Demokratia ja kasvatus

(Democracy and Education, 1916)

Suom. Antti Immonen.

n. 400 s.

978-952-5503-54-8 45 € (kestotilaajalle 37 €)

Demokratia ja kasvatus on nykyfilosofian suuria klassikoita. Se on John Deweyn tunnetuin kirja, tasa-arvoista oppimista tähdentäneen tuotannon ydinteos. Teos opastaa

ymmärtämään, miten olennaista oppiminen

on demokraattisella kansalaisuudelle.

Mäntylässä ihmisyys toteutuu riisuttuna. Jokaiselle luonnostaan kuuluva inhimillisen elämän ar-vokkuus on päivittäin koetuksella.

Perustarpeista pystytään kyllä huo-lehtimaan, mutta ihmisten kehitys- ja kasvumahdollisuuksiin tähtäävät sivistystarpeet jäävät miltei ko-konaan huomiotta. Eletty elämä pelkistyy kahteen asiaan ja kahteen sanaan: odottamiseen ja epävar-muuteen.

Vaikka turvapaikkaa hakevan tilanne olisi ollut aiemmin kuinka mahdoton ja vaikea tahansa, se ei oikeuta kommenttiin, jolla kuulen perusteltavan vastaanottokeskusten puutteita: ”Mutta onhan heillä nyt sentään perustarpeet turvattu ja katto pään päällä.” Hyvä niin, mutta

nyt he ovat täällä, tässä, keskellämme ei-enää-eikä-vielä-missään, näkymät-tömiksi muuttuneina; yhteiskunnan ja ihmisyyden reunalle painettuina.

Ihminen, turvananojakaan, ei elä pelkästä leivästä. Tarvitaan myös mahdollisuuksia itsensä todellista-miseen, opiskeluun, kulttuuriin, si-vistykseen ja iloon.

Vastaanottokeskus on eräällä ta-valla kuva Suomesta. Avaimet ovat aina jonkun muun käsissä, näin uskotaan, milloin EU:lla, milloin markkinavoimiksi kutsutuilla. Hy-vinvoinnista ja hyvinvointipalve-luista puhutaan, mutta harvoin siitä, miten yhteiskuntamme toimii, miten ihmiset elävät, millaisin tavoin olemme kanssakäymisissä toistemme kanssa.

Veikkauksen asiakkaana tuet taidetta, tiedettä, liikuntaa ja nuorisotyötä.

Katso kuinka ilo kiertää takaisin sinulle: veikkaus.fi/iloaelamaan

Ajatukseen samassa maailmassa elämisestä liittyy vanha kertomus, jonka mukaan uuden luomiseksi ei tarvitse ensin tuhota kaikkea ja aloittaa sitten alusta. On vain hiuk-kasen siirrettävä tätä kiveä ja tuota kuppia ja samalla tavalla kaikkia asioita. Tarinan mukaan tuon ”hiuk-kasen” toteuttaminen ja sen mitta-suhteiden käsittäminen on kuitenkin niin vaikeaa, etteivät yhden ihmisen voimat siihen riitä. Siksi tarvitaan toisia, solidaarista joukkovoimaa, tai sitä, mitä Rancière kutsuu egalitaari-seksi maksiimiksi: sen mukaan tasa-arvo ei ole tavoite, vaan toiminnan lähtökohta; älykkyys ei ole jakau-tunut ylempään ja alempaan, vaan kuuluu jakamattomana kaikkien älykkyytenä kaikille⁶.⁷

Viitteet

1 Badiou 2008, kursivointi lisätty.

2 Kotouttamislaki 2005, 19§.

3 Balibar 2009, 242.

4 Agamben 1998.

5 Badiou 1998, 117.

6 Rancière 2010.

7 Teksti perustuu kirjoittajan puheen-vuorokirjaan Vastaanottokeskus. Into Kustannus, Helsinki 2011.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio, Homo Sacer. Sovereign Power and Bare Life (Homo sacer. Il potere sovrano e la nuda vita, 1995).

Käänt. Daniel Heller-Roazen. Stanford University Press, Stanford 1998.

Badiou, Alain, The Communist Hypot-hesis. New Left Review. 49, 2008, 29–42. Verkossa: www.newleftreview.

org/?view=2705

Badiou, Alain & Hallward, Peter, Politics and Philosoph. An Interview with Alain Badiou. Journal of the Theoretical Huma-nities. Vol. 3, No. 3, 1998, 113–133.

Balibar, Étienne, Vaikea Eurooppa.

Demokratia työn alla (Difficult Europe:

Democracy under Construction, 2004). Suom. Hanna Kuusela.

Teoksessa Euroopasta ei mitään uutta?

Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä.

Toim. Hanna Kuusela & Otto Bruun.

Gaudeamus, Helsinki 2009.

Kotouttamislaki, 2005. Verkossa: http://www.

finlex.fi/fi/laki/alkup/1999/19990493 Rancière, Jacques, Communists Without

Communism? Teoksessa The Idea of Communism. Toim. Costas Douzinas

& Slavoj Žižek. Verso, London 2010, 167–177.

Minna Henriksson

Kommunikaatio ¹

M

almin Poliisilaitoksen Ulkomaalais-lupaosasto käsittelee ulkomaalaisten oleskelulupa-anomuksia Helsingissä.

Viraston aukioloajat ovat arkisin klo 8:00–6:15, mutta ulko-oven taakse muodostuu jono jo aamuseitsemältä. Myöhemmin tu-leville jonotusaika on pitkä, kokemuksieni mukaan 3–4 tuntia. Tunnelma viraston odotushuoneessa on ankea, is-tumapaikkoja ei ole tarpeeksi kaikille. Sisustusta virastossa ei ole, paitsi Marimekon sinivalkoinen unikko-verhokappa odotushuoneen ikkunassa ja poliisin toimintaa esitteleviä julisteita. Vuoronumerot matelevat, lounasaikaan miltei pysähtyvät. Henkilökuntaa kävelee huoneen läpi vähän väliä tarmokkaasti huutaen jotain. Tunnelma poikkeaa muista virastoista, joissa olen joutunut asioimaan.

Valokuvasin tiloja viime keväänä aikaisin eräänä aamuna, ennen sen aukeamista ”asiakkaille”. Viraston siivooja paheksui heidän kiittämättömyyttään ja kertoi, kuinka hän oli joutunut tuomaan kotoaan vahvempaa pesuainetta kuin mitä valtion virastoissa käytetään, jotta onnistui pesemään pöydästä piirustuksen, jossa tikku-ukko virtsasi Suomen päälle.

Kuvasarja asiakastiloista kertoo kommunikaatiosta virastossa. Se ei ole vuoropuhelua oleskeluluvan haki-joiden ja henkilökunnan välillä, vaan molempien tahojen omaa monologia, johon reaktiona toisen tahon monologi saattaa kärjistyä ja lisääntyä. Kuin kaksi leiriä. Tosin voi-masuhteet niiden välillä ovat pahasti vinoutuneet. Vuoro-puhelulle ei edes pyritä antamaan mahdollisuutta.

Kommunikaatio Suomen Poliisilta ulkomaalaisille oleskelulupaa hakeville on sisustusarkkitehtonisia rat-kaisuja odotushuoneessa ja julisteita sekä A4-papereita seinillä. Papereissa on sääntöjä, kieltoja ja käskyjä, ju-listeet viestittävät propagandaa. Propagandan huippuna

on mauttomalta vitsiltä tuntuva peili, jossa voi nähdä, miltä näyttäisi poliisi-univormu päällä. Uskoisin, että suuri osa viraston asiakkaista pelkää tätä nimenomaista univormua ja sen mahdollistamaa sattumanvaraista val-lankäyttöä niin kadulla kuin kyseisessä virastossakin.

Viraston asiakkaiden kommunikaatio on luetta-vissa asiointitiskien pöytätasoissa. Jää avoimeksi, ke-nelle viestit on osoitettu: poliisille, muille asiakkaille, Suomen kansalle, tai ehkä ne ovat itseilmaisua mää-rittelemättömälle vastaanottajalle. Joka tapauksessa niiden kirjoittajat ovat olleet rohkeita, koska pöytälevyt erottaa poliisivirkailijasta vain läpinäkyvä kirkas lasi.

Läheisyys tekee teosta provosoivan ja osoittaa, kuinka nämä alistetut, valtiovallan byrokratiakoneiston pää-töksistä riippuvaiset ulkomaalaiset kuitenkin onnistuvat näyttämään keskisormea auktoriteetille kirjoittelemalla tägeja heidän oleskelulupaansa käsittelevän poliisivirkai-lijan silmien edessä.

Mutta pöytälevyjen kirjoitusten lähempi tarkastelu osoittaa, että suurin osa niistä on hakijoiden puumerkin sijaan synnyinmaa, kansallisvaltio, ja siihen liittyviä yleensä positiivisia määreitä. Tämä on ristiriidassa viras-tossa tapahtuvan toiminnan kanssa, joka koskee muuttoa toiseen maahan tai siellä asumisen jatkamista. Voikin vetää johtopäätöksen, että viraston ankeus, tyly kohtelu, byrokratian määrä ja epävarmuus hakemuksen myön-teisestä päätöksestä ajavat hakijan vastareaktiona ikä-vöimään synnyinmaataan. Tämä on tietenkin mieluisin mahdollinen tulos Suomen ulkomaalaisväestön määrää rajoittamaan pyrkivälle instanssille.

Viite

1 Osan kuvista on ottanut Matti Kurkela.

Minna Henriksson, Nimetön/Untitled, sarjasta Kommunikaatio (2011).

Minna Henriksson, Nimetön/Untitled, sarjasta Kommunikaatio (2011). Kuvaaja: Matti Kurkela.