Viite & Kirjallisuus
H. A. Kovalainen
otteita ajasta
H
elsingissä juhlittiin syyskuun lopussa professori Matti Sintosen 60-vuo-tispäivää hänen entisten oppilaidensa järjestämässä seminaarissa, jossa käsiteltiin pu-hujien luonnehdinnan mukaan”mattimaisia” aiheita otsikolla ”Se-littäminen, keksiminen ja tieteiden-välisyys”. Esitelmissä korostettiin Sintosen roolia poikkitieteellisen tutkimuksen tukijana ja suomalaisen biologianfilosofian kehittäjänä. Kes-keisimmiksi teemoiksi nousivat mal-lintaminen ja monitieteisyys.
Puheenvuoroissa ruodittiin eri-tyisesti filosofian tieteidenvälisyyttä.
Tartuntatautien mallintamisen pa-rissa työskentelevä Erika Mansnerus muistutti, että filosofisia teorioita selittämisestä voidaan soveltaa he-delmällisesti monitieteisissä tutki-musprojekteissa. Esimerkiksi kan-santerveystyössä mallintaminen on osa tieteidenvälistä yhteistyötä, jossa eri alojen asiantuntijat etsivät yh-dessä vastauksia terveyspoliittisiin kysymyksiin. Tartuntatautien tutki-muksessa mallintamista käytetään nykyään muun muassa riskien hal-lintaan, infektioiden leviämisen arvi-oimiseen ja rokotusohjelmien suun-nitteluun.
Poikkitieteellisyyden haasteet tulevat esiin hankkeissa, jotka vaa-tivat asiantuntijuuden siirtymistä tieteenalojen välillä. Mansneruksen esimerkissä monitieteinen mallinnus rakentuu hitaasti, ja yhteistyö eri tieteenalojen edustajien kesken tii-vistyy vähitellen. Monitieteisyys myös kehittyy mallien sisältämän tiedon avulla. Epistemologisilta on-gelmilta ei kuitenkaan vältytä. Mallit
kykenevät kyllä varastoimaan ja siir-tämään tietoa, esimerkiksi tietyn infektion tartuntamallia voidaan soveltaa myös toisiin infektioihin.
Tällöin mallien oletusten avaaminen, tunteminen ja jakaminen on kui-tenkin ensiarvoisen tärkeää, kuten Tarja Knuuttila huomautti. Mallit nimittäin sisältävät myös ”hiljaista tietoa”, läpinäkymättömyyttä, joka vaikeuttaa eri mallinnusten integroi-mista keskenään, etenkin jos tutki-musryhmät vaihtuvat tai jos moni-tieteisyys on pikemmin työnjaollista kuin jaettua asiantuntijuutta.
Petri Ylikoski nosti kommen-tissaan esiin mallien tulkinnan problematiikan. Ajankohtaisia esi-merkkejä tulkintakiistoista löytyy muun muassa ilmansaasteiden le-viämisen ja pandemioiden mallin-nuksista, joiden kriittinen tarkastelu vaatii mallien taustaoletusten tarkkaa tuntemista. Tartuntamallin tul-kinnan kohdalla pitäisi esimerkiksi tietää, miten malli huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia pan-demian aikana – tai huomioiko se niitä ollenkaan. Mallit on tarkoitettu päätöksenteon apuvälineiksi, mutta yleisön monialaisuus (eri aloja edus-tavat mallintajat ja päättäjät) mut-kistaa tulkintaprosessia. Nykyisin mallinnusten perustalta luodut graa-fiset esitykset ovat vaikuttavia, mutta päättäjien olisi samalla kyettävä ym-märtämään ja arvioimaan kriittisesti asiantuntijoiden esittämää mallipe-rustaista tietoa. Mallien pohjalta pää-töksiä tekevät ihmiset tarvitsevatkin koulutusta siihen, miten, mistä syistä ja mihin tarkoituksiin malleja luodaan ja miten niitä tulkitaan.
Monitieteisyyden haasteisiin tör-mätään niin ikään tieteellisen
keksi-misen tutkimuksessa. Mika Kiikeri käsitteli esitelmässään keksimisen
”standardimallia” eli keksimisen hahmottamista ongelmanratkaisu-prosessina. Keksiminen on tieteen-filosofiassa perinteisesti erotettu oi-keuttamisesta, joka on mahdollista rekonstruoida rationaalisesti. Kog-nitiiviseen keksimisprosessiin taas sisältyy irrationaalisuutta, jonka jä-sentäminen tuntuu mahdottomalta.
Esimerkiksi sattuman, luovuuden ja sosiaalisten kontekstien roolia ja merkitystä on todella vaikea jäljittää.
Kysymys kuuluukin, missä määrin tieteellisiä keksintöjä ja niiden syn-tymisprosesseja voidaan selvittää ja rekonstruoida. Ongelma osoittautuu erityisen kiperäksi, kun aletaan puhua monitieteisestä keksimisestä tai ”keksimisen hajautumisesta”.
Sami Paavola nostikin esiin ny-kypäivän tieteelliseen keksimiseen vahvasti liittyvän kognitiivisen ha-jautumisen ilmiön. Kun ongelman-ratkaisijaa tai ”keksijää” hahmo-tettiin vielä muutama vuosikymmen sitten Sherlock Holmesin kaltaisena yksinäisenä päättelijänerona, muis-tuttaa keksiminen nykyään pikem-minkin CSI-televisiosarjan monitie-teistä kollektiivia, jossa eri alojen asi-antuntijat ratkovat yhdessä ongelmia teknologia apunaan. Keksimisen kognitiiviset prosessit ovatkin tätä nykyä hajautuneita; keksimisen stra-tegioissa hyödynnetään erilaisia työ-välineitä ja teknologioita, eri alojen asiantuntijoita ja heidän panostaan – sekä tiedostamatonta, irrationaalista ja sattumaa.
Anna Ovaska
Monitieteisyyttä keksimässä
otteita ajasta
M
attathias Schwartzin ar-vio London Re-view of Booksissa (19/2011) tiivis-tää kahden kevään 2010 öljyvuotoa setvivän uutuusteoksen kertomana tylyn tarinan korporatiivisesta ah-neudesta, joka johti lähes viiden miljoonan öljybarrelin vuotamiseen Meksikonlahteen1. Schwartzin kritii-kin lopputulema on selvä: onnetto-muuteen johtanut huolimattomuus ja piittaamattomuus ei ollut ainut-kertaista tai yllätyksellistä vaan yhti-ön toimintatapa, hypermanagerisoi-dun ja kustannustehokkaan organi-saatiorakenteen seuraus.On vaikea olla ymmärtämättä Meksikonlahden tapahtumia symbo-lisesti. Tuhoutunut Macondo-lähde on puhdaspiirteinen ilmentymä kapitalistisen energiatalouden yri-tyksestä vahvistaa omia rajojaan rik-komalla niitä. BP tavoitteli mahdol-lisimman pikaisia voittoja tekemällä laiminlyönneistä säännönmukai-suuksia ja ekokatastrofista likipitäen väistämättömän. Sama toistui niin ikään seuraavalla uhrauspaikalla, Fukushiman ydinvoimalassa, jossa tätä kirjoitettaessa yksi reaktoreista on jälleen ylikuumentumisvaa-rassa. Katastrofit normalisoituvat jo ennen kuin öljyhuipun välittömät vaikutukset alkavat konkretisoitua länsimaissa. Kenties jotain merki-tyksellistä tuntuisi jo uupuvan, jos jokavuotinen massiivinen ekokata-strofi jäisi yllättäen tulematta. Vaih-toehtoja on kaksi. Ensimmäinen:
myöhäiskapitalismin energiaperusta on murtumassa. Toinen: myöhäiska-pitalismin energiaperusta on jo mur-tunut.
Ratsuväki on saapumassa yh-dennellätoista hetkellä, kenenkään kutsumatta ja harventamattomasta pystymetsästä. Italialainen liikemies-insinööri Andrea Rossi on vuoden 2010 lopusta saakka väittänyt kiven-kovaan, että hänellä on hallussaan hyvin yksinkertainen tekniikka, jonka avulla voitaisiin tuottaa mas-siiviset määrät energiaa hajautetusti ja saasteettomasti. Tämä kuulostaa tietenkin täydeltä fantasialta, ja sitä se kaiken todennäköisyyden mukaan onkin. Kylmäfuusiotutkimusta on harjoitettu vuosikymmeniä, muiden muassa USA:n avantgardistinen so-tateknologiayksikkö DARPA on ollut aiheesta jostain syystä kiinnos-tunut. Mutta koska tavoiteltu reaktio on energian säilymislakien vastainen, se on saanut akateemisilta tahoilta osakseen lähinnä hermostunutta hi-hittelyä. Rossin ”kylmäfuusiolaite”
(teknisesti ottaen ilmiö tunnetaan nimellä LENR, Low Energy Nuclear Reaction) on yhtä epäuskottavan nä-köinen kuin miltä koko väite kuu-lostaa – folioon kääritty kenkälaa-tikko, johon syöttyy muutama piuha ja putki. Asiaa ei juuri aja, että Rossi itse on tuomittu talousrikoksesta ja on institutionaalisen tieteen vink-kelistä jokseenkin epämääräinen ja marginaalinen hahmo.
Rossin fuusio on luonteeltaan perialkemistinen: metalli muuttuu toiseksi, nikkeli raskaammaksi ku-pariksi, ja näin tapahtuessa vapautuu kohtuuton määrä energiaa. Siinä missä BP porasi öljyään geologisilla ja teknologisilla äärirajoilla, Rossin laite tuottaisi miltei mittaamatto-masti vähäsaasteista energiaa hel-polla ja halvalla. Rossin koneen pitäisi siksi toimia silkalla
energia-sotaan valmistautuvan sivilisaation uskonvoimalla, sillä juuri vastaavaa ratkaisua tarvittaisiin peittämään ammottava energeettinen vaje, josta hiljetään edelleen kuin pahanlaatui-sesta perhesalaisuudesta. Kävi miten kävi, Rossin laite toimii – ainakin mainiona ajatuskokeena siitä, mitä rajaton energiansaanti voisi todella merkitä.
Rossin unelma ei suinkaan ole edeltäjätön, vaan hän kenties tie-tämättään yrittää konkretisoida ranskalaisen surrealistisen filosofian parhaita perinteitä. Kehitellessään ajatustaan yleisestä tuhlaavasta ja uh-raavasta energiataloudesta rajattujen ja hallittujen systeemien kritiikkinä Georges Bataillella oli kenties mie-lessään jotain Rossin ikiliikuttajan kaltaista. Toisaalta ”yleisen talouden”
pohjapiirroksen tarjosi Bataillelle taivaallinen plasmafuusiovoimala, Aurinko. Bataillen näky auringon solaarisesta hulluudesta oli tosin kaunis houre, mutta hän sai tukea ajatukselleen rajattomasta energiasta aikansa tiedeyhteisöltä. Teoksensa La Part maudite (1949) alaviitteessä hän kiittää ydinfyysikkoystäväänsä Georges Ambrosinoa, joka on saanut Bataillen vakuuttumaan fission tar-joamasta energian rajattomuudesta2. Näin ollen todelliseksi energeetti-seksi ongelmaksi ei muodostuisikaan niukkuus vaan kohtuuton auringon fuusiosta ja fissioreaktoreista pur-suava ylijäämä. Sivilisoidusta ole-misesta tekisi konstikasta keksiä tapoja uhrata luovasti joka raosta tulvehtivaa raakaa voimaa ja elä-mänhyökyä. Bataillen esimerkkejä onnistuneesta tuhlauksesta olivat atsteekkien ihmisuhraus ja Marshall-apu. Koetelluiksi yksilöratkaisuiksi
Auringon haastajat
– Macondo, Rossi, Bataille
ylijäämän ongelmaan osoittautuivat eroottinen ja poeettinen voimien hyödytön haaskaus.
Rossin katalysaattorin ajatus on alkemistisen ja surrealistisen lisäksi esimoderni ja myyttinen. Jauha-essaan lakkaamatta hyvää se on Ilma-risen takoman Sammon puhdaspiir-teinen esineellistymä. Jos eepoksesta on jotain oppiminen, rähinähän ehtymättömästä hyvästä sikiäisi, ainakin niin kauan kuin sampoja olisi vain yksi tai laitteen periaate ainoastaan yhden ihmisen salaisuus, kuten Rossin tai Ilmarisen tapauk-sessa. Rossin energiakatalysaattori eli tuttavallisemmin E-catin erottaa Sammosta yksi seikka. Benjamini-laisittain koje on nimittäin Sampo
”mekaanisen uusinnettavuuden aika-kaudella”. Toisin sanoen tuo yleisen talouden moottori ei olisi uniikki-suuden auran kirkastama ihmekone, vaan jokakodin halvahko tarvekalu, jonka lapset ottavat leikkeihinsä sen rikkoutuessa. Ulkomuotonsa, monis-tettavuutensa ja arkisen yksinkertai-suutensa vuoksi Rossin laitteessa ei ole mitään pyhää. On kauheaa, että sellainen kone ei herätä kauhua.
Jos Rossin laite toimisi niin kuin Rossi väittää, se olisi yksinkertai-suudessaan verrattavissa alkeelliseen akkuun, eikä reaktio tarvitsisi kuin yhtä jokseenkin yleistä alkuainetta, mikä ei kuulosta kovinkaan tekno-kraattiselta. Lisäksi energiantuo-tanto olisi helposti hajautettavissa.
Ongelma ei piilekään teknologian vieraannuttavuudessa eikä edes tek-nologiassa sinänsä, vaan itse niissä energioissa, jotka mahdollistavat tek-nologian ja toisaalta teknologiassa, joka mahdollistaa energiansaannin.
Ei ole kovinkaan taattua, että Rossin spekulatiivisen katalysaattorin
eh-tymätön ja puhdas energia olisi vähemmän tuhoisaa kuin BP:n öl-jylautan imemä fossiilinen energia, jonka saamiseksi tuhlattiin valtavasti ekosysteemin elämänvoimaa. Tämä siksi, että ehtymättömällä energialla ei ole minkäänlaista eettistä asentoa tai juurtuneisuutta, ja jos voimaa on paljon, sitä käyttävä inhimillisyys myös saa aikaan paljon. Mutta eikö juuri siksi Rossin laite olisi parasta mitä ihmiskunnalle voisi tapahtua?
Kyllä, mutta vain ihmiskunnalle, vain inhimillisesti ottaen. Ja silloin ei ole sanottua, että lopputulos olisi mitenkään mairitteleva. Kylmäfuusio on nimittäin tällä hetkellä ainut keino, jolla energia-ahne myöhäis-kapitalismi kykenisi takaamaan jat-kuvan kasvunsa.
Siinä missä Bataillen yleisen ta-louden funktio on tuottamaton tuhlaus, Rossin E-cat mahdollistaisi tuhlauksettoman tuotannon. Vaikka Rossin katalysaattori ei toimisi, sen avulla voidaan hahmottaa kaava, joka luonnehtii nykyistä totalitaa-rista kapitalismia. Kapitalistisen hyvinvoinnin heikotuksen varmin merkki on väite sen yleistaloudel-lisuudesta, siitä että kaikki on sille lopulta mahdollista ja että se on so-vellettavissa kaikkiin kulttuureihin ja tilanteisiin. Toisin sanoen se pyrkii häivyttämään yleisen ja rajatun ta-louden eron: myöhäiskapitalismissa yleisen talouden rajattomalle kas-vulle pitäisi löytää rajat (eufemismi tälle on ”kestävä kehitys”) samalla kun kapitalistisen talouden rajalli-suuden elinehto on yrittää jatkuvasti katastrofaalista transgressiota (sys-teeminen talouskriisi). Vaarallisin vaihtoehto on nykyinen, jossa rajattu talous onnistuu väittämään omaa yleisyyttään. Toimiessaan Rossin laite
täydellistäisi kapitalismin haaveen rajatusta yleisestä taloudesta. Voisiko olla niin, että kaikkein nihilistisin tapa elää kuoriutuisi vastustamat-tomasta halusta ostaa uusi tren-dikkäästi muotoiltu kylmäfuusio-voimala keittiön nurkkaan, ja uskoa sen riittävän merkityksellisen elämän voimanlähteeksi?
Antti Salminen
Viitteet
1 Tom Bergin käy läpi kirjassaan onnet-tomuuden taustoja ja siihen johta-neita syitä, mutta Schwartz arvostelee ankarasti Berginin kertomusta yhtiön vastuun vähättelemisestä. Berginin kirjan tavoite on puhdistaa tarmokkaasti öljyteollisuuden julkisuuskuvaa, vaikka vielä ei edes tiedetä, kuinka laajasti Mek-sikonlahden elonkehää on tuhoutunut, puhumattakaan, että jälkipuhdistusta olisi saatettu kunnialla loppuun. Toinen arvioitava teos, Joel Achenbachin on Schwartzin mielestä Berginin esitystä uskottavampi. Achenbach osoittaa, että lautalla porannut British Petroleum (BP) toimi kuin paraskin mafia vääristelles-sään tilannetta ja hiljentämällä arvosteli-joita lahjomalla ja kiristämällä.
2 Bataille 1977, 23.
Kirjallisuus
Achenbach, Joel, A Hole at the Bottom of the Sea. The Race to Kill the BP Oil Gusher.
Simon and Schuster, New York 2011.
Bataille, Georges, La Part maudite (1949).
Teoksessa Œuvres complètes. Vol. 7. Gal-limard, Paris 1977.
Bergin, Tom, Spills and Spin. The Inside Story of BP. Random House, New York 2011.
Schwartz, Mattathias, How Fast Can He Cook a Chicken? London Review of Books. Vol. 33, No. 19, 2011, 25–26.