Asiantuntijuuden rajat

Monilla hevosenomistajilla on omia kokemuksia asiantuntijan roolista ja siitä  kuinka sitä rakennetaan. Eräs, kokeneempi, haastateltava esimerkiksi kertoo,  että mulla on hevoset niin hienon näkösessä kunnossa, et se kiinnostaa ihmisiä, ne haluu  tietää että millä ne saahaan siihen kuntoon (HV). Hiukan kokemattomampi taas  reflektoi sitä, kuinka hän on saavuttanut sellaisen aseman, että muut ovat alka‐

neet pitää häntä asiantuntijana: varmaan menee niin päin, että iteltä kysyy ne nuo‐

remmat sitte (HN). Joskus hevosenomistaja voi hyödyntää myös omaa osaamis‐

taan arvioidessaan asiantuntijan pätevyyttä, kuten seuraava haastateltava: mä  tiien hirveen paljon oikeanlaisesta kengityksestä, et silmä sanoo ja se et kun mä katon  niitten työskentelyä, niin jo näkee, että kuka osaa sen homman (HV). 

 

6.3.2 Asiantuntijuuden rajat  

 

jos on moitittavaa uuden sukupolven harrastajissa, niin on sitten osassa ”ammatti‐

laisistakin”. Kyllä löytyy jos jonkinlaista puoskaria ja kuiskuttelijaa, jotka elää sinisil‐

mäisistä ja kokemattomista hevosenomistajista. (I2)   

Kuten edellä jo kävi ilmi, moni hevosenomistaja sanoo olevansa tarkka käyttä‐

mistään asiantuntijoista. Moni varsinkin kokeneempi pohtii asiantuntijuuden  rajoja ja on kriittinen käyttämiään asiantuntijoita kohtaan. Kritiikki kohdistuu  toisaalta asiantuntijoiden osaamiseen yleensä, toisaalta siihen, miten nämä suh‐

tautuvat hevosiin. Asiantuntija voi esimerkiksi olla erinomainen opettaja ja hänellä  on hyvä filosofia hevosten kanssa toimimisesta (L14/8), kun taas toisella asiantuntijal‐

la ei oo ton vertaa tajua siitä, mitä hevonen tuntee ja kokee ja, ja miten eläin oppii (HV). 

Koska hevosalan asiantuntijuus rakentuu pitkälti hevosen hoidossa, käsittelyssä  tai koulutuksessa annettuihin näyttöihin, asiantuntija‐aseman voi myös menet‐

tää samasta syystä, kuten seuraavassa esimerkissä kengittäjän osaamisesta:  

 

sitä (hevosta) muutama yritti kengittää, mut sit niinku näki kavioista et niil ei oo oi‐

keeta asiaa, ne ei oikeen pystyny niinku sanotaanko ratkasemaan niitä ongelmia ja  kengittämään parempaan suuntaan. (HN) 

 

Asiantuntijan pätevyyttä arvioidaan myös siitä näkökulmasta, miten hän suh‐

tautuu eläimiin ja miten tuo suhde näkyy hänen toiminnassaan. Olennaiseksi  kysymykseksi nousee silloin asiantuntijan välineellinen suhtautuminen hevosiin. 

Hevosenomistajat kokevat, että hevosen arvo vaikuttaa siihen, millä tavoin asi‐

antuntija toimii ja huomioi hevosen. Kritiikkiä välineellinen suhtautuminen saa  niiltä, jotka kokevat kärsivänsä hevostensa arvottomuuden vuoksi, kuten seu‐

raavassa: joskus valmentajaa kiinnostavat enemmän esimerkiksi ne ratsastajat, joilla on 

tasokkaammat hevoset allaan ja siinä voi joku tavallisempi helposti jäädä syrjään (L2/3). 

Toisaalta myös kalliimpien hevosten omistajat itse uskovat, että arvokkaammat  hevoset saavat parempaa palvelua: no, mul on hienot, kalliit hevoset. Noin niinku,  millä mittarilla sen haluu mitata. Nii ne saa ihan eri palvelun klinikalta, ku joku tavan  harrastehevonen (HV). Edellinen kommentti havainnollistaa sitä, miten välineelli‐

nen suhtautuminen eläimiin on hyväksytty osa hevoskulttuuria. Välineellisyys  liitetään ammattimaisuuteen, joka osaltaan takaa myös hevosten hyvinvoinnin,  kuten Harbersin (2010) kuvaamassa eläintenpitokulttuurissa, jossa maatilan  talous on tärkein tae eläinten hyvinvoinnille. Toisaalta myös emotionaalisuuden  puute nähdään riskinä, ja esimerkiksi sellaista valmentajaa arvostetaan, jolla on  niin paljon sydäntä hevosta kohtaan (HV). 

Asiantuntijan välineellinen suhtautuminen koetaan ongelmalliseksi paitsi  hevosten kannalta myös siksi, että asiantuntija siirtää arvovaltaisen asemansa  turvin ajattelutapansa asiakkailleen, varsinkin nuorille ja kokemattomille harras‐

tajille ja hevosenomistajille. Seuraava haastateltava pohtii sitä, kuinka valmenta‐

jana toimivan hevoskauppiaan välineellinen asenne siirtyy hänen valmentamil‐

leen nuorille ratsastajille: 

 

(valmentaja) on ammattihevoskauppias. Hän ei ajattele niitä hevosia, häntä ei oo  varmaan koskaan opetettu rakastamaan sillai hevosta. … ikävä kyllä (valmentajan)  valmennettavista monista on ruvennu täälläkin näkymään se ylimielinen käytös he‐

vosta kohtaan ja just se, että niiden hevoset ei oo mitään. Et niille huudetaan, niille  räyhätään ja jos ne ei tuo rusetteja niin ne on ihan paskoja. Ja se on ikävää. Se on to‐

della ikävää, ja mie oon joutunu tästä asiasta meiän tallissa muutamalle ihmiselle sa‐

nomaan. … Et täs on niinku suuri, suuri suuri ongelma, et jos valmentaja ei ite kunni‐

oita sitä hevosta, ja mitään hevosiaan, eikä oo ikinä ite oppinu rakastamaan, ne on  vaan urheiluvälineitä, sillon olis parempi kyllä vaihtaa lajia, koska ne on eläviä eläi‐

miä. Siihen ikävä kyllä on pitäny puuttua. (HV)   

Haastateltavalle hevosen kunnioittaminen ja rakastaminen näyttäytyvät hevo‐

sesta välittämisenä ja huolehtimisena, mikä kuvaa hoivan ja vastuun kulttuurin  ideaa. Sen sijaan välineellinen asennoituminen eläintä kohtaan merkitsee välin‐

pitämättömyyttä ja huonoa kohtelua, mikä ei haastateltavan mielestä sovi sellai‐

seen toimintaan, jossa ollaan tekemisissä eläinten kanssa. Asiantuntijan on ym‐

märrettävä eläimiä emotionaalisesti myös siksi, että hänen on otettava huomi‐

oon hevosenomistajan tunneside eläimeensä. Erityisen herkkä tilanne on hevo‐

sen lopettaminen, missä eläinlääkäriltä vaaditaan hienotunteisuutta ja emotio‐

naalisen suhteen kunnioitusta. Tilanteen merkitys käy ilmi esimerkiksi seuraa‐

vasta haastattelulainauksesta: 

 

(Eläinlääkäri) varmaan muistaa loppuelämänsä, että tota, et (hän) teki sellasen mo‐

kan, kun tuli siihen sitte sitä ruumiinavausta tekemään, niin tota, niin niin, erehty sa‐

nomaan, että missäs se ruho on. … Et kyl se niinku eläinlääkäreittenkin pitää, ja (hän)  jälestäpäin sit kyllä sanoi iteki että hän mokas, olishan hänen pitäny tajuta että nää on 

niin rakkaita teille että eihän nyt tietenkään tommosta… että sitten, pitää joku tälla‐

nen kunnioitus kuitenki olla. (Hän) on petrannu paljo sen jälkeen (HV)   

Välineellisyyden ja emotionaalisuuden ristiriitaa selventää  seuraava lainaus  kokeneen hevosenomistajan haastattelusta, jossa parhaana pidetään sellaista  asiantuntijaa, joka ammentaa molemmista suhtautumistavoista: 

 

Ei oo olemassa semmosta absoluuttista gurua. Mä en oo semmonen, mä en haluu  semmoseks, ja sellast ei oo olemassakaan. Et monet tosi hyvät valmentajat, niiltä  puuttuu hevosen kunnioitus, ja sit taas paljon näitä, jotka kunnioittaa kamalasti, ka‐

malasti hevosia, hepat on sitä ja tätä ja tota, sit taas niilt puuttuu niinku se kova am‐

mattitaito. Et yhistää se höpöhöpö ja se todellinen ammattilaisuus sellaseks, et hevo‐

nen huomioiden, tehdään hevosen ehdoilla, mut tehdään tosissaan ja ammattimaises‐

ti, niin sitä näkee kauheen harvoin. Et nää, jotka on tosi pro kilparatsastussektorilla,  ne tahtoo olla vähän hevosta välineellistäviä. (HV) 

 

”Kova” tai ”todellinen” ammattitaito liitetään tässä hevosen käyttöarvoon, ”hö‐

pöhöpö” taas emotionaalisuuteen. Haastattelu havainnollistaa sitä, miten hevo‐

sen asema käyttöeläimenä, sen kasvava merkitys seuraeläimenä, huoli eläinten  hyvinvoinnista sekä asiantuntijoiden entistä korostuneempi rooli tuottavat uu‐

denlaisia kysymyksiä, joihin hevosten kanssa toimivien ihmisten ei ole helppoa  vastata. Hoivan ja vastuun kulttuuri ja taloutta painottava kulttuuri kohtaavat  toisensa hevosten pidossa, ja kun eläinpoliittiset kysymykset ovat eri tavalla  julkisia kuin agraarisen hevosten pidon aikana, ristiriita on aiempaa avoimempi  ja kärjistetympi. Kompromissia ja kokonaisvaltaista otetta yritetään hakea, kuten  seuraavassa täysihoitotallien asiantuntijuuteen liittyvässä kommentissa: sem‐

mosissa paikoissa pidetään hyvin, missä on riittävä ammattitaito ja halu hevosen par‐

haaks (HV). Kommentti heijastaa näkemystä, jossa kumpaankaan suhtautumis‐

tapaan – emotionaaliseen tai välineelliseen – ei luoteta pelkästään, vaan asian‐

tuntijalta odotetaan molempia.  

Asiantuntijan suhtautuminen eläimiin on yksi niistä syistä, jotka voivat joh‐

taa asiantuntijaa kohtaan tunnetun luottamuksen romahtamiseen ja asiantuntija‐

aseman menettämiseen (vrt. Saaristo 2000). Näin voi käydä joko suhteessa asian‐

tuntijoihin yleensä tai johonkuhun tiettyyn asiantuntijaan. Lievimmillään kyse  on siitä, että eri asiantuntijat antavat keskenään ristiriitaisia neuvoja, joista ko‐

kemattomampi harrastaja ei kykene valitsemaan. Tästä on esimerkki seuraavas‐

sa lehtitekstissä: 

 

Nykyisin tapaan paljon asiakkaita, jotka ovat menneet aivan sekaisin. Yksi satula‐

kauppias ehdottaa yhtä ja toinen täysin toisenlaista satulaa. Siinä kohtaa asiakas ei  enää tiedä, ketä voi uskoa. (L8/3) 

 

Yleinen kritiikin aihe ovat henkilökohtaisen kokemuksen varaan rakentuvaan  asiantuntijuuteen liittyvät ongelmat. Hevosalalla tullaan usein ammattilaiseksi  omakohtaisen kokemuksen kautta (vrt. Pussinen ym. 2007), jolloin asiantuntijoi‐

den kova kysyntä luo markkinat kasvavalle maallikkoasiantuntijoiden joukolle. 

Monissa kommenteissa välittyy huoli, että kuka tahansa voi kutsua itseään valmen‐

tajaksi ja opettaa mitä tahansa (L1/5). Puhe harrastajien tietämättömyydestä koh‐

distuu myös alan uusiin ammattitoimijoihin ja muihin asiantuntijan roolissa  toimiviin, joiden kokemusta ja tietoa pidetään riittämättömänä. Seuraavassa  lehtitekstissä näitä ongelmatoimijoita syytetään lisäksi vastuun pakoilusta niissä  ongelmatilanteissa, joihin heidän ammattitaidottomuutensa saattaa johtaa: 

 

Kun sitten tulee ongelmia, valmentaja tarjoaa mieluusti ratkaisuksi uutta hevosta eikä  sitä että opeteltaisiin perusasiat. Tämä ei johda mihinkään. … Ratsastajat aivan liian  harvoin analysoivat sitä, mitä tuloksia valmennuksella on saatu tai miettivät vaihto‐

ehtoisia tapoja tehdä asioita. (L1/5)   

Varsinkin kokeneempien hevosenomistajien kohdalla saattaa käydä niin, että  kun luottamus ulkopuolisiin asiantuntijoihin romahtaa, hevosenomistaja ryhtyy  itse hankkimaan tietoa voidakseen arvioida käyttämiensä asiantuntijoiden toi‐

minnan pätevyyden. Tällöin vastuu eläimestä ja itse asiassa myös asiantuntijoi‐

den toiminnasta jää kokonaan hevosen omistajalle, eikä hän voi luottaa sokeasti  asiantuntijan asiantuntijuuteen. Näin on käynyt seuraavan internet‐kirjoittajan  tapauksessa: 

 

Itselläni on ollut hevosia 10‐vuotta, ja olen tullut siihen tulokseen, että hevosenomis‐

tajan pitää olla tallinpitäjä, eläinlääkäri, kengittäjä, satulaseppä jne. Jos et itse ymmär‐

rä näistä asioista ja huolehdi että hevonen saa kunnon hoitoa niin kyllä valitettavasti  huonosti käy. En tiedä missä on ammattietiikka mutta kyllä minua kauhistuttaisi hoi‐

taa oma työni samalla moraalilla millä esim eräät kengittäjät hoitavat oman työnsä. 

Samoin satulansovittajaa on kyllä joka lähtöön ja tässäkin on oma apu tarpeen: jos et  ymmärrä satulan sovituksesta mitään, niin kyllä ”asiantuntijat” myyvät ihan mitä sat‐

tuu, kunhan vaan rahat saavat kouraan (I2)   

In document "Hevoset hevosina" : eläimen ja sen hyvinvoinnin tulkinta (sivua 175-178)