Asumisen taito

Lehtonen ym. (2008,10) toteaa, että asunto ja sen saaminen kuuluvat ihmisen perusoikeusiin.

Elämänhallinnan puutteet voivat vaikeuttaa itsenäistä asumista ja selviytymistä. Asumiseen kohdistuvat eivät synny tyhjiössä, vaan monesti niihin liittyy muita ongelmia jotka saattavat syntyä yllättyvissä elämäntilanteissa. Asumiseen liittyy myös asumisen taito. Haasteltava koki ahdistavaksi palata kotiin, jossa hänellä mahdollisia laskuja joita ei kykenisi hoitamaan,

olisi ollut vastassa. Se kuinka tärkeä asunto haastateltavalle oli, ilmeni esimerkiksi siinä, kun haastateltava mainitsi, että hänen omiin tavaroihinsa oli kajottu hänen tietämättään.

”... tota niin niin.. Mä en siis käyny himassa neljään viiteen kuukauteen ku mä en halunnu lukee niit posteja.. ku mä sitt meen himaan niin … ja sitt mä aukasen oven, niin sielt on kaikki viety sielt mun kämpästä. Ainut mitä ne ei oo vieny, oli sälekaihtimet. Siis kaikki vaatteet, telkkarit , sohvat, matot, laput. Ihan kaiken” (3)

”Mulla on ollut sellanen huono juttu ku... oon ollu parisuhteessa ja sit ku mä tuun linnasta siviiliin, niin mä meen tänn leidin luo. Mulla on aina ollu kokematta se omakoti.. ja se kuinka se rakennetaan. Sitä mukaan se

arvostuskin on erillainen.. silleen. Mä oon aina menny valmiiseen himaan...ja mä en oo tajunnu sitä..mutta nyt kun oon ruvennu puhuun siit.”(H1)

Oman kodin menettäminen tuli todelliseksi vasta kun haastateltava huomasi tavaroiden hävinneen asunnostaan. Kokemuksen puute siitä mitä velvollisuuksia asunnosta on, oli havaittavissa haastattelijan tavasta tuoda asia esille. Asunnon menettämisen yhteydessä loukkaavana haastateltava koki sen, kuinka hänen omaisuuttaan oli hävitetty ja että niihin oli kajottu. Tavaroiden menettäminen oli hyvin vaikeaa ymmärtää, jonka koki suurena arvon menetyksenä. Vankilassa omassa sellissä harjoitellaan oman alueen haltuunottoa, joka näkyy seuraavassa sitaatissa.

”Linnassa ollaan paljon yksin...se on sellanen minimaailma. Siellä on omat asiat, josta huolehditaan… Omat harrastushommat ja siivotaan selliä. Se on sellanen minimaailma...ja siinä on tietylynlaiset vastuut. Se laatu parantuu kun sä käyttäydyt hyvin… Ja sitten ku vaikka käyt kurssii tai jotain. Se on sama homma kun hoitais vuokran... siellä pitää hoitaa toisia asioita sillai..

Ja sen takia mä luulen että se itsenäisyysvaihe täällä siviilissä tuottaa

ongelmaa että mäen oo ikinä nähnyt vuokralappua tai ... Miten se maksetaan se kämppä… mutt mutt... Se ei tuota ongelmii ... vaan se on niin...uutta. Se jotain sellasta mitä ei oo ikinä kokenut ei semmosta rationaalista kokemusta ett.... pelottaa...joku siinä on että haluais ottaa sitä askelta vaan haluais mennä valmiiseen. Mutt nyt on tilanne se, että mä halun sen oman... Mä

tiedän kuminkin ett mua saa taiku mä alan siinä asumaan mä alan diggaan sitä. Sieltä tulee sellasii juttui mitä ei oo kokenu ennen, ja ja ..ne kiinnittää enemmän siihen...asunnon pysyvyyteen ja siitä siihen vastuunkantoon” (H1)

Kodin perustaminen ja olla yksin vastuussa asunnosta sekä omasta kodista, herätti ajatuksia haasteltavalla, joka näki toistuvat palaamiset samoihin tapoihin olevan helppoa elämää, missä vastuunottamisesta ei tarvinnut huolehtia. Vankilassa ollessaan haastateltava koki hoitavansa sellinsä hyvin ja ottavan vastuun omasta tilasta. Siviilissä asunnon saantiin ja kodin perustamiseen liittyi erityisen suuria haasteita. Tähän vaikutti olennaisesti kokemattomuus ottaa vastuu ensimmäisestä omasta asunnosta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista. Vankilassa ei ollut velvollisuuksia hoitaa viranomaisten kanssa asuntoon kohdistuvissa asioissa. Vapauduttuaan vankilasta haastateltavalla oli suuri työ löytää asunto.

Asuntoon liittyvät asioiden hoitamiset koettiin pelottavana ja haasteltava olisi mieluimmin halunnut palata tuttuihin käytösmalleihin. Kuitenkin haasteena oma kodin rakentaminen koettiin välttämättömäksi, joka olisi kasvamista ja itsenäistymistä huolehtia omasta kodista.

”..tarvitaan tukea kun on pitkään ollu asunnoton. Just tällasta vertaistukea ja siinä rinnalla kulkijaa tarvitaan kun kaikki ei osaa asua yksin...siihen pitää oppia”(H2)

”

Pitkään asunnottomana olleena moni kaipaisi tukea asioiden järjestelyssä ja rinnalla kulkijaa. Asunnon saannin yhteydessä monet taidot asioiden hoidossa saattaa olla hukassa ja silloin vertaistukihenkilö, joka on kokenut saman asunnottomuuden ja kulkenut samaa polkua, voisi olla tueksi asunnon ja kodin rakentamisessa. Haastateltavat kokivat pitkän asunnottomana olleena, että kokevat yksinäisyyttä koska olivat niin kauan joutuneet huolehtimaan itsestään. Eräs kertoi nuoruusvuosina olleensa aina sisaruksien kanssa ja koki sen turvalliseksi ympäristöksi. Toinen haastateltava koki, että pitkään eri lastenkodissa kiertäneenä olivat muokanneet häntä ihmisenä sen kaltaiseksi, että halusi mahdollisesti jatkaa kadulla kulkemista, mutta yöpyisi omassa asunnossa. Yksin asuminen ei ole kaikille

helppoa ja ratkaisuna oman asunnon löytäminen ei olisi välttämättä se oikea valinta asuinmuodoista.

”Se on hyvä kysymys.. Sitä mä oon tässä pohdiskellu.. Onko minusta siihen..

mutta ku .. sehän vaatii.. se vie aikansa tietenkin…

Koska siitä on aikaa kun mä oon viimeks .. kun mulla on ollu asunto…

Sitä mä oon pähkäilly että meneeks se siihen että siihen niin että mä käyn van nukkumassa ja muuten mä pyörin tuolla kadulla. Niin ku..viidyks mä

siellä”(H4).

”Yksin… Mä en osaa olla yksin. Mulla on koko elämän ollu sisarukset ympärillä ja mä en oo koskaan ollu yksin.” (H6)

Kyky asua yksin ei ole kaikille itsestään selvää, johon tulisi kiinnittää myös huomiota, silloin asunnottomuus on jatkunut pitkään. Yhteisöt, missä yksilö on asunnottomana viettänyt aikaa, ovat tuoneet oman turvaverkon. Siitä luopuminen on oma prosessinsa ja siihen asunnon saaja tarvitsisi erittäin paljon tukea ymmärtämään uutta tilannetta. Tässä voidaan havaita, että sosiaalinen tuki on monelle hyvin tärkeää. Missä muodossa se ilmenee kunkin kohdalla, on yksilön oma kokemus.