Avoliittojen lisääntyessä on käyty jo jonkin aikaa keskustelua siitä, tulisiko avoliittoja säännel-lä jotenkin. 80-luvulla avoliitosta käytettiin usein käsitettä avioliitonomainen yhteisesäännel-lämä.7 Jo tuolloin esimerkiksi Gottberg-Talve vastusti avoliittojen sääntelyä. Hän esitti näkemyksen, että henkilö, joka ei halua avioliiton oikeusvaikutuksia syntyväksi, jättää avioliiton solmimat-ta8. Myös jo olemassa olevat sopimus- ja testamenttivapaus ovat toimineet argumentteina vas-tustettaessa avoliittolakia ja sen tarpeellisuutta. Liian laajaa avoliittolakia on myös pidetty va-linnanvapauden liiallisena rajoittamisena.9 Toisaalta sopimus- ja testamenttivapaudella perus-telu sisältää oletuksen siitä, että niiden suomista mahdollisuuksista oltaisiin hyvin perillä maal-likoidenkin parissa. Mahkonen on kuitenkin todennut, etteivät maallikot tiedä heidän toimien juridisista seuraamuksista ja tämä ilmenee oikeuskäytännöstä10. Avoliittojen sääntelyn vastus-tajien että kannatvastus-tajien perustelut ovat hyväksyttäviä ja niistä on helppo havaita, miksi avoliit-tojen sääntelyn tarpeesta on ollut yleisesti ottaen erimielisyyttä. Avoliittoa vastustaneiden ar-gumentit lienevät myös syy, minkä vuoksi avoliittolaki tuli lopulta voimaan alkuperäistä
6 Avoliittolain soveltamisen edellytyksistä työssä hieman tuonnempana.
7 Gottberg-Talve 1982, s. 112–113 ja Mahkonen 1981, s. 535.
8 Gottberg-Talve 1982, s. 113.
9 Lausuntotiivistelmä 2009:6, s. 13–14.
10 Mahkonen 1998, s. 171.
tystä huomattavasti suppeampana11. Mielestäni Kangas on osuvasti puolustanut avoliittojen sääntelyn tarvetta ja todennut että:
”Oikeudenmukaisuus on läpikotaisin yhteiskunnallinen asia, jonka sisältöä ei voi jättää kenenkään yksin päätettäväksi. Silloin vissi määrä yksilön valinnanvapautta rajoittavaa paternalismia on tarpeen, jotta yksityiset mielihalut eivät pääse liiaksi määrittämään oi-keudenmukaisen ratkaisun lopputulosta. Viime kädessä se on myös yksilön oman edun mukaista.”12
Rakkauden alkuhuumassa ei osata tai haluta miettiä sitä vaihtoehtoa, että rakkaus voi loppua ja parisuhde päättyä eroon. Varsinkin jos toinen osapuoli kokee tulleensa loukatuksi, voi olla vaikeaa sopia asioista järkevästi. Olen Kankaan ja Mahkosen kanssa samaa mieltä siitä, ettei-vät kaikki kansalaiset ole perillä valintojensa ja tekojensa juridisista seuraamuksista. Tämän vuoksi on jouduttu säätämään lakeja, jotka ohjaavat käyttäytymistämme ja joiden pohjalta viimekädessä ratkotaan erilaisia riitatilanteita mahdollisimman oikeudenmukaisesti tuomiois-tuimissa asti.
Avoliittolaki on suhteellisen uusi laki. Se tuli voimaan 1. huhtikuuta 2011. Avoliittolain esi-töistä löytyy katsaus avoliittoihin liittyvistä tutkimuksista ja tilastotiedoista, joissa on selvitetty avoliittoperheiden sisäistä työnjakoa sekä taloutta. Tutkimusten perusteella on selvää, että myös avoliitoissa rahaa käytetään yhdessä, työnjakoja on suunniteltu sekä omaisuuden yhteis-omistus on yleistä.13 Rahankäytön suhteen avoliitot eivät eroa merkittävästi avioliitoista, vaan molemmissa on tavallista jakaa yhteinen talous ja panostaa yhteiseen talouteen. Varsinkin pit-kään yhdessä ollut pariskunta, jolla on yhteisiä lapsia, muodostaa välilleen työnjaon sekä ta-loudellisen riippuvuuden, mikä muistuttaa pitkälti avioliittoa.14 Tämä myös lienee yksi syy siihen, että avoliittolakia sovelletaan ilman aikarajoitusta avopuolisoihin, joilla on tai on ollut yhteinen lapsi.
11 Lausuntotiivistelmä 2009:6, s. 13.
12 Kangas 2018, s. 286–287.
13 HE 37/2010 vp, s. 6–9.
14 Karimaa 2004, s. 712.
Avoliittolaki säädettiin, koska pidettiin epätyydyttävänä tilannetta, jossa avoliiton päättyessä ei ollut mitään erityislainsäädäntöä, joka sääntelisi asiasta ja johon voisi turvautua. Aikaisem-min avopuolisoiden väliset kiistat ratkaistiin samojen periaatteiden mukaan kuin kahden toisil-leen vieraan väliset kiistatkin. Todellisuudessa suhteen läheisyys on kuitenkin voinut vaikuttaa lopputulokseen tuomioistuinten tekemässä kokonaisharkinnassa.
Avopuolisolla ei ole ollut mahdollisuuksia saada mitään turvaa toisen avopuolison kuollessa myöskään jäämistöoikeudellisen lainsäädännön puitteissa15. Nystén onkin kärjistetysti toden-nut, että avopuolisot ovat siinä suhteessa lainsäädännön näkökulmasta edelleen vieraita toisil-leen16. Avoliittolain yhtenä tarkoituksena onkin edistää oikeudenmukaista omaisuuden jakoa avoliiton aikana kertyneen omaisuuden osalta17. Pesänjakajan saaminen selvittämään omai-suuden erottelua avoliitossa on yksi oikeussuojakeino avoliiton päättymisen varalle, jos yhteis-tä sopimusta omaisuuden erottelusta ei ole pystytty tekemään. Avoliittolailla ei kuitenkaan tuoda avoliittoja avioliiton kanssa samalle viivalle, joten avopuolison oikeudet taikka velvolli-suudet eivät ole verrattavissa aviopuolisoiden oikeuksiin tai velvollisuuksiin18.
Avoliittolailla parannetaan avopuolisoiden mahdollisuuksia vaatia hyvitystä erityislain nojalla.
Avoliittolain hyvityspykälän taustalla on vahva aikaisempia avoliittoriitoja koskeva oikeus-käytäntö sekä muun muassa oppi perusteettomasta edusta. Avoliittolain 8 § selkeyttää puo-lisoiden omaisuutta koskevien riitojen ratkaisua, kun hyvitysvaateen voi perustaa suoraan eri-tyislainsäädäntöön.
Avoliittolain 8.1 §:n mukaan avopuolisolla on oikeus saada hyvitystä, jos hän on yhteistalou-den hyväksi antamallaan panoksella edesauttanut toista puolisoa kartuttamaan tai säilyttämään
15 HE 37/2010 vp, s. 1, 10. Tältä osin avoliittolaki tuli voimaan alkuperäistä esitystä huomattavasti suppeampana eikä jäämistöoikeudemme mukaan avopuolisolla ole edelleenkään juuri turvaa avopuolison kuollessa. Perintökaa-ren 8 luvun 2 §:ssä säädetään ainoastaan avopuolison mahdollisuudesta saada harkinnanvaraista avustusta kuol-leen avopuolison jäämistöstä. Tämän oikeuden turvaamiseksi avoleski voi vaatia pesänselvittäjää tai pesänjakajaa (PK 19:1.2 ja 23:12.2) Ainakin Karimaa vastusti avopuolisoiden perintöoikeutta. Perintöoikeuden osalta hän piti ongelmallisena sitä, että mahdollinen perintöoikeus linkittyisi epämääräisiin ajankohtiin, eikä edes avoliitossa olevat välttämättä tiedostaisi tämän perintöoikeuden alkamisajankohtaa. Katso tarkemmin Karimaa 2004, s. 711–
718.
16 Nystén 2015, s. 98.
17 LaVM 23/2010 vp, s. 2.
18 HE 37/2010 vp, s. 13.
omaisuutta niin, että yhteistalouden purkaminen vain omistussuhteiden perusteella johtaisi siihen, että toinen avopuoliso hyötyisi toisen kustannuksella perusteettomasti. Edellä mainittu-ja panoksia voivat olla työ yhteisen talouden tai toisen omaisuuden hyväksi, varojen käyttö yhteiseen talouteen, varojen käyttö toisen omistamaan omaisuuteen tai muu näihin verrattava toiminta (avoliittolaki 8.2 §). Oikeutta hyvitykseen ei kuitenkaan ole, jos saatu perusteeton etu on olosuhteet huomioiden vähäinen (avoliittolaki 8.3 §).
Jäin pykälän luettuani miettimään muun muassa sitä, että millä edellytyksillä avopuolisollani voisi olla oikeus vaatia minulta hyvitystä tai millä edellytyksillä minun olisi mahdollista vaatia hyvitystä häneltä? Kun puhutaan yli 30-vuotiaista henkilöistä, ei lienee harvinaista, että jom-mallakummalla suhteen osapuolista on jo ennen suhteen alkamista omistusasunto. Jonkin ai-kaa seurusteltua kenties muutetaan yhteen toisen omistamaan asuntoon. Miten tässä vaiheessa asumisen ja muut yhteisen talouden kulut tulisi jakaa, etteivät ne loisi vuosien saatossa edelly-tyksiä hyvityksen vaatimiselle, eli kerryttäisi toisen omaisuutta toisen avopuolison kustannuk-sella? Voivatko edellä mainitut arkiset kulut edes oikeuttaa avoliittolain 8 §:n mukaiseen hyvi-tykseen?
Näin ollen tässä perheoikeuden alaan sijoittuvassa tutkielmassa on tarkoituksena perehtyä avo-liittolain 8 §:ään ja selvittää:
1. Millä edellytyksillä avopuoliso voi olla velvollinen maksamaan hyvitystä toiselle avopuolisolle?
2. Miten hyvityksen suuruus määräytyy?