Tutkimuksemme lähtöajatus pohjautuu dialogisiin lähtökohtiin. Dialogisuus (e. dialogism) on venäläisen kirjallisuustieteilijä Bahtinin liikkeelle panema suuntaus (esim. Bahtin 1991). Bah-tin (1991: 36–37, 71) puhuu sanasta ja itse asiassa kaikesta, mitä elämässä on, vuorovaikutuk-sen kokonaisuutena, johon kietoutuu useita, osallistuvia tietoisuuksia. Sanan käsite on Bah-tinilla kattava: siihen kuuluvat myös yksittäistä sanaa laajemmat ilmaisut tai lausumat (Suni 2010: 54). Kielitieteen parissa dialogista teoriaa on kehittänyt edelleen mm. Linell (1998), joka on laajentanut dialogisuuden käsitettä ja liittänyt sen diskurssin käsitteeseen (Linell 1998: 49). Suomessa asiaan ovat puolestaan paneutuneet mm. Dufva ja Lähteenmäki (esim.
Dufva & Lähteenmäki 1999, Dufva 2006). He pitävät Linellin (1998) kirjaa yhtenä dialogisen kielentutkimuksen perusteoksista (Dufva & Lähteenmäki 1999: 667). Dufva toteaa, että kieli-tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna dialogisuudessa on paljon samaa funktionaalisen ajattelutavan kanssa: kielellisten vuorovaikutustilanteiden autenttisuus ja merkitys ovat muo-toa oleellisempia. Dialogiselle ajattelulle on tyypillistä korostaa myös kontekstin merkitystä ja kielen monimuotoista luonnetta. Yksilön kannalta tämä tarkoittaa tiedon rakentamista yhteis-työssä toisten ihmisten kanssa. Tällöin opitaan ennen kaikkea toimimaan erilaisissa tilanteis-sa, kun taas muotoseikat eivät ole kovin tärkeitä. (Dufva 2006: 41–44, 47.)
Dialogisuutta käsittelevässä kirjallisuudessa dialogisuuden käsitteen kääntämisessä on vaihtelua. Esimerkiksi Linell käyttää englanninkielistä käsitettä dialogism, jonka hän erottaa käsitteistä dialogicality ja dialogue, vaikka nämä kolme käsitettä ovatkin hänen mukaansa toisilleen läheisiä. Dialogism on epistemologia tai analyyttinen viitekehys, kun taas käsitteellä dialogicality viitataan tiettyihin piirteisiin, jotka ovat tyypillisiä ja välttämättömiä dialogille (e. dialogue), inhimilliselle kognitiolle ja viestinnälle yleisemminkin. Dialogue on Linellin mukaan dyadista tai polydyadista yksilöiden kesken tapahtuvaa vuorovaikutusta, joka tapah-tuu kielen tai muiden symbolien välityksellä. (Linell 1998: 8–9.) Dufva ja Lähteenmäki (1999: 658) suomentavat englanninkielisen käsitteen dialogism dialogisuudeksi, jolla he viit-taavat nimenomaan teoreettiseen viitekehykseen. Myös Suni (2008) puhuu väitöskirjassaan dialogisuudesta ja tarkoittaa sillä laajempaa merkityskokonaisuutta kuin kahden osapuolen keskustelua (toisin kuin arkikielen käsite dialogi) tai interaktionaalisuutta. Hänen mukaansa dialogisuus on suuntaus, joka tarkastelee kognitiivisen ja kielellisen toiminnan sosiaalisia aspekteja moniulotteisesti. (Suni 2008: 20–21.) Vaarala (2009: 22, 259) huomauttaa, että
Li-nellin (1998: 8–9) erittelemät kolme käsitettä saavat filosofian ja kirjallisuudentutkimuksessa toisenlaisia merkityksiä. Vaarala käyttää käsitettä dialogismi, jonka hän näkee laajempana ja filosofisempana käsitteenä kuin vuorovaikutus. Keskustelu on puolestaan käsitteenä alisteinen vuorovaikutukselle, joka on antanut Vaaralalle luetun ymmärtämisen tarkasteluun keskeisen näkökulman. (Vaarala 2009: 259–260.)
Vaarala fokusoi tutkimuksensa siihen, miten ensi (L1)- ja toisen kielen (L2) -lukijat ymmärtävät lukemaansa tekstiä ja kuinka tuo ymmärrys muodostuu sosiaalisessa toiminnassa eli puhujan ja kuulijan välisessä vuorovaikutuksessa. (Vaarala 2009: 21–23.) Suni onkin to-dennut, että dialogisuuden näkökulmasta on parempi puhua ”yhteisymmärryksestä” kuin ym-märtämisestä yksilöllisenä prosessina: oppija vaikuttaa omilla puheenvuoroillaan keskustelu-kumppaniltaan saamaansa syötökseen, joten se on itse asiassa yhteistyössä rakennettua. Hän on hyödyntänyt dialogisesta lähestymistavasta erityisesti ymmärtämisen ja merkityksen käsit-teitä. (Suni 2008: 21–22.) Sen sijaan Vaaralan työssä (2009) dialogisuuden merkitys analyy-sin näkökulmasta on painottunut luetun ymmärtämisen tutkimiseen dialogisena eli vuorovai-kutuksen myötä syntyvänä prosessina (Vaarala 2009: 23).
Dialogisuus sopii hyvin tutkimuksen kehykseksi, mutta metodiksi, menetelmäksi tai tiukimman tulkinnan mukaan itsenäiseksi kielitieteelliseksi teoriaksikaan se ei väänny (Suni 2008: 20; Vaarala 2009: 23, 32, 261). Vaarala perustelee dialogisuuden käyttöä omassa työs-sään (2009) teoreettisena lähtökohtana vuorovaikutuksen kaksitasoisella tarkastelulla: hän on tutkinut sekä lukijan ja tekstin että ryhmän kesken tapahtuvaa vuorovaikutusta. Ryhmäkes-kusteluissa on läsnä useiden tietoisuuksien vuorovaikutusta, ja ryhmäkeskustelut ovat luon-teeltaan dialogisia. (Vaarala 2009: 23.) Yleisesti dialogisille lähestymistavoille on tyypillistä ajatus siitä, että kaikki ilmaukset ovat kontekstisidonnaisia, mikä tulee huomioida myös niitä analysoidessa (Linell 1998: 265). Ilmausten merkitykset eivät ole kiinteästi ennalta määrättyjä vaan kulloisenkin puhujan ja kuulijan välisen neuvottelun tulosta. Puhuja ja kuulija ovat toi-siinsa sitoutuneita. Ymmärtäminen voidaan nähdä tapahtumana, jossa kaksi todellisuuden tulkintaa kohtaa. Tällöin syntyy uusia merkityksiä, joita ei kuitenkaan ole mahdollista suoraan palauttaa siksi, mitä ne ovat aiemmin puhujalle ja kuulijalle merkinneet. (Dufva & Lähteen-mäki 1999: 663–664.)
Tähän työhön dialogisuus soveltuu laajaksi viitekehykseksi, koska lähtökohtamme on, että kieltä opitaan ja omaksutaan erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, joihin jokainen osallistu-ja tuo oman osaamisensa. Informanttimme oppivat osallistu-ja käyttävät suomea suomenkielisessä ym-päristössä, ja he käyvät parhaillaan läpi prosessia, jonka tarkoituksena on, että he oppivat
suomen kieltä ja integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä tapahtuu vuorovaikutukses-sa suomalaisten ihmisten, tapojen, käytänteiden, kulttuurin ja instituutioiden kansvuorovaikutukses-sa. Yhtei-sössä elämisen kannalta oleellisen tiedon saaminen ja sitä myötä omaa elämää koskevien pää-tösten ja ratkaisujen tekeminen tukee myös osallisuutta yhteisössä. Jotta ihmiset voisivat var-mistua keskinäisestä ”yhteisymmärryksestään”, heidän tulee neuvotella asiaan liittyvistä mer-kityksistä.
Suni kutsuu keskustelun jatkamisen kannalta oleellisten ilmausten merkityksistä käytä-viä keskustelunjaksoja merkitysneuvotteluiksi. Tässä määritelmässä osapuolten yhteistyö, jaettuun ymmärrykseen ja merkitykseen pyrkiminen sekä neuvottelun sekventiaalinen luonne ovat keskeisiä. Lisäksi siinä otetaan huomioon alan pioneerien tutkimusten näkökulmat aihee-seen liittyen.2 Merkitysneuvotteluihin kuuluu myös se, että vuorovaikutustilanteen osapuolet voivat jatkaa merkitysneuvottelun jälkeen vuorovaikutustaan, kun he pääsevät riittävään yh-teisymmärrykseen. Suni huomauttaa lisäksi, että vaikka merkitys, ymmärtäminen ja ymmär-rettävyys ovat alusta lähtien olleet merkitysneuvottelujen tutkimuksessa ja sen edeltäjäsuun-tauksissa keskeisiä, niiden määrittely on jäänyt hyvin vähäiseksi. (Suni 2008: 18, 20, 49–51.) Hyödynnämme tutkimuksessamme Sunin määritelmää (2008: 18, 49) merkitysneuvotteluiden käsitteestä tarkastellessamme aineistoamme sisällönanalyyttisin keinoin (ks. luku 3.6). Emme kuitenkaan fokusoi merkitysneuvotteluiden tarkasteluamme siihen, kuka sanoo ja mitä. En-nemmin keskitymme jaetun ymmärryksen ja jaettuun merkitykseen pyrkimisen tarkasteluun.
Pidämme pienryhmäkeskusteluiden (ks. luku 3.5.2) aikana mahdollisesti syntyviä merkitys-neuvotteluita ennen kaikkea osoituksena siitä, että tekstissä on kohtia, joita on vaikeaa ym-märtää. Toisaalta hyödynnämme paikoin keskusteluanalyysin käsitystä sekventiaalisuudesta (ks. Suni 2008: 51) esimerkiksi huumorin tapauksessa: jos joku informanteista sanoo pien-ryhmäkeskustelussa jotakin, jolle muut ryhmän jäsenet nauravat, kyse on tulkintamme mu-kaan huumorista (ks. Haakana 1995: 371).
Dialogisuus antaa oivan lähestymistavan myös siksi, että tutkimuksessa käytettävät tekstit ovat kaikki tavallaan dialogimuotoisia: jokaisessa niissä kuuluu vähintään kaksi eri ääntä. Aron (2009: 30–31) mukaan dialogisessa viitekehyksessä ääni on tilanteen vaikutuk-sesta määriteltävä käsite, jolla tarkoitetaan paitsi sitä, kuka puhuu myös sitä, kenelle puhutaan ja missä kontekstissa. Puhujan asemoitumisella vastaanottajaan nähden on äänen käsitteen määrittelyssä paljon merkitystä (Aro 2009: 30–31). Videossa terveydenhoitaja ja asiakas kes-kustelevat rokotuksista ja kirjoitetuissa teksteissä on väite tai kysymys ja siihen vastaus (luku
2 Tällaisiksi tutkimusalan aihepiirin pioneereiksi ja määritelmään vaikuttajiksi Suni (2008: 49) nimeää mm.
Taronen (1980: 420) sekä Varonisin ja Gassin (1985: 73); Gass myös 1997.
3.2). Tutkimusasetelmaamme kuuluu myös keskustelutilanteita, joissa informantit neuvottele-vat ja jakaneuvottele-vat ajatuksiaan rokotustekstin versioista, jotka he itsenäisesti lukeneuvottele-vat. Näissä tilan-teissa myös tietoa rakennetaan yhdessä. Esimerkiksi tekstitaitoja tutkinut Brian Street (1993:
81–83) onkin kiinnittänyt huomiota tekstien kontekstisidonnaisuuteen, ryhmässä tapahtuvaan lukemiseen ja yhdessä muodostettavaan ymmärrykseen. Tällaisissa tilanteissa voi syntyä myös aivan uutta tietoa, sillä “ryhmä on enemmän kuin osiensa summa” (esim. Hüffmeier 2011; ks. myös Barkley ym. 2005: 23). Tässä työssä em. kaltainen uutta tietoa luova lingvisti-nen resurssi on dialogisesta näkökulmasta tarkasteltuna ainakin pienryhmien monikielisyys.
Monikielisyyteen kuuluu sekä yksilön että yhteisön tasolla tapahtuvaa kielten, puhetapojen ja murteiden tilanteista vuorovaikutusta. Tässä prosessissa syntyy monimuotoisuutta ja hybridi-syyttä. Monikielisessä näkökulmassa huomioidaan myös se, että kielellisten resurssien arvos-tukset ovat dynaamisia: kielellisiin resursseihin liittyy kieli-ideologioita ja arvoja, jotka saat-tavat muuttua ajan saatossa. (Pietikäinen 2010: 8–10; Pietikäinen, Dufva & Mäntylä 2010:
17–20.) Kielellisillä resursseilla ei dialogisessa viitekehyksessä tarkoiteta vain sanoja ja ra-kenteita, vaan myös mahdollisuus laajentaa tulkintoja ja ilmausten käyttöyhteyksiä kuuluu niihin. Myös tietoisuus, tuntuma, valmiudet ja käsitykset eri kielillä tapahtuvaan vuorovaiku-tukseen liittyen ovat osa kielellisiä resursseja. Suni (2008: 25, 187.) Lo Biancon (2000) mu-kaan monikielisyys on globaalisaation myötä vääjäämätöntä ja itsepintaista. Tällöin syntyy moninkertaisia viestinnän modaliteetteja eri kielten välillä. (Lo Bianco 2000: 92–93.)
Dialogisuus soveltuu tutkimuksen viitekehykseksi hyvin myös siksi, että huomio kiinni-tetään lukijan ja tekstin välisen vuorovaikutuksen lisäksi myös ryhmän jäsenten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Esimerkiksi Vaarala (2009) on osoittanut, että dialogisuus toimii hyvin kirjallisuuskeskustelujen teoreettisena viitekehyksenä, koska sekä sanojen merkitys että no-vellin tulkinta syntyvät ja muokkautuvat vuorovaikutuksessa. Vaikka ryhmä antaisikin sanalle
“väärän” merkityksen, vuorovaikutus ei kuitenkaan vaikeudu vaan novellin tulkintaprosessi jatkuu. Toisaalta Vaarala on havainnut myös, että L2-informantit lähestyvät tulkintaa äidin-kielisiä informantteja laajemmasta ja moninaisemmasta tulokulmasta, jolloin myös tulkinnan ulottuvuudet ovat laajat. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös, millaisia asiantuntijuuden muotoja keskustelussa käytetään, tuodaan esille tai rakennetaan, ja siinä havaittiin ainakin sanakirjan käyttöä, koulutietoon ja kontekstiin vetoamista sekä arvaamista. Suuri merkitys vaikuttaisi olevan myös kohdekulttuurin tuntemuksella tai ainakin oletuksella sellaisesta. Mikäli infor-manteista tuntui, etteivät he ymmärrä tekstiä, he saattoivat ärtyä. Tällöin emootiot vaikuttavat heidän asiantuntijuuteensa. (Mts. 259–261.)
Näistä syistä ja myös siksi, että yksi tutkimuksessamme käytettävistä tekstiversioista on video eli multimodaalinen teksti, pidämme myös tekstitaitojen (e. literacy) käsitettä ja muita siihen läheisesti liittyviä käsitteitä tutkimuksemme kannalta relevantteina. Vaarala ja Jalkanen (2010: 70) kirjoittavatkin, että dialogisuus ja tekstitaitotutkimus soveltuvat molemmat näkö-kulmiksi lukemisen tarkasteluun. Silti erityinen fokuksemme on nimenomaan tekstin ymmär-rettävyyden tutkimuksessa.