Asenteista kontekstiin – yhteiskuntatieteellinen tarkastelu

PERIAATTEET KRITEERIT Hyvä ruokinta 1. Ei pitkittynyttä nälkää

2. Ei pitkittynyttä janoa Hyvä kasvatusympäristö 3. Mukava lepopaikka

4. Sopiva lämpötila 5. Liikkumisen helppous Hyvä terveys 6. Ei vammoja

7. Ei sairauksia

8. Ei toimenpiteistä johtuvaa kipua Tarkoituksenmukainen

käyttäytyminen

9. Sosiaalisen käyttäytymisen ilmeneminen 10. Muiden käyttäytymismuotojen ilmeneminen 11. Hyvä ihmisen ja eläimen välinen suhde 12. Positiivinen tunnetila

 

Missä määrin eläinpoliittinen toiminta, eläinten hyvinvointitutkimus ja erilaiset  säännöt ja ohjeet ovat muuttaneet eläinten tilannetta parempaan suuntaan? Sekä  eläinpoliittinen keskustelu että eläinten hyvinvoinnin luonnontieteellinen tut‐

kimus ovat parantaneet eläinten tilannetta haastamalla eläintuotannon toiminta‐

tapoja ja vaikuttamalla lainsäädäntöön (Kupsala 2002, 30; Harbers 2010). Buller  ja Morris (2003) kuitenkin painottavat säädösten ja ohjeiden rajallisuutta. Lain‐

säädännön ja määräysten uudistumisesta huolimatta Suomen Eläinlääkäriliitto  julkaisikin marraskuussa 2009 kannanoton eläinten hyvinvoinnin tilanteesta: 

 

Nykyisen eläinsuojelulainsäädännön minimivaatimukset eivät turvaa eläinten hyvin‐

vointia eivätkä takaa eläimille kohtuullista mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäyty‐

miseen. (…) Senttimetrit eivät varmista hyvinvointia, ja siksi tavoitteeksi tulee asettaa  eläinten kokonaisvaltainen hyvinvointi. Eläinsuojelulain uudistuksessa tulee keskit‐

tyä eläimeen rakenteiden sijaan. (Suomen Eläinlääkäriliitto 2010.)   

Kannanotto ei ole eläinten hyvinvoinnin kannalta kovinkaan rohkaiseva. Vaati‐

mus keskittymisestä itse eläimeen kertoo siitä, että on olemassa ristiriita lain‐

säädännön edustamien käsitysten ja eläinten hyvinvointiin vaikuttavien tekijöi‐

den välillä. Flynnin (2001) mukaan eläinsuojelulainsäädännön keskeinen ongel‐

ma on, että eläimet on määritelty omaisuudeksi, jolla ei ole omia oikeuksia ja  jonka kohteluun on vaikea kunnolla puuttua.  

 

3.5.2 Asenteista kontekstiin – yhteiskuntatieteellinen tarkastelu 

Miten eläinten hyvinvointia rakennetaan arjessa, käytännön eläinten pidossa? 

Koska kotieläimiä on pidetty vuosituhansia, niiden hoitoa koskevaa tietoa on  hyvin monentyyppistä ja ‐tasoista. Hiljaisen, käytännöllisen tiedon merkitys on  perinteisesti ollut keskeinen, ja sen suhde asiantuntijatietoon on monitahoinen. 

Eläintenpitoa koskevat kysymykset ratkaistaan pääsääntöisesti eläintiloilla jo‐

kapäiväisissä hoitokäytännöissä, ja tällöin asiantuntijatieto rakentuu osin henki‐

lökohtaisen kokemuksen ja osin tieteellisen tiedon varaan (vrt. Saaristo 2000).  

Tiedon lisäksi eläinten hyvinvointiin vaikuttavat omistajan taloudelliset, tuo‐

tannolliset ja muut intressit. On esitetty, että ihmiset huolehtivat eläimistään  suorassa suhteessa niistä saatavaan arvoon, oli se sitten aineellista tai aineetonta  (Webster 1995, 248, 263). Harbersin (2010) mukaan huolenpito ja talous ovat  kolikon kaksi puolta: mitä paremmin eläintila tuottaa, sitä paremmin eläimistä  huolehditaan, ja päinvastoin. Asiaa kuitenkin mutkistaa se, että omistajan tai  hoitajan eläimelleen uhraama aika, vaiva ja huoli eivät välttämättä kerro kaikkea  eläimen hyvinvoinnista, sillä vaikka tarkoitus olisi hyvä, hyvinvoinnin tulkinnat  vaihtelevat. Omistaja, joka hoitaa eläimensä tunnollisesti ja uhraa siihen paljon  aikaa, ei suhtaudu välttämättä ”viisaammin” eläimeensä kuin se, joka tekee  vähemmän. Samoin voidaan olettaa, että niiden omistajien, joiden eläimet voivat  jo selkeän huonosti, tarkoitus voi olla yhtä hyvä ja he saattavat ajatella eläimen‐

sä parasta yhtä vilpittömästi.  

Eläinten hyvinvointiongelmia voidaan verrata eläinten huonoon kohteluun  sikäli, että niistä osa on yleisesti hyväksyttyjä ja institutionalisoituneita kuten  tietyt tuotantoeläinten kasvatusmenetelmät tai eläinten käyttö tutkimuksessa. 

Osa huonosta kohtelusta ei ole hyväksyttyä, mutta siitäkin osa on tiedostettua,  osa tiedostamatonta (Flynn 2001). Omistajien asenteet, elämäntilanne sekä käsi‐

tykset eläinten hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja eläimen kyvystä itse ko‐

kea oma hyvinvointinsa ovat keskeisellä sijalla hoitokäytännöistä päätettäessä. 

Lisäksi eläinten pidon käytäntöihin voi vaikuttaa sosiaalinen paine toimia tietyl‐

lä tavalla, riippumatta siitä, parantaako se eläinten hyvinvointia toimijoiden  itsensä mielestä (Birke ym. 2010). 

Kuten edellä nähdään, eläinten hyvinvointi kuten muukin eläimiä koskettava  tutkimus on ollut pääasiassa luonnontieteiden osaamisaluetta. Luonnontietei‐

den piirissä on kuitenkin herännyt viime aikoina pyrkimys yhteistyöhön yhteis‐

kuntatieteiden sekä filosofian kanssa (esim. Mononen 2004), sillä eläinten hy‐

vinvointia tutkittaessa kohdataan myös sellaisia kysymyksiä, joita ei luonnontie‐

teen keinoin kyetä selvittämään. Luonnontieteiden näkökulmasta on kyse asen‐

teista ja etiikasta, mutta yhteiskuntatieteen piirissä lähdetään liikkeelle laajem‐

min ihmisen ja eläinten välisistä suhteista.  

Yhteiskuntatieteissä kysymys eläinten hyvinvoinnista on poikinut tutkimus‐

ta etenkin 1990‐luvulta lähtien. Askel filosofiasta empiiriseen yhteiskuntatutki‐

mukseen on ollut suuri senkin vuoksi, että se on edellyttänyt eläinten ottamista  tutkimuskohteeksi tavalla, joka on ollut yhteiskuntatieteelle uusi (vrt. Bryant  1979; Flynn 2001; Tovey 2003). Tutkimusta on tehty enenevässä määrin 2000‐

luvun puolella, ja se on keskittynyt pääasiassa laajoihin tuottajien ja kuluttajien  asenteita selvittäviin kyselyihin (esim. Austin ym. 2005; Te Velde ym. 2002; 

Vanhonacker ym. 2007), mutta kysymystä on tarkasteltu muistakin näkökulmis‐

ta ja myös laadullisesti (esim. Holloway 2001; Macnaghten 2001; 2004). Pääasias‐

sa tutkimus on keskittynyt tuotantoeläinten hyvinvointiin (Vainio ym. 2007).  

Eläinten hyvinvointia koskevat asenteet liittyvät kiinteästi luvussa 3.2 tarkas‐

telemiini yleisiin asenteisiin eläimiä kohtaan. Asenteita on tutkittu erityisesti  kotieläintuotannossa, missä esimerkiksi kuluttajien, tuottajien, eläinlääkärien tai  aktivistien  näkemykset hyvinvoinnista  vaihtelevat eri intressien  perusteella  (Vainio ym. 2007, 11). Sitä mukaa, kun kotieläintuotanto on teollistunut, eläin‐

tuotannosta etäämmällä olevien toimijaryhmien kuten kuluttajien on entistä  vaikeampi muodostaa käsityksiä siitä, mitä tilalla tapahtuu ja miksi – tosin he  eivät välttämättä ole siitä edes kiinnostuneita (Raussi 2009; Buller & Morris  2003). Toisaalta kotieläintuottajat ovat itse alkaneet suhtautua tuotantoon liike‐

toimintana, mikä heijastuu myös heidän käsityksiinsä eläimistä ja niiden hyvin‐

voinnista (Vainio ym. 2007, 12).  

Kotieläintuottajat on monessa tutkimuksessa jaettu kahteen eri tavalla asen‐

noituvaan ryhmään yleisten eläinasenteiden mukaisesti. Toinen ryhmä painot‐

taa enemmän liiketoimintaa ja eläimen välinearvoa, kun taas toinen korostaa  eläinten hyvinvointia ja tuottajan vastuuta eläimistä (Serpell 2004; Austin ym. 

2005; Lund ym. 2002; Lund ym. 2004). Tutkittaessa asenteiden yhteyttä toimin‐

taan on havaittu, että negatiivinen asenne eläimiä kohtaan korreloi eläinten  huonon kohtelun kanssa (Serpell 2004). Näillä eroilla ei kuitenkaan välttämättä  ole vaikutusta siihen, miten tuottajat eläimiään hoitavat, sillä eri tavoin ajattele‐

vat saattavat molemmat nähdä eläinten hyvinvoinnista huolehtimisen tarpeelli‐

seksi erilaisista lähtökohdista riippumatta: joko eläimen itsensä takia tai siksi,  että eläin voisi tuottaa mahdollisimman paljon (Macnaghten 2001, 17). Tuotan‐

toeläimet saatetaan myös nähdä oman hyvinvointinsa takaajina: mitä paremmin  ne tuottavat, sitä paremmin niiden omistajat voivat taloudellisesti ja kykenevät  huolehtimaan eläimistään, joten eläimet tuottavat hyvinvointia koko tilalle, sen  eläimille ja ihmisille (Harbers 2010).  

Tuottajien asenteet saattavat myös vaihdella tilanteen tai tuotantosuunnan  mukaan. Mitä vähemmän eläimiä, sitä yksilöllisempi suhde niihin muodostuu,  joten sikojen ja siipikarjan tuottajat näkevät eläimensä välineellisemmin kuin  lypsykarjan pitäjät, joille eläimet ovat tuttuja yksilöinä ja joskus melkein lem‐

mikkejä (Macnaghten 2001, 17–18; Harbers 2010). Erityisesti ekstensiivisessä  kotieläintuotannossa tuottajan ja eläimen välinen yksilöllinen suhde on mahdol‐

linen (Kupsala 2002, 25; Holloway 2001). Omanlaisensa tilanne on myös itse  tutkimushaastattelu, jossa tutkittavalla voi olla ennakkokäsityksiä haastattelijan  käsityksistä ja arvoista. Tuottaja saattaa tällöin esittää  omat näkemyksensä  eläinystävällisempinä kuin ne muuten ovat tai puolustella tutkijalle toimintaan‐

sa tuotantokoneistossa, jossa eläinten hyvinvointiin ”ei voi vaikuttaa” (Vainio  ym. 2007, 48). 

Eläimiin myönteisesti asennoituva hoitaja on motivoitunut työhönsä, käy  katsomassa eläimiä usein, tarkkailee niitä paljon ja käsittelee niitä lempeästi. 

Eläinten kohtelun merkitys tulee esille myös Vainion ym. (2007, 25) kotieläin‐

tuottajille tekemissä haastatteluissa: hyvin kohdeltujen eläinten tulkitaan olevan  luottavaisempia ja rauhallisempia. Eläinten kohtelu korostuu entisestään sellais‐

ten eläinten kuten hevosten kohdalla, joita käsitellään, koulutetaan ja käytetään  työhön päivittäin ja yksilöllisellä tasolla. Tutkimusta esimerkiksi erilaisten kou‐

lutusmenetelmien merkityksestä hevosten hyvinvoinnille on viime vuosina teh‐

ty kohtalaisen runsaasti (esim. McLean 2005, Waran ym. 2007), ja asiaa on poh‐

dittu myös ihmistieteiden piirissä (Birke 2007; Patton 2003).  

Yhteiskuntatiede on siis valmis tarttumaan käsillä oleviin ongelmiin, mutta  ovatko luonnontieteilijät valmiita kohtaamaan kaiken sen, mitä yhteiskuntatie‐

teilijät haluavat heille kertoa? Esimerkiksi Hollowayn (2001) johtopäätös on, että  eläinten kanssa päivittäin tekemisissä olevien ihmisten ja hyvinvointitutkijoiden  asenteet eläinten hyvinvointia kohtaan ovat täysin erilaiset. Kun ensinmainituil‐

le hyvinvoinnin perusteet kumpuavat eläinsubjektin omista tarpeista, tutkimuk‐

sessa niin kuin itse tuotannossakin eläinten hyvinvointi on alisteinen eläintä  hyödyntävän ihmisen hyvinvoinnille (Holloway 2001; Buller & Morris 2003). 

Hyvinvointitutkimus on myös sidottu kvantitatiivisiin menetelmiinsä,  jotka  rajoittavat sitä, minkälaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä (Birke 2009). Eläinyksi‐

löiden kokemukset jäävät tällaisesta tutkimusasetelmasta puuttumaan, ja näke‐

mys, että eläinten hyvinvoinnin takaa objektiivinen biologinen tieto eläimistä  (Rose 2007), näyttäytyy kapeana ja yksiulotteisena. Yksilöllisemmät lähestymis‐

tavat ovat merkinneet luonnontieteelle kerettiläisenä pidettyä antropomorfismia,  ja koska modernin essentialismin mukaan saman eläinlajin kaikkia yksilöitä on  pidetty olennaisesti samanlaisina, hyvinvointitutkimuksessa ei ole voitu ottaa  huomioon subjektiivisia näkökohtia (Buller & Morris 2003; 2007).  

Luonnontieteellistä hyvinvointitutkimusta voidaankin perustellusti täyden‐

tää yhteiskuntatieteellisellä tutkimusotteella, joka ottaa huomioon yksilöllisyy‐

den ja kokemusperäisen tiedon eläimistä sekä eläinten pidon kontekstin. Kyse ei  ole luonnontieteen väheksymisestä sinänsä vaan sen rajojen tunnistamisesta ja  tunnustamisesta, jotta myös muunlaiselle tiedolle voidaan antaa sille kuuluva  ääni (Irwin 1995, 2). Birke huomauttaa kuitenkin, että myös yhteiskuntatieteelli‐

sessä eläintutkimuksessa eläin itse on harvoin todella läsnä (Birke 2009). Vaikka  asenteet ja niiden taustalta erottuvat abstraktit arvot ja eettiset periaatteet ovat  merkityksellisiä eläinten hyvinvoinnille sikäli, että niiden on katsottu johtavan  muutoksiin politiikassa ja lainsäädännössä (Serpell 2004), tutkimuksen pitäisi  kuitenkin tavoittaa myös ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olevien eläinyksi‐

löiden kokemus omasta hyvinvoinnistaan.  

Hyvinvoinnin kannalta ratkaisevia ovat arkiset käytännöt eläinten pidossa,  eläinten hoitajien ja omistajien suhde eläimiinsä ja kyky tulkita niitä sekä kussa‐

kin kontekstissa tehdyt lukuisat päivittäiset hoitopäätökset (Macnaghten 2004). 

Lisäksi ihmisen ja eläimen suhteella, erityisesti silloin kun jokin menee siinä  vikaan, on suunnaton vaikutus eläinten hyvinvoinnille (Birke 2009). Näiden  ymmärtämisessä keskeistä on ihmisten omien käsitysten, kokemusten ja hyvin‐

vointitulkintojen hahmottaminen: se, miten ihmiset puhuvat eläimistä ja omista 

niihin liittyvistä kokemuksistaan ja tulkinnoistaan (Birke ym. 2010). Tarkastele‐

malla eläintä ihmisen ja eläimen suhteen kautta annettaisiin tilaa vaihtoehtoisille  hyvinvointitulkinnoille, joissa eläin otetaan huomioon subjektina ja tuntevana  yksilönä: koetaanhan eläimen kärsimys samoin kuin hyvinvointikin kuitenkin  yksilötasolla (Buller & Morris 2003; Raussi 2009; Crist 1999, 147).  

Myös eläinoikeusfilosofia (ks. luku 2.3) on monien sosiologien, maantieteili‐

jöiden ja kulttuurintutkijoiden mukaan liian abstraktia ja jää liian kauas niistä  käytännön tilanteista, joissa eläinten hyvinvointia ja siihen liittyviä käsityksiä  luodaan (Howell 2002; Holloway 2001; Harbers 2010). He painottavat konteks‐

tuaalisuuden ja käytäntöjen merkitystä eläimiin liittyvien moraalisten kysymys‐

ten ymmärtämisessä ja korostavat, että eläinten hyvinvointia rakennetaan arki‐

sissa käytännöissä, jatkuvassa vuorovaikutuksessa, jossa eläin koetaan subjekti‐

na (vrt. Kupsala 2002, 8; Harbers 2010). Holloway puhuu tässä yhteydessä de‐

skriptiivisestä etiiikasta, jonka avulla voidaan kuvata sitä, miten erilaisia eläin‐

tenhoidon käytäntöjä pidetään oikeina tai väärinä eri konteksteissa, ja millaisia  merkityksiä ja perusteluja niille annetaan (Holloway 2001). Huomio kiinnittyy  tällöin myös siihen, miten eläinten kategorisointi vaikuttaa niiden hoitoon ja  kohteluun. Deskriptiivinen etiikka rinnastuu etiikan kontekstia korostavaan  viimeaikaiseen suuntaukseen, jota on myös kritisoitu sillä perusteella, että etii‐

kan tarkoituksena on määrittää yleisiä teoreettisia periaatteita (Aaltola 2004,  240–242). Deskriptiivista etiikkaa voitaisiin kuitenkin käyttää empiirisen tutki‐

muksen välineenä tarkasteltaessa vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen merki‐

tystä oikean ja väärän rakentumiselle suhteessa eläinten pitoon ja hyvinvoinnin  kriteereihin (Harbers 2010).  

Hollowayn (2001) tutkimat harrastetilojen omistajat uskoivat, että heillä oli  paremmat mahdollisuudet huolehtia eläintensä hyvinvoinnista kuin tehotuotan‐

toa harjoittavilla eläintiloilla, joiden asennetta eläimiä kohtaan he pitivät vä‐

lineellisenä. Harrastajat tulkitsivat eläimiään ihmisen kaltaisina yksilöinä ja toi‐

mijoina ja toivoivat niiden ilmaisevan ”luonnollisia” tarpeitaan ja käyttäyty‐

mismallejaan ja ennen kaikkea olevan onnellisia. Samastuminen eläimiin johti  myös pyrkimykseen huolehtia niiden hyvinvoinnista (Holloway 2001). Eläinten  eleitä tulkittiin merkityksellisinä viesteinä, jotka vaikuttivat myös käytännössä  hoitopäätöksiin. Eläinten omistajien mukaan eläimet toisin sanoen ottivat kantaa  (act back) siihen, miten niitä hoidettiin ja kohdeltiin. Tämä viittaa siihen, että 

 

karjan näkeminen pelkkinä toimenpiteiden passiivisina kohteina on riittämätöntä, ja  niiden toimijuus ja eläimyys (ts. niiden olemus eläimenä) osallistuvat ihmisten käy‐

täntöjen rakentamiseen (ja tämä saattaa pitää paikkansa yhtä lailla kaupallisessa tuo‐

tannossa) (Holloway 2001, 300). 

 

Yksittäiset eläimet myös haastoivat niille osoitetut kategoriset rajat käyttäyty‐

mällä eri tavoin kuin niiltä odotettiin: jotkut eivät tuottaneet jälkeläisiä, toiset  taas käyttäytyivät aggressiivisesti. Tällä tavoin ne osallistuivat oman subjektivi‐

teettinsa rakentamiseen (Holloway 2001). Kaiken kaikkiaan harrastetilojen omis‐

tajien toiminta ja suhde eläimiin perustui toisaalta eläinten subjektiivisuuden  tunnustamiseen ja eläinten tuntemiseen yksilöinä, toisaalta yleisen tason tietoon  kyseisen tyyppisistä eläimistä. Kun eläimet otetaan huomioon subjekteina, tul‐

laan käytännössä siihen, että niiden hyvinvoinnista huolehtimiseksi on otettava  huomioon useanlaista tietoa. Eläin ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuntien, päivien  tai viikkojen päästä tuo tullessaan. Eläimet saattavat esimerkiksi ilmaista halua‐

vansa olla ulkona, mutta hoitaja joutuu päättämään toisin, jos hän tietää, että on  tulossa myrsky, tai vaikkapa linnut uhkaavat ulkoilevia kanoja, kuten Harbersin  (2010) mainitsemassa esimerkissä. 

Myös kriittisen antropomorfismin tavoitteena eläimen hyvinvointia arvioita‐

essa on arvioijan oman kokemuksen ja tieteellisen tiedon yhdistäminen (Morton  ym. 1990; Burghardt 2007). Tästä näkökulmasta eläimen asemaan asettuminen  on Mortonin ym. (1990) mukaan ”hyvää eläintenhoitoa”. Samastuminen eläimen  yksilölliseen kärsimykseen riippuu kuitenkin siitä, onko samastuja itse kokenut  jotain samanlaista. Samalla tavoin kuin ihmisten ja eläinten, myös erilaisten  eläinten välillä on ilmeisestikin eroja siinä, miten kärsimys koetaan, ja tuo ero on  verrannollinen eläinten keskinäiseen evolutiiviseen etäisyyteen. Eläimen kärsi‐

mys saattaa kuitenkin olla omistajalle tai hoitajalle voimakas empaattinen ko‐

kemus: kun eläin kärsii, kärsii myös omistaja (Harbers 2010). 

Mortonin ym. (1990) mukaan eläinten yksilöllisessä tarkkailussa huomio  kiinnittyy siihen, mikä on muuttunut, toisin sanoen poikkeaa normaalista eläi‐

men ulkonäössä (karva, asento), syömisessä tai juomisessa (laihtuminen), käyt‐

täytymisessä (käsittely, stereotypiat), fysiologisissa, mitattavissa ominaisuuksis‐

sa (syke, hengitys, lämpö) tai reaktioissa (arkuus paineltaessa). Kaikki nämä  ovat sellaisia huomioita, jotka eläimen hoitaja tai omistaja voi itse tehdä arkises‐

sa eläintenhoitotyössä – kyse ei siis ole asiantuntijan tekemästä arvioinnista vaan  juuri sellaisesta tarkkailusta, johon eläimen lukemisen taitoa tarvitaan ja joka on  olennainen osa ”hyvän eläintenhoitajan” toimintaa (Holloway 2001).  

Kokemuksellisen ja tieteellisen tiedon yhdistämisestä käytännön esimerkki  on tilanne eläinlääkärin vastaanotolla, missä eläinlääkärin ja eläimen omistajan  on yhdessä konstruoitava eläimestä ilmenevistä fyysisistä merkeistä eläimen  subjektiivisesti kokemia oireita kuten kipua (Arluke & Sanders 1996, 71–72). 

Omistaja tuntee oman eläimensä yksilönä ja sen erityispiirteet ja historian, kun  taas eläinlääkäri tuntee kyseisen eläinlajin keskimääräiset ominaisuudet. Kyse  on siis lajille tyypillisen normaaliuden ja yksilöllisen normaaliuden yhdistelmäs‐

tä, johon ko. eläimen kulloistakin terveydentilaa verrataan. Tässä tilanteessa  eläinsubjektin näkökulman tunnistaminen ja tunnustaminen tieteellisen tiedon  ohessa on olennaista.  

Eläinten hoidon käytännöt ovat kehollisia, paikallisia ja sidoksissa eläimiin  itseensä yksilöinä, ja tieto siitä on osa sukupolvien jatkumoa ja paikallista yhtei‐

söä (Singleton 2010; Harbers 2010). Siten eläinten hyvinvointikysymyksen tar‐

kastelu arkisessa eläinsuhteen kontekstissa, missä eläin koetaan vuorovaikutuk‐

sen aktiivisena osapuolena ja toimivana subjektina, tekee näistä eläimistä osan  (ihmis)yhteisöä, jolloin ihmisen ja eläimen rajan merkitys hälvenee ja samankal‐

taisuus korostuu (Harbers 2010; Kupsala 2002, 7). Toisaalta eläimen läheinen  tunteminen ja kanssakäyminen sen kanssa antaa mahdollisuuden myös nähdä  eläin eläimenä, ja näin ihmisen ja eläimen välisen eron tiedostaminen koituu  lopulta eläimen itsensä hyväksi (vrt. Tyler 2003). 

   

3.6 TUTKIMUSKYSYMYSTEN KÄSITTEELLINEN

In document "Hevoset hevosina" : eläimen ja sen hyvinvoinnin tulkinta (sivua 94-100)