Clarkin näkemys korkeakoulujärjestelmän ohjauksesta

Toisenlaisen näkökulman korkeakoulujen ohjaukseen ja kehitykseen tarjoaa Burton Clark (1983). Clarkin mukaan akateeminen yhteisö tasapainoilee ohjausvallasta muiden ohjaavien tahojen kanssa. Hänen esittelemänsä korkeakoulujen ohjauskolmio (kuvio 2) erittelee korkea-koulujärjestelmän ohjauksen ja kehityksen taustavoimat. Kolmion eri kulmissa ovat eri vaikuttimet: markkinat, valtio ja akateeminen oligar-kia. Mitä lähemmäs kutakin kulmaa tullaan, sitä pienempi on muiden kahden ohjausvoiman vaikutus. Korkeakoulumaailma on sidoksissa näiden kolmen tekijän asettamiin tavoitteisiin. (Clark 1983, 142–145;

Pinheiro, Geschwind & Aarrevaara 2016, 15–16.)

Ohjauskolmion kärjissä olevien tahojen näkökulmat ohjaukseen ovat erilaiset. Valtio käyttää yhteiskunnallista lähestymistapaa, jol-loin oleellista on työvoiman ja tiedon tuottaminen. Markkinoiden lähestymistapa kannattaa välitöntä tuottavuutta, jolloin tulosvastuu on oleellinen tekijä ohjauksessa. Akateemisella yhteisöllä on universi-tas-lähestymistapa, joka korostaa autonomisuutta. Erilaiset lähestymis-tavat aiheutlähestymis-tavat ristiriitoja eri tahojen välille. Valtion ja akateemisen

yhteisön välillä on tieteellisyyden ja byrokraattisuuden välinen jännite.

Markkinataho korostaa enemmän ammatillisuutta kuin tieteellisyyttä.

Valtio ja markkinat taas kiistelevät siitä, kuka maksaa mitäkin korkea-koulutuksesta. (Kivinen, Rinne & Mäntyvaara 1990, 13.)

Eri maiden korkeakoulujärjestelmissä ohjausvoimat näkyvät eri painotuksilla. Pohjoismaissa on pitkään vallinnut vahva hyvinvointi-valtion mallista nouseva valtiojohtoisuus, johon on yhdistynyt useiden sidosryhmien tarpeiden palvelun näkökulma. Läsnä on myös vahva paine siirtyä kohti markkinajohtoisempaa ja tarvelähtöisempää jär-jestelmää. Korkeakoulujen autonomia tuo oman lisänsä tavoitteiden asetteluun, jolloin ristivedolta ei voida välttyä. (Clark 1983, 142–145;

Pinheiro, Geschwind & Aarrevaara 2016, 15–16.)

Valtio

Kuvio 2 Korkeakoulutuksen ohjauskolmio (Clark 1983, 143).

Yliopistojen kansainväliset vertailut auttavat yliopistojen arvojen ver-tailussa ja arvojen eroavaisuuksien tunnistamisessa erilaisten intressien puristuksessa. Clark nimeää yliopistojen perusarvoiksi: 1. sosiaalinen oikeudenmukaisuus (tasa-arvo, ihmisoikeudet), 2. kompetenssi (pro-fessionaalinen erinomaisuus ja korkea laatu), 3. vapaus (akateeminen vapaus) sekä 4. valtion ja yliopistojen väliset suhteet (yliopistojen autonomia suhteessa valtioon ja ulkopuolisiin ryhmiin, opetuksen, tutkimuksen ja oppimisen vapaus). Yliopistojen toiminnassa nämä pe-rusarvot saattavat esiintyä ristiriitaisina toisiinsa nähden. (Clark 1983, 240–250.)

Clark (1998) näkee akateemisen työn organisoituvan uudella taval-la. Yrittäjämäiset yliopistot luovat uusia yksikköjä reuna-alueilleen. Ne koostuvat eri tavoin muodostetuista projektimaisista hallinnollisista yksiköistä, jotka edistävät sopimustutkimusta, sopimuksiin perustuvaa opetusta ja konsultointia. Niissä on vaihteleva määrä tutkimuskeskuk-sia, jotka yleensä ovat, mutteivät aina, monitieteisiä. Clark varoittaa, että uhkakuvana voi olla yliopiston muuttuminen ostoskeskukseksi, jos näitä reuna-alueilla sijaitsevia yksiköitä ei sidota riittävästi akateemisiin arvoihin. Uudet yksiköt ja keskukset voivat olla läheisesti tai löyhästi yhteydessä keskushallintoon ja emoyksiköihin. Aivan kuin tiedepuis-tot, joista on tullut autonomisia; joillakin reuna-alueiden yksiköillä voi olla emoyliopiston nimi tai yliopiston rahoitus, mutta ne saattavat kuitenkin toimia välittäjäyksikköinä yliopiston ja ulkopuolisen organi-saation välissä. Ei kuitenkaan ole olemassa yhtä mallia tai tapaa, jota jäljitellä. Kuitenkin näille yksiköille on tyypillistä, että ne vievät yli-opistoja suuntaan, jossa niillä on yritysmäisempi toimintatapa. (Clark 1998, 138–139.)

Silvonen on todennut Clarkin (1983) klassiseksi muodostuneen koulutuspoliittisen ohjauskolmion toteutuneen: Kehitys on kulkenut traditionaalisesta akateemisesta yliopistosta valtiojohtoisen korkea-koulujärjestelmän kautta markkinaohjautuvaan, tulokselliseen ja kilpailukykyiseen korkeamman koulutuksen verkostoon. Siirtymä on tapahtunut kaksivaiheisesti: ensin valtiopainotteisen ohjauskoneiston luomisena (Laki korkeakoululaitoksen kehittämisestä vuosina 1967–

1981 (6.4.1966/228) ja sitten vähittäisenä vuoden 1986 laista lähtien (Laki korkeakoululaitoksen kehittämisestä 31.12.1986/1052; OPM 1983:37) korkeakoulujen markkinaohjautuvan itsesäätelyn toteutta-misena. (Silvonen 1996, 85–89.)

Clark (1998) on tuonut esille, että yliopistojen muutokset täytyy tehdä paikallisesti, kunkin yliopiston sisällä. Muutos kestää vuosia, usein vuosikymmeniä. Pitkittynyt työ vaatii yhteisöllisiä toimenpiteitä, jotka johtavat uusiin käytäntöihin ja uskomuksiin; toimenpiteisiin, jotka ovat yrittäjämäisiä ja joihin matkan varrella sisältyy paljon riskinottoa ja joustavaa hienosäätöä. Kun perinteiset tavat eivät riitä, yliopistojen pitää kehittää yrittäjämäistä vastuunottoa. Yliopistojen

yritysmäisen toimintatavan lisääntyminen on otettu eri tieteenaloilla vastaan eri tavoin. Tekniikan aloille muutos on ollut helpoin. Talous- ja sosiaalitieteen aloilla voidaan muutosta pitää hankalana. Erityisen vaikeaa muutos on ollut humanistisille tieteille, koska humanistiseen tutkimukseen on vaikea saada ulkopuolista rahoitusta. Clark kuitenkin esittää, että perinteiset tieteenalat huomaavat yritysmäisyyden hyödyt.

Tieteenalojen tulisi oppia sulauttamaan perinteisiin arvoihin pyrki-mykset ulospäin suuntautumiseen. (Clark 1998, 8, 141–142.)

Gibbons ym. (1994) ja Kekäle (2002) toteavat, että tiedon tuotanto on siirtymässä yliopistojen ulkopuolelle. Tietoa tuotetaan enenevässä määrin perinteisten tieteenalapohjaisten yksiköiden ulkopuolella soveltavien, poikkitieteellisten, tiimiperusteisesti ja ongelmalähtöi-sesti organisoituvissa yksiköissä. Tutkimuksen siirtyessä yliopistojen ulkopuolelle niiden julkinen perusrahoitus pienenee ja tutkimusrahoi-tuksen painopiste siirtyy kohti soveltavia ja kilpailukykyä parantavia aloja, mikä johtaa yliopistojen, teollisuuden ja virkavallan yhteistyöhön sekä allianssin tiivistymiseen. Kehitys vaikuttaa tutkimusryhmien organisointiin, laadun arviointiin ja mahdollisesti myös akateemiseen johtamiseen. (Gibbons, Limoges, Nowotny, Schwartzman, Scott &

Trow 1994; Kekäle 2002, 82.) Edellä olevan perusteella Kekäle esittää kuitenkin, että eri tieteenalojen rajojen häviäminen tuskin etenee yli-opistoissa hyvin pitkälle niin kauan kuin tutkimus, koulutusohjelmat ja keskeiset virantäytöt organisoidaan itsenäisten perustieteenalojen sisäl-tä ja oppituolijaon pohjalta. Puhdasta perustutkimusta tullaan edelleen tekemään yliopistoissa. (Kekäle 2002, 79–83.)

Yliopistoja koskevissa keskusteluissa ovat esillä tuottavuus, kilpailu-kyky, kansainvälisyys, yrittäjämäisyys, sivistys ja autonomia. Kankaan-pää (2013) toteaa suomalaisten yliopistojen roolin selvästi muuttuneen 1980-luvulta lukien: Keskusteluissa on havaittavissa kaksi toisistaan eriävää suuntaa, hyödyn ja tuottavuuden diskurssi sekä sivistysdiskurssi.

Kansallisen tason dokumenteissa hyödyn ja tuottavuuden tavoittelu on saanut ylivallan, mutta sivistysdiskurssi ei kuitenkaan ole täysin kadon-nut, vaan sivistys pysyttelee edelleen mukana sivistysyliopistoperinteen mukaisesti. Edelleen yliopistoinstituution erityisyys ja halu pitää kiinni yliopiston ytimestä ja perustasta on vahvaa. Yritysmäisyys ja

yliopistol-lisuus ovat vastakkain niin ideologian kuin toimintatapojenkin näkö-kulmasta. Muutoksista huolimatta yliopistoidean säilymiseen usko-taan. (Kankaanpää 2013.) Huusko ja Muhonen (2003, 222–223) ovat todenneet perinteisen humboldtilaisen yliopistoajatuksen ja Clarkin perusarvojen elävän edelleen yliopistoissa. Akateemisesta professiosta ja akateemisessa yhteisössä ilmenevistä psykoogisista sopimuksista enemmän kappaleissa 3.4.1 ja 3.5.

2.2.3 Yliopistojen toiminnan arviointi johtamisen välineeksi