Arkistomassat ja arvonmäärityksen historiaa

Maailmanlaajuisesti arkistojen aineistomäärät olivat vähäisiä ja hallittavia aina 1900-luvulle saakka. Tällöin arkistojen arvottaminen tai aineistojen hävittäminen ei kuu-lunut arkistojen ammattimaiseen toimintaan. Hallintoaineistojen määrä kuitenkin kasvoi nopeasti 1900-luvun alussa, joten arvottaminen ja valinta tulivat luonnostaan ajankohtaisiksi. Aineistojen säilyttämisessä korostuivat ylemmän hallinnon ja vallan dokumenttien säilyttäminen.²⁴⁴ Aineistojen arvonmääritys, valinta, seulonta ja hävit-täminen kuuluvat olennaisena osana aineistomassoja koskevaan keskusteluun. Ar-kistojen pitkään traditioon verrattuna arvonmääritys- ja seulontateemat ovat nous-seet merkittäviksi arkistollisiksi kysymyksiksi kuitenkin vasta varsin myöhään 1900-luvulla. 1980-luvun lopulla arvonmääritys oli jo noussut niin tärkeään asemaan, että Richard J. Cox ja Helen W. Samuels (1988) määrittelivät sen arkistonhoitajan ensim-mäiseksi ja tärkeimmäksi velvollisuudeksi, johon kaikki muu perustuu.²⁴⁵

Suomessa arkistolaitoksen tila oli lähes staattinen aina 1950-luvun alkuun saak-ka. Tiedon tuottaminen pysytteli kohtuuden rajoissa ja arkistojen tehtäviksi nähtiin melkein yksinomaan tuotetun asiakirja-aineiston vastaanotto, hoito ja säilytys.

Virastotoiminnan muutokset alkoivat kuitenkin näkyä arkistoissa kunnolla 1960-luvun kuluessa kasvavina asiakirjamäärinä. Arkistoaineiston määrän kasvu johtui osittain viranomaisten tehtävien lisääntymisestä ja käsiteltävien asioiden määrän paisumisesta, mutta osittain myös konttoriteknisestä kehityksestä ja halpojen mo-nistusmenetelmien tulosta.²⁴⁶

244 Terry Cook 2013, 106.

245 Menne-Haritz 1997, 8; Cook 2011, 174. Seulontaa käsittelevä osuus on kuulunut itseoikeutetusti muun muassa arkistonhoitoa käsitteleviin oppaisiin. Ks. esim. Arkistonhoidon opas 1980, 81-97.

246 Impola 1985, 24; Myllyniemi 1985, 14.

109 Huoli audiovisuaalisen aineiston tulvasta toteutui ja tiedostettiin asiakirja-aineis-toja myöhemmin. Esimerkiksi Suomen toisilla arkistopäivillä vuonna 1984 Pekka Laaksonen esitti seuraavaa: "Ääni- ja kuvalaitteet tuottavat yhteiskunnassamme tällä het-kellä sellaisen aineistotulvan, jonka määrästä ja laadusta ei kenelläkään ole tarkkaa käsitystä.

Uuden aineiston hallinta sekä teknisesti että sisällöllisesti on käymässä arkistoille tukalaksi, pian tukalammaksi kuin vanhasta paperipohjaisesta aineistosta huolehtiminen." Tällöin elet-tiin videokulttuurin lopullisen läpimurron aikoja.²⁴⁷

Elokuva-arkiston asiakirjoissa aineistojen määrällisestä kasvusta alkaa ilmaantua ensimmäisiä mainintoja vuoden 1983 paikkeilla, vielä kuitenkin hyvin maltillisesti.

Tuolloin kokoelmien kasvun arvioitiin johtuvan toisaalta elokuva-arkiston toimin-nan lisääntyneen arvostuksen myötä syntyneestä talletustoiminnasta, toisaalta val-misteilla olevasta elokuvien arkistointilaista, vuonna 1981 voimaan astuneesta vapaakappalelaista ja videotuotannon lisääntymisestä.²⁴⁸ Videoaineistojen kartunta arvioitiin aluksi vähäiseksi, mutta sen oletettiin kasvavan nopeasti kotien videolait-teistojen yleistyessä. Arkistoitavien videotallenteiden hyvänä puolena pidettiin sitä, että ne olivat yleensä uusia ja hyväkuntoisia, eivätkä näin ollen vaatineet restau-rointitoimenpiteitä.²⁴⁹ Vuonna 1986 miellettiin videotoiminnan jo olevan vahvasti mukana arkiston toiminnassa.²⁵⁰ Useiden erilaisten videotuotantostandardien myötä alettiin vuosikymmenen loppupuolella olla huolestuneita siitä, että laitteistokanta ei täytä vähimmäisvaatimuksia kaikkien tallenteiden käsittelyssä. Tilanteen pelättiin johtavan siihen, että elokuva-arkisto menettää uskottavuutensa elokuva- ja video-tuottajien silmissä elokuvien arkistointilain toteuttajana.²⁵¹

1980-luvun lopussa elettiin toisaalta resurssien kasvun ja tilakysymyksen ratke-amisen myötä syntynyttä tyytyväisyyden aikaa, toisaalta kuitenkin jo alkavaa häm-mennystä arkistomassojen kasvaessa. Näköpiirissä oli uhkakuva, nimittäin

247 Laaksonen 1985, 103-104.

248 Tulo- ja menoarvioesitys 1983, 1; Toimintasuunnitelma 1983, 1; Tulo- ja menoarvioesitys 1984, 1;

Toimintasuunnitelma 1984, 2. Ensimmäinen videotalletus otettiin elokuva-arkistossa vastaan vuonna 1982. Samoihin aikoihin elokuva-arkiston tutkijat saivat videotekniikkaa käyttöönsä. Suomen elo-kuva-arkiston strateginen suunnitelma ja visio 1995, 6. Alussa uusi ja nopeasti yleistynyt elokuvien levitysväline herätti julkisuudessa häivähdyksen uhkasta "video tulee, tunnelma katoaa", toisaalla kuiten-kin vakuutettiin "ei uhkaa videoista". Aamulehti 31.10.1982; Etelä-Suomen sanomat 9.10.1983.

249 Toiminta- ja taloussuunnitelma 1984-1988, 8-9.

250 Valtion painatuskeskus, asiakastiedote 3/86.

251 Toiminta- ja taloussuunnitelma 1990-1994, 4-5. Videon teknologiset edellytykset syntyivät, kun ääntä tallentava magneettinauha kehitettiin vuonna 1946. Ensimmäiset kuvaa tallentavat videonau-hurit otettiin käyttöön tv-studioissa vuonna 1956. Kotien arkipäivään video tuli 1970-luvulla koti-videonauhureiden myötä. Eri kuvatallennusstandardeista VHS vakiintui 1980-luvulla vallitsevaksi systeemiksi. Herkman 2001, 61-62. Erään arvion mukaan kilpailevia ja eri käyttötarkoituksiin kehitet-tyjä videoformaatteja on kautta aikojen ollut yli 50 erilaista. Darnell 2004, 143.

110

sen kulttuurin valtava päällekarkaava voima".²⁵² Jo vuonna 1988, kaksi vuotta uusiin toimitiloihin muuton jälkeen, raportoitiin käytävien "pullistelevan laatikoittain" käsitte-lemätöntä elokuvamateriaalia.²⁵³ Kun vuonna 1984 voimaan astuneen elokuvien talletuslain määräämä viiden vuoden talletusmääräaika alkoi lähestyä, lisääntyi talletusten määrä merkittävästi. Vuonna 1988 otettiin vastaan huomattavan suuri määrä talletuksia ja tällöin laskettiin parin - kolmen edellisen vuoden talletusmää-rien vastanneen noin kymmenen entisen ns. normaalivuoden kertymää.²⁵⁴ Valtaosa ajasta kului paisuvan arkiston ajan tasalla pitämiseen. Samaan aikaan työntekijöiden työpaineita kuvailtiin suuriksi.²⁵⁵ Elokuva-arkistoa käsittelevissä lehtiartikkeleissa esitetään selkeästi huoli av-aineistojen tulvasta. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella alkoi ilmestyä puheenvuoroja arkistoaineistojen valinnan ja rajoitta-misen puolesta.²⁵⁶

Arkistojenhallinta- ja seulontakeskustelu

Jokainen muistiorganisaatio joutuu ottamaan kantaa valinnan problematiikkaan ja tekemään siihen liittyviä päätöksiä.²⁵⁷ Yksittäiset työntekijät ovat mikrotasolla teke-mässä käytännön priorisointeja. Vertailukohtana arkistoalalta voidaan esimerkiksi mainita, että Suomessa valtionarkistossa (myöh. arkistolaitos) aineistojen vastaanot-toon ja seulontaan liittyvät valinnat ovat olleet määrätietoisen kehittämisen koh-teena jo 1940-luvulta lähtien. Valtioneuvosto asetti vuonna 1947 arkistoainesten supistamiskomitean pohtimaan sitä, mitä arkistoihin kertyvän asiakirja-aineiston seulomiseksi olisi tehtävä. Komitea toimi aina vuoteen 1970 saakka ja teki toimin-tansa aikana useita seulontapäätöksiä.²⁵⁸ Komitean työn seurauksena

252 Suomen Sosialidemokraatti 7.7.1987.

253 Etto 1988.

254 Toimintasuunnitelma 1989, 2; Toiminta- ja taloussuunnitelma 1990-1994, 13; Tulo- ja menoarvio-ehdotus 1990, 30.

255 IS 7.7.1988.

256 Esim. Elokuvamuseotyöryhmä 1996, 2.

257 Samaan kulttuuriperintöä koskevaan massailmiöön voidaan liittää esimerkiksi museoiden esine-tulva. Museoalan edustajana Susanna Pettersson on luonnehtinut nykyaikaista julkista keräilyä ääret-tömän hallinnaksi. Museoalalla kokoelmapoliittinen syväajattelu kuuluu vasta 1990-luvulla alkaneisiin ilmiöihin. Museoissa valinta on määritelty kuuluvaksi laajempaan kokonaisuuteen, josta on käytetty mielestäni osuvaa nimitystä analyyttinen kokoelmatutkimus. Kokoelmatutkimuksen avulla on mah-dollista katsoa kokoelmaa uusista näkökulmista ja samalla tuoda esiin piirteitä, jotka johtavat kohti terävöitynyttä käsitystä kokoelmasta. Pettersson 2002, 18-19. Suomalaisesta asiakirja-aineistojen arvonmääritys- ja seulontaperinteestä ks. lisää Lybeck et al. 2006, 56-66.

258 Kukkonen 2006, tiivistelmä.

111 tajien vastuisiin lisättiin asiakirjojen arvon määrittely. Tämän seurauksena arkiston-hoitajasta tuli passiivisen aineiston vastaanottajan sijasta asiakirja-aineistojen muo-dostamisprosessissa aktiivinen osallistuja. Tietoarvon määrittely, seulonta ja hävit-täminen edellyttivät kunkin sektorin aineistokokonaisuuksien tuntemista. Tästä aiheutui 1950-1970-luvuilla arkistonhoitajan toimenkuvaan suuri muutos, joka tapahtui samaan aikaan kopiointimenetelmien kehittymisen ja asiakirja-aineisto-määrien räjähdysmäisen kasvun kanssa. Lisäksi tehtäväkenttä laajeni 1980-luvulla, kun arvonmäärityksen rinnalle tuli tiedon esiin saantia helpottavien hakujärjestel-mien kehittämistä.²⁵⁹

Myöhemmin suomalaisissa arkistopiireissä käytyä seulontakeskustelua piristi balttilaisten ja pohjoismaisten kansallisarkistojen seulonnan ja valinnan nykytilan-netta ja ongelmia käsitellyt seminaari vuonna 1995.²⁶⁰ Seminaarissa Ole Kolsrud totesi maailmanlaajuisestikin eri maiden seulontateorioissa olevan runsaasti eroja ja toisaalta teorian käytäntöön soveltamisen olevan vielä pitkälti tutkimatta. Kolsrudin mukaan seulontaan liittyvässä keskustelussa on vallinnut kaksi pääteemaa: mitä seuloa ja kuka päättää mitä seulotaan.²⁶¹

Myös elokuva-arkiston asiakirjoista on mahdollista tavoittaa jonkin verran kuvailua kokoelmien muodostamisen ja arvonmäärityksen kriteereistä. Elokuva-arkistossa käytettiin 1980-luvun alussa kokoelmien muodostamisesta käsitettä kokoelmien kartuttaminen.²⁶² Tällöin todettiin, että kartuttaminen ei voi perustua ainoastaan tallettajien oma-aloitteisuuteen, vaan se vaatii arkiston omaa aktiivisuutta etenkin vanhan elokuva-aineiston hankinnassa.²⁶³ Sama aktiivisuuden vaatimus toistettiin myös elokuvien arkistointilain voimaantulon jälkeen vuonna 1984.²⁶⁴ Lain arveltiin edellyttävän elokuva-arkistolta intensiivistä suunnittelua ja jatkuvaa yhteydenpitoa tallettajiin. Katsottiin myös, että suhteet ulkomaisia elokuvia levittä-viin toimistoihin tulisi luoda sellaisiksi, että ulkomaisten elokuvien tallettaminen arkistoon lisääntyisi. Samaa aktiivista otetta pyrittiin soveltamaan myös

259 Impola 2005, 26-27. Impola kuvaa kopioinnin lisääntymistä monentamisen hullunmyllynä.

260 Pohjola 1997, esipuhe. (Baltic-Nordic Archival Seminar on Appraisal and Disposal in Pärnu, October 11-13, 1995). Esimerkiksi pohjoisamerikkalaisessa arkistoyhteisössä arvonmäärityksen menetelmälliset kysymykset nousivat esille osaksi jo 1980-luvulla, mutta erityisesti 1990-luvun alku-vuosina. Historiasta ks. esim. Walters 1996.

261 Kolsrud 1997, 1-2. Eri maiden arkistoperiaatteissa säilyttämiseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm.

aineiston ikä, sisältö, asiakirjan (aineiston) tuottaneen tahon merkitys (taso) hallintojärjestelmässä ja taloudelliset arvot. Esim. Kolsrud 1997, 3; Nilsson 1976.

262 Toimintasuunnitelma 1980, 9; Toimintasuunnitelma 1984, 9; Toimintasuunnitelma 1985, 4.

263 Toiminta- ja taloussuunnitelma 1982-1986, 16.

264 Toiminta- ja taloussuunnitelma 1986-1990, 11.

112

neistojen hankkimiseen. Tavoitteena oli seurata uusien kotimaisten elokuvien tuo-tantoja ja kerätä niitä koskevaa dokumenttiaineistoa.²⁶⁵ Myös tutkimukseni ker-ronta-aineistossa toistuvat samat piirteet kuin asiakirjoissa: aktiivisen hankinnan merkitys ja luottamukselliset suhteet elokuva-alan toimijoihin. Kokoelmien kartut-tamisessa korostui vielä 1980-luvun alkupuolella aineistojen hankinnan näkökulma, ei niinkään valinta tai arvonmääritys.

Aineistojen tallettamisesta ja hankinnasta voidaan tavoittaa aikalaistietoa lehti-artikkelien kautta. 1980-luvun alun Kalevassa esitettiin johtaja Olli Alhon tiivistys elokuva-arkiston hankintapolitiikasta: "Arkisto ei harjoita ‘estetisoivaa’ valintaa. Arkisto tallentaa filmejä siinä missä vapaakappaleoikeutetut kirjastot kirjoja, olivatpa ne tasoltaan mitä tahansa."²⁶⁶ Vuonna 1983 Seppo Huhtala kommentoi valintakysymystä: "Ei voida ennakoida tulevien sukupolvien mielenkiinnon kohteita."²⁶⁷ Myös ajan voittaminen valinta-ratkaisun tekemiselle oli esillä esimerkiksi nopeasti tuhoutuvan värifilmin yhtey-dessä: "Ehkäpä joskus 2000-luvulla voidaan sopivalta etäisyydeltä myös paremmin arvioida, mitä elokuvia todella kannattaa säilöä tuleville polville ja minkä voi huoletta antaa häipyä olemattomiin."²⁶⁸