
12 Myös fennistisissä tutkimuksissa direktiivi-termiä on määritelty ja rajattu hieman eri tavoin (ks.
esim. Lauranto 2014, 2015).
41
oikeastaan on käskeminen, kehottaminen, pyytäminen tai neuvominen?
(ISK:n määritelmän soveltamisen ongelmallisuudesta myös Honkanen 2012:
26–27; Tanner 2012: 60.) Näitä verbejä käytetään ISK:ssa lähinnä yleiskielen merkityksessä eikä tarkemmin määriteltyinä tieteellisinä termeinä. Palaan luvussa 4.1 tarkemmin siihen, millä perusteilla olen poiminut direktiivit omasta aineistostani.
Laurannon (2014: 76) mukaan ISK:n direktiivikäsitystä määrittelee ohjailevuus: puhuja pyrkii saamaan kuulijan tekemään jotakin, tyypillisesti jonkin ei-kielellisen teon. Jos yhteiseksi sateenvarjoksi otetaan ohjailevuus, sen alle mahtuvat tosiaan niin käskyt ja kehotukset kuin kutsut, tarjoukset, luvat ja vastaukset pyyntöihin. Jopa toivotuksessa voi katsoa olevan kyse ohjailevuudesta, joka vain on laajennettu koskemaan myös sellaisia toimintoja, joihin kuulija ei voi juurikaan itse vaikuttaa: voikaa hyvin; pidä hauskaa. Ohjailevuuden käyttäminen direktiivien määrittelyn yhteisenä nimittäjänä ei toisaalta sulje pois sitä, että direktiivinä käytetyillä lausumilla saattaa samanaikaisesti olla myös muita funktioita kuin ohjailu, esimerkiksi informaation tarjoaminen tai kannanottojen esittäminen (monifunktioisista direktiivisistä lausumista ks. esim. Mandelbaum 2014; Forsberg 2019;
Salomaa 2020; ks. myös lukua 5.6). Tässä tutkimuksessa käytän ISK:n mallin mukaisesti laajaa direktiivisyyden määritelmää, jossa yhteisenä nimittäjänä siis toimii ohjailevuus ja johon sisältyvät pyyntöjen ja kehotusten myös esimerkiksi tarjoukset ja luvanannot (ks. tarkemmin luku 4.1).
ISK:n (2004 § 1645) määritelmä sisältää vielä yhden ehkä itsestään selvän mutta silti olennaisen vaatimuksen direktiiville: sen on oltava lausuma, toisin sanoen jokin rajattu kielellinen kokonaisuus. Lausuman ei kuitenkaan tarvitse olla finiittiverbillinen lause, joten direktiivi voi edustua vaikka lausekkeena (esim. yks kahvi) tai jopa partikkelina (esim. nyt). Toisaalta direktiivin pituus rajataan ISK:n määritelmässä yhteen lausumaan: direktiiviksi ei kutsuta pidempää kuin yhdestä lausumasta muodostuvaa kokonaisuutta. (Lauranto 2013: 170−172.)
Sen sijaan esimerkiksi kädellä tehty ele tai oman kupin siirtäminen kahvipannun eteen, josta joku toinen on kaatamassa kahvia, ei ISK:n (2004 § 1645) määritelmän mukaan ole varsinaisesti direktiivi, vaikka niillä tehdäänkin samoja tekoja kuin kielellisillä ilmauksilla (tuu tänne; kaadatko hei mullekin). Myös käsillä olevassa tutkimuksessa on rajattu pois puhtaasti elein, liikkein tai ilmein ilmaistut teot. Tällaisten kehollisten tekojen ja kielellisten direktiivien on nähty kuuluvan yhteiseen yläkategoriaan, josta käytetään englanninkielistä nimitystä recruitments (esim. Enfield 2014).