Argumentaatioulottuvuuksien yhteenveto - Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa

Aineiston tyypillisyys Aineiston

poikkeuksellisuus Tutkijan objektiivisuus

suhteessa aineistoon

Tutkijan oikeus ja velvollisuus tehdä tulkintoja aineistosta Sovitteluideaaleissa

väkivalta konfliktina

Sovittelutodellisuudessa väkivalta vallankäyttönä Yksilöllinen

soveltuvuusarviointi

Sovitteluun ohjautumisen riskit ja jälkiseurannan puute

Uhrin oikeus sovittelumenettelyyn

Vastuu suojella uhria sovittelumenettelyltä Sovittelukentän sisäinen

tiedontuottaja/tieto

Sovittelukentän ulkopuolinen tiedontuottaja/tieto Kuvio 6. Argumentaatioulottuvuuksien yhteenveto

Argumentaatiossa kategorisoinnit rakentuivat toisilleen vastakkaisiksi. Katego-risointien kautta syntyvät moraalijärjestykset rakentuivat asiantuntijakeskustelussa pääasiassa uhrin oikeudesta sovittelumenettelyyn sekä asiantuntijoiden vastuusta ja velvollisuudesta suojella uhria sovittelumenettelyltä. Parisuhdeväkivallan sovittelun puolustajien mukaan uhrilla on oikeus sovitella, mikäli se häntä hyödyttää. Pari-suhdeväkivallan sovittelun kritisoijien mielestä oikeusjärjestelmän velvollisuus on suojella uhria menettelyltä.

Menettelyn puolustajat dominoivat keskustelua vetoamalla sovittelun kehittä-mistyön auktoriteettiasemaansa. Keskustelussa muodostui välittömästi sen alettua tietynlainen moraalinen järjestys, puhe oli vahvassa yhteydessä Sovittelufoorumin kontekstiin, jota kehysti vahva sovittelumyönteinen ”henki”. Tällöin selontekoja

tar-vittiin erityisesti tilanteissa, joissa toteutunut puhe ei vastannut puheen odotuksia.

Keskustelun moraalijärjestys oli eräänlaista normalisaatiota ja siitä poikkeamista.

Sovittelumenettelyn oikeuttaminen oli retorisena argumentaationa erottamatto-masti sidoksissa hegemonisten diskurssien rakentamiseen. Institutionaalisessa so-vitteludiskurssissa uhri ja epäilty tekijä määrittyvät toimijoina, rikosasiansa tasaver-taisina osapuolina. Tämän uhrille asetetun toimijuuden vuoksi parisuhdeväkivallan sovittelun puolustajat argumentoivat sen puolesta, että uhrilla on oikeus osallistua sovittelumenettelyyn. Näkemyksessä korostettiin sitä, että sovittelumenettely on uhrille vapaaehtoinen palvelu, mutta samalla sekä poliisin, syyttäjän että sovittelun ammattihenkilöstön sovitteluun ohjauksen sekä sovittelupäätösten perusteiden perusteellinen arvioiminen nähtiin tärkeäksi.

Tutkijan alustuksessaan esittämät kriittiset huomiot uhrien kokemuksista otet-tiin menettelyn puolustajien keskuudessa vastaan huonosti vähättelyn, ohittamisen sekä suoranaisen torjunnan keinoin. Sovittelumenettelyn puolustajat vetosivat yksilöllisen ja tapauskohtaisen arvioinnin tarpeeseen uhrien heterogeenisyyteen pe-rustuen. Samalla sovittelu kuitenkin johtaa menettelyn mekaaniseen toistamiseen.

Puolustajat perustelivat menettelyä uhrin oikeuksien lisäksi päämäärärationaalisella hyötynäkökulmalla sen yleisestä soveltuvuudesta parisuhdeväkivaltatapauksissa. So-vittelumenettelyn kehittämistyöstä vastaavat puolustajat kontrolloivat keskustelua ensisijaiseen ja neutraaliin asiantuntijuuteensa vetoamalla. Tällöin he ottivat vastaan lähinnä sovittelumyönteisyyttä tukevia kommentteja toisilta puolustajilta.

Sovittelumenettelyn kehittäjät onnistuivat rajaamaan keskustelun heti sen alussa kysymykseksi aineiston edustavuudesta ja (epä)luotettavuudesta, eikä keskustelu edennyt, vaikka tietyt tahot, kuten Amnesty International sekä Tutkija 2 ottivat toistuvasti esiin ongelmallisia uhrinäkökohtia. Sovittelumenettelyn kritisoijien, lä-hinnä Amnestyn edustajan, antamaan kritiikkiin menettelyn puolustajat vastasivat korostamalla tapauskohtaisen soveltuvuusarvioinnin merkitystä kategorisoinnin tai yleistysten sijaan.

Parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn kritisoijien mukaan sovitteluasiantunti-joilla on vastuu ja velvollisuus suojella uhria sovittelumenettelyltä, koska väkivalta sisältää alistavan valtasuhteen. Kritisoijat perustelivat kantojaan uhrien negatiivisilla kokemuksilla, väkivallan traumatisoivilla vaikutuksilla uhriin, moraalisilla argumen-teilla sekä arvorationaalisilla lähtökohdilla, kuten väkivallan uhrin ja epäillyn tekijän välisellä epätasa-arvolla sekä menettelyn epäoikeudenmukaisuudella.

Keskustelun osallistujat sitoivat itsensä omien näkemystensä puolustamiseen. Voi sanoa, että keskustelu edusti sen osallistujien tiettyjen roolien ylläpitoa enemmän kuin aitoon yhteisymmärrykseen tähtäävää vuoropuhelua. Tämä väittelylle tyypil-linen puolesta ja vastaan -asetelma säilyi vahvana läpi keskustelun. On mahdollista, että parisuhdeväkivallan sovittelua puolustavien ja sitä kritisoivien osapuolten perimmäiset moraaliset taustaoletukset, arvot ja normit olivat keskenään erilaisia.

Näin ajatellen osapuolilla saattoi olla erilainen näkemys siitä, millainen järjestys

moraalisesti merkittävien asioiden välillä vallitsee. He saattoivat edustaa erilaisia käsityksiä väkivallan luonteesta sekä uhrin ja epäillyn tekijän asemista ja niiden mer-kityksestä sovittelumenettelyssä.

Aiheina parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyyn ja sen tutkimiseen liittyvät sekä tutkittua tietoa edustavat tosiasiat että arvokeskustelu. Alustuksessa esitetyllä tutkimustiedolla ei näyttänyt kuitenkaan olevan keskustelussa merkitystä sovitte-lumenettelyn toimivuuden tai oikeudenmukaisuuden arvioimisessa uhrinäkökul-masta. On huomionarvoista, että argumentoinnissa parisuhdeväkivallan sovittelun uhri ei ollut keskustelun logos eli aihe, josta keskusteltiin. Sen sijaan keskustelun keskiössä oli kerätyn tutkimusaineiston määrä tutkimusteknisenä seikkana. Tutki-musaineiston koosta argumentoitiin eniten ja laajimmin, aihe toistui suurimmassa osassa puheenvuoroja läpi koko keskustelun.

Edellä kuvatut argumentit esitettiin osana institutionaalista keskustelua oikeusmi-nisteriön ja rikosasioiden sovittelun neuvottelukunnan järjestämässä seminaarissa.

Sovittelumenettelyn kehittäjät olivat ammatilliselta rooliltaan viranomaisia. Tämä vaikutti osaltaan valtaepäsuhtaan, joka osapuolten välillä keskustelutilanteessa val-litsi. Keskustelun sisältöä määritti ja rajasi keskeisesti se, että Sovittelumenettelyn kehittäjillä 1 ja 2 oli sekä kyky asiantuntijoina että mahdollisuus sovitteluorganisaa-tiota edustavina viranomaisina määrätä keskustelun keskeisistä reunaehdoista. So-vittelumenettelyn kehittäjien 1 ja 2 voi myös sanoa voittaneen keskustelutilanteen kiistan tällaisen ei-hyväksyttävän argumentaation keinoin, sillä heidän rajatessaan keskusteluaiheen koskemaan kerätyn aineiston edustavuutta hyvin yksipuolisella ja yleisellä tasolla, ei tilanteessa päästy etenemään syvempään arvokeskusteluun.

Tosiasia- ja arvokeskustelu ovat kyseessä olevassa aiheessa riippuvaisia toisistaan ja edellyttävät toinen toistaan ratkaistaessa kysymystä sovittelumenettelyn soveltuvuu-desta parisuhdeväkivaltaan. Etenkin arvokeskustelu edellyttää taustakseen tietoa tosiasioista. Työryhmän tarkoituksena oli keskustella alustavista tutkimustuloksista koskien uhrin asemaa parisuhdeväkivallan sovittelussa Suomessa. Voi sanoa, että keskustelutilanteessa aineiston kokoa koskevaa tosiasiakeskustelua käytiin uhrin asemaa, etuja ja tarpeita koskevan arvokeskustelun ehdoilla. Se, ettei tilanteessa käyty arvokeskustelua, vaikuttaa tahalliselta ja siinä oli pitkälti kysymys Sovittelume-nettelyn kehittäjien vallankäytöstä, he ikään kuin omistivat asian. Kehittämistyöstä vastaaville tahoille keskeistä oli parisuhdeväkivallan sovittelujärjestelmän ylläpitä-minen sekä parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn jatkaylläpitä-minen. He ottivatkin vas-taan vain kritiikkiä, jonka suhteen saattoivat itse todeta jatkavansa kehittämistyötä.

Minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia uhrin aseman parantamiseksi ei esitetty. Samalla kritiikin ohittaminen ja sen vähättely kertovat olennaisesti parisuhdeväkivallan so-vittelua koskevasta yleisestä keskusteluilmapiiristä.

Parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn kritisoijat vetosivat puheenvuoroissaan toistuvasti muutostyön välttämättömyyden puolesta, mutta menettelyn puolustajat / viranomaiset korostivat yksilöllisen soveltuvuusarvioinnin aiempaa suurempaa

mer-kitystä tulevaisuudessa. Vaikuttaa siltä, että aineiston tulokset uhrien negatiivisista sovittelukokemuksista vahvistivat puhetta yksilökohtaisesta arvioinnista erityisesti sovitteluun ohjautumisen suhteen. Tapauskohtainen soveltuvuusarviointi argumen-toidaan keinona, joka ratkaisee olemassa olevia ongelmia, jolloin sovittelukritiikki voidaan ikään kuin kiertää ja jättää huomiotta. Kuitenkaan soveltuvuusarvioinnin kriteereistä, siitä minkälaisten toimenpiteiden kautta väkivaltatapaukset valikoitu-vat soviteltaviksi, ei keskusteltu, vaikka aihe olisi keskeinen huomioitaessa uhrin (ja epäillyn tekijän) aseman, etujen ja tarpeiden tasavertainen toteutuminen. Tutkija 1 argumentoi sen puolesta, että soveltuvuusarviointi ennakkoon on lähes mahdoton tehtävä tapausten seulomisessa, koska väkivalta kaikissa muodoissaan on erityisen monimutkainen ongelma. Tavoitepuheessa parisuhdeväkivallan soveltuvuusarvi-oinnista korostuva yksilöllisyyden arvo edustaa hallintavaltaa käyttävää sovitteluins-tituutiota, joka määrittää myös kohteidensa itseohjautuvuutta. Sovittelumenettely on solmittujen sopimustensa kautta sidoksissa rikosoikeusjärjestelmään, jossa siirty-minen määrällisistä tavoitteista kohti laadullisia, yksilöllisesti räätälöityjä ratkaisuja voi olla kuitenkin hankalasti toteutettavissa.

Analysoimani keskustelu on esimerkki siitä, kuinka väkivallan uhrien kokemuk-set yhä helposti marginalisoidaan. Negatiivisen kritiikin ohittaminen tarkoittaa sitä, että uhrien kokemuksia vähätellään tai niitä suoranaisesti kieltäydytään kuulemasta.

Sovittelukontekstissa uhriutumisen prosessi saattaa näin olla moninkertainen.

Voidaan kysyä, ovatko esitetyt perustelut parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn säilyttämiselle ja sen kehittämiselle riittäviä? Keskustelun valossa menettely jatkuu nykyisenkaltaisena siitä huolimatta, että a) tutkimus ei ole pitävästi todistanut pari-suhdeväkivallan soveltuvan sovitteluun sekä b) selkeitä yksilöllisen eli tapauskohtai-sen soveltuvuusarvioinnin kriteerejä ei ole olemassa, sillä uhrin traumatisoitumitapauskohtai-sen syvyyttä ei voida luotettavasti arvioida tai selvittää. Keskusteluaineiston keräämisen jälkeen on lakia rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta joiltakin osin täsmennetty. Toistaiseksi ei ole tutkittu, onko muutoksilla ollut vaikutusta lähi- ja parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn käytäntöihin uhrin aseman tai oikeustur-van kannalta.³⁶

36 EU:n uhridirektiivin mukainen lisäys rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain 3 §:n 1 momentissa seuraavasti: Rikoksen sovittelu edellyttää, että rikoksesta epäilty tunnustaa olennai-silta oolennai-siltaan teon tapahtumainkulun ja että sovittelu on uhrin edun mukaista (HE 66/2015: L 18/2016;

LaVM 4/2015). Muutos oli lisäys kyseiseen lainkohtaan ja korosti uhrin edun lisäksi tekijän vastuuta teostaan sovittelumenettelyssä. Nämä direktiivin täytäntöönpanoon liittyvät täydennykset tehtiin sovit-telulakiin vuonna 2016.

IX Parisuhdeväkivallan uhrin kokemus sovittelumenettelystä

Sannin tarina

Vuonna 2012 haastattelin parisuhdeväkivallan uhria, Sanniksi nimeämääni henki-löä. Hän kertoi lähimenneisyytensä parisuhdeväkivallasta sekä sovitteluun liittyvistä kokemuksistaan. Sanni oli asianomistaja viidessä pahoinpitelyssä. Hänen juttunsa arvioitiin esitutkinnassa sovittelukelpoiseksi ja ohjattiin sovittelumenettelyyn. So-vittelu keskeytyi osapuolten yhteistapaamisessa väkivallan tekijän uhkaavan käytök-sen vuoksi. Tässä luvussa keskityn Sannin kokemuksiin, joiden kautta nostan esiin erityisesti fyysisen ja seksuaalisen väkivallan sovittelun ongelmallisuuden. Sannin kokemusten kautta voidaan tavoittaa parisuhdeväkivallan eri muotojen haavoittava jatkumo, sekä väkivallan tunnistamisen vaikeudet viranomaiskohtaamisissa. Sannin haastattelua tarkastelin sisällönanalyyttisesti.

Sanni oli kuullut tutkimuksestani tutkijakollegaltani ja ilmoitti halukkuutensa haastatteluun. Hänelle oli henkilökohtaisesti tärkeää saada olla avuksi ja osallistua väkivallan uhri -ja tekijälähtöisten käytäntöjen kehittämiseen. Sannin teema- ja syvähaastattelun rajapinnoilla liikkuva haastattelu kesti reilut kaksi tuntia ja litteroi-tuja haastatteluliuskoja kertyi 25 sivua. Koko keskustelumme ajan olin sensitiivinen Sannin mielentilan ja kokemusten suhteen, pidin huolen siitä, että haastattelu eteni täysin hänen ehdoillaan. Mahdollisten väärintulkintojen ehkäisemiseksi esitin hä-nelle joitakin aihepiiriä tarkentavia kysymyksiä.

Alun perin olin valmistellut Sannin haastattelua varten avokysymyksiä sovittelun prosessuaalisesta etenemisestä. Odotuksistani poiketen Sanni kertoi haastatteluti-lanteessa toistuvista ja vakavista fyysisen, psyykkisen sekä seksuaalisen parisuhde-väkivallan kokemuksistaan. Tutkimuksessani Sannin tarina on yksittäisen uhrin kertoma tarina, mutta se ei silti vähennä hänen kertomuksensa tärkeyttä. Sannin kokemukset näyttäytyivät minulle tutkijana paitsi pysäyttävänä tarinana, niin myös arvokkaana tietona väkivallan uhrin haavoittuvuudesta. Sannin henkilökohtaisen kokemuksen kautta on mahdollista tavoittaa jotain olennaista ja yleistä fyysisen ja seksuaalisen parisuhdeväkivallan ilmiöstä. Haastattelu tuo esiin välähdyksiä sek-suaalisuutta loukkaavasta väkivallasta parisuhteessa osana väkivallan dynamiikkaa.

Koska parisuhteen seksuaalista väkivaltaa koskeva kokemuksellinen tutkimustieto on vähäistä, analysoin Sannin kokemuksia suhteessa haavoittuvuuteen ja uhriutu-misen prosesseihin. Kokemuksellisuus avaa laajempaa ymmärrystä parisuhdeväki-vallan eri muotojen ja toistuvuuden haavoittavuuden institutionaaliseen tunnis-tamiseen ja tunnustunnis-tamiseen. Sen kautta avataan sitä, mitä parisuhteessa koetulle

fyysiselle ja seksuaaliselle väkivallalle saattaa tapahtua osana viranomaiskäytäntöjä ja sovittelumenettelyä.

Sannin tarina tekee yksityisyyden suojassa tapahtuvan väkivallan näkyväksi.

Seksuaalinen väkivalta on usein parisuhteessa osa väkivaltaisten tapahtumasarjojen ketjuja, vaikka rikosoikeudellisessa käsittelyssä ja väkivaltaa luokittelevassa puheta-vassa väkivallan jatkuvuus sekä erilaisen yksilöä loukkaavan toiminnan liittyminen toisiinsa häviävät. Etenkin parisuhteen seksuaalisen väkivallan näkyväksi tekeminen tutkimuksissa on ongelmallista siksi, että se katoaa usein nimeämättömäksi osaksi psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa (Nyqvist 2008, 130, 132, 133). Seksuaalinen vä-kivalta on arvolatautunut ilmiö, johon liittyy samanaikaisesti sekä tabuluonteista puhumattomuutta että voimakkaita tunteita. Se loukkaa vakavasti sekä uhrin henki-lökohtaista koskemattomuutta että seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Sanni parisuhdeterrorin kokijana

Minna Piispa (2008) erottelee neljä parisuhdeväkivallan tyyppiä: lyhyt väkivalta-historia, henkinen piina, parisuhdeterrorismi ja episodi menneisyydessä. Erottelu pohjautuu laajaan kyselytutkimukseen. Erottelun mukaan Sannin kokema väkivalta oli luonteeltaan parisuhdeterroria. Parisuhdeterrorissa väkivalta on tyypillisesti kestänyt pitkään ja se on ollut systemaattista vallankäyttöä, joka on saanut erilaisia ja rajuja muotoja sekä aiheuttanut vammoja. (Piispa 2002; 2008, 108-122.) Sannin tapauksessa väkivalta oli parisuhdeväkivallalle tyypillisesti raaistunut ajan mittaan.

Parisuhdeväkivalta oli ilmennyt ennen kaikkea entisen puolison omistushaluna ja mustasukkaisuutena. Väkivallanteot olivat henkistä, fyysistä sekä seksuaalista väkivaltaa. Väkivalta oli aiheuttanut Sannille muun muassa henkistä kärsimystä, masennusta, ruhjeita, mustelmia ja pysyviä vammoja. Fyysiset väkivallanteot olivat esimerkiksi kaatamista, tönimistä, lyöntejä, kuristamista, seinälle nostamista, tava-roilla ja sirpaleilla heittelyä ja niillä lyömistä, seksiin pakottamista sekä raiskauksia.

Rupes tulemaan se väkivalta, tosiaan kun se tulee vähitellen, sitä aina vaan luovii eteen-päin. Todella merkittävä osa oli se, että hän ei oikein osannu katua. Hänen mielestään, jos mää kidutin häntä henkisesti, niin hänellä oli oikeus fyysiseen kiduttamiseen, että hän ei osannu erottaa, että niissä ois mitään eroa. Yks yö sitten mä tajusin, et nyt se hermostuu, niin mä onnistuin ottaan puhelimen ja menin saunaan. Onneks pystyin lukitseen itteni, mä tunsin olevani vaarassa. Sitten tajusin soittaa hätänumeroon ja käskettiin, että mee rappukäytävään oottamaan. Siellä sitten pyyhe päällä vaan ootin.

Rikoslaissa lähisuhdeväkivalta voi täyttää pahoinpitelyn rikosnimikkeen lisäksi seksuaalirikosten tunnusmerkit (Rikoslain luku 20 ja luku 21). Kaikkiaan suoma-lainen lainsäädäntö kuitenkin tunnistaa yhä puutteellisesti lähisuhteen seksuaalista

väkivaltaa (Kainulainen 2017). Jo nykyisen sovittelua koskevan lain esitöissä suh-tauduttiin varauksella paitsi lähisuhdeväkivallan niin myös seksuaalisen väkivallan sovitteluun. Alkuperäisessä sovittelun hyvän käytännön mallinnuksessa (Flinck &

Iivari 2004, 184, 187-188) linjattiin, että seksuaalirikoksia ei lähetetä sovitteluun.

Myöhemmistä mallinnuksista kyseinen rajaus on jätetty pois (Lähisuhdeväki-valtarikosten sovittelu...2019, 15). Edelleen lakialoitteessa (Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain 3§:n muuttamisesta) ehdotettiin, ettei seksuaalirikoksia ja lähisuhdeväkivaltarikoksia saisi ottaa sovittelumenettelyyn, sillä sovittelun käyttö ei sovellu alistamisrikoksiin, joissa rikoksen uhrin oikeusturva voi vaarantua esimerkiksi painostuksen vuoksi (LA 49/2011). Huolimatta edellä esitetystä ei sovittelulaki edelleenkään kiellä tai rajoita seksuaalirikosten sovittelua millään tavalla, ja lähisuhteissa tapahtuneita seksuaalirikoksia ohjataan sovitteluun.

Sovittelulain lähtökohtana on se, että toistuvan lähisuhdeväkivallan ja törkei-den rikosten soveltuvuutta sovitteluun tulee harkita erityisen huolellisesti. Sannin tapauksessa harkinta ja sen merkitys asettuvat kyseenalaisiksi. Sannin tapaus eteni esitutkinnasta sovittelumenettelyyn huolimatta siitä, että poliisilla oli tieto hänen parisuhteessa kokemistaan toistuvista ja vakavista fyysisistä väkivallanteoista sekä seksuaalisesta väkivallasta.

Mä sain kerrata siellä rikostutkinnassa mitä kaikkea on tapahtunu. Mä en siinä sillon muistanu kaikkea, mistä ois voinu laittaa syytteet, mutta tulipahan nyt ainakin isoim-mat tapahtuisoim-mat, että tämmöset viis tapahtumaa oli.

Sanni kertoi haastattelussa, että hän ei saanut poliisilta konkreettista tietoa sovit-telumenettelystä, prosessin kulusta, eikä siksi tiennyt mitä sovitteluun suostuminen viime kädessä tarkoittaa (uhrien puutteellisesta informoinnista myös Honkatukia 2015a, 72). Sovittelun vapaaehtoisuutta tai mahdollisuutta keskeyttää menettely ei Sannin mukaan tuotu selvästi esiin. Sannille sovittelun merkitys asiansa ja oikeustur-vansa kannalta jäi selkiytymättömäksi myös varsinaisen sovitteluprosessin aikana.

Ei ollu kauheen hyvin selvillä, että miten sovitteluelin on linkitetty näihin muihin, että tuli vain semmonen että mennään sovitteluun. Kun oltiin sovittelussa, ei ainakaan silleen ilmotettu, en ollu yhtään tietoinen, täytyy sanoa, että olin kysymysmerkkinä.

Kyllä mä tiesin, että se syyttäjä sitä kattelee ja käsittelee, mutta ei ainakaan sillä tavalla infottu, että olis mahollista, että sovittelu keskeyttäis koko oikeusjutun. Mä olin silloin, kun esitutkinta oli käynnissä, mä olin siis oikeasti niin avuton, että mä en todellakaan osannu ees vaatia korvauksia enkä mitään ja sit itse asiassa tää toinen vielä painosti, että mitä sä nyt, et aiot sä hakea jotain mukamas, mä kesken syyttämisprosessin, laitoin ihan viimemetreillä syyttäjälle vielä uuden kirjeen, että mä tosiaan vaadin jotain. Jos tekijä on yhtään tietoinen, miten sovitteluelin toimii, niin se pystyy hyväksikäyttään sitä aika pahastikin.

Sanni ei tiennyt, että sovittelu voi johtaa syyttämättä jättämiseen, eikä häntä myös-kään informoitu vahingonkorvauksista. Sanni otti tuntemustensa ja kokemustensa kuvailemisen ja tapahtumakulkujen selvittämisen ohessa kantaa parisuhdeväkivallan sovittelun käytäntöjen kautta yleisempään ”moraaliseen kerrontaan” (Husso 2003, 32) arvioidessaan sovittelun eettisyyttä osapuolten välisten valtasuhteiden näkö-kulmasta. Oikeudessa Sannin entinen puoliso tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja päiväsakkoihin. Sannille maksettiin vahingonkorvauksia rikkoutuneista esineistä.

Mä oisin ainakin ollu tosi tyytymätön, jos en olis saanu mitään korvauksia. En saanu loppujen lopuksi mistään taloudellisista menetyksistä korvauksia, mä sain 800 euroa korvauksia noista teoista, en pitäny niitä korvauksina yhtään, mä aattelin et ne oli kor-vauksia siitä, et mä ostelin hänelle kodinkoneita ja kaikkea ja sitten hän vaan rellesti, niin mä aattelin, että ne oli vaan palautusta siitä.

Intiimisuhteissa seksuaalinen väkivalta on osa alistavaa vallankäyttöä ja kytkeytyy läheisesti kumppanin kontrollointiin (Punnonen 2001, 20; Nyqvist 2008). Seksuaa-linen väkivalta on osa sukupuoleen kytkeytyvää valtaa, sillä se on keskeisesti miesten intiimissä suhteessa naisiin kohdistamaa väkivaltaa (Nyqvist 2008, 160). Naisten kokemat raiskausmuistot, seksuaaliset ahdistelut ja pakottamiset, sekä seksuaalis-tuneen kontrollin eri muodot ovat osa haavoittavinta väkivaltaa. Väkivaltaisessa parisuhteessa seksuaalinen väkivalta traumatisoi uhria ja murtaa eniten juuri naisten toimijuutta sekä heikentää hyvinvointia ja elämänlaatua. (Nyqvist 2001, 101, 108;

Keskinen 2005; 282-283.)

Seksuaalisen väkivallan trauma järkyttää kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa. Rais-kauksen vakavimmat seuraukset ovat usein henkisiä. Raiskaus altistaa psyykkisille ongelmille, kuten posttraumaattisille stressihäiriöille ja ilman apua ongelmat voivat kroonistua. Uhrien psyykeä voivat kuormittaa muun muassa viha sekä tunteiden puu-duttaminen eli tapahtuneen kieltäminen itselle. Kaikista väkivallan muodoista juuri seksuaalisen väkivallan kokemus näyttää olevan kiinteimmin suhteessa uhrin syyllisyy-den ja häpeän tunteisiin. Syyllisyys liittyy tekemiseen, kun taas häpeä on olemista. Hä-peä on emootio syvällä psyyken rakenteissa. Se määrittelee koko persoonaa ja ihmisenä olemista. Seuraukset ovat psyykelle erityisen tuhoisat. (Lidman 2017b, 184, 189.)

S: Mä muistan, kun ne kysy multa, että pystytkö sä sovitteluun ja mä en tajua vieläkään tietyllä tavalla, että miten mun pitäis uhrina siinä käyttäytyä, pitäiskö mun agressiivi-semmin syyttää ja tuoda esiin, että mitä sä oot mulle tehny. Ne ohjas mua sanomaan miltä on tuntunu tää tilanne. Oli välillä muutenkin semmosta, että ollaan hyvis väleissä ja sitten tapahtuukin yhtäkkiä jotain, että en sovittelussa päässy hänelle suoraan sano-maan, se on just se ittensä puolustaminen siinä suhteessa, se ei oo mikään yksinkertanen juttu, kun se toinen pystyy niin monella tavalla vaikuttamaan, että hyvä jos tiedostaa asiat, niin pystyy tekemään niille jotain.

Sannin tapaus kiteyttää kuvaavasti sen tavan, jolla eri tahot, tässä tapauksessa poliisi- ja sovitteluinstituutio, tunnistavat ja tunnustavat puutteellisesti parisuhde-väkivallan dynamiikkaa; sen haavoittavaa, minuuden ytimeen ulottavaa luonnetta.

Tutkimus on osoittanut poliisin aliarvioivan rikosten vaikutuksia uhriin. Poliisia on arvosteltu erityisesti raiskauksia ja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden uhrien huonosta kohtelusta. (Kainulainen 2004.) Virallistahojen osaamattomuus voi vaikeuttaa uh-rin toipumista, sillä kyseiset kohtaamiset muokkaavat uhuh-rin suhtautumista asiaan ja hänen käsityksiään siitä selviytymisestä.

Seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat aina henkilökohtaisia ja niille annetut merkitykset vaihtelevat. Seksuaalisen väkivallan sosiaalinen stigma vaikuttaa väkival-lasta toipumiseen, siihen miten uhri näkee itsensä suhteessa muihin ja miten hänet kohdataan. (Lidman 2017b, 185, 187.) Uhrille seksuaalisen väkivallan kokemuk-siin sisältyy tyypillisesti myös voimakkaita itsesyytöksiä ja leimautumisen pelkoa.

Kiinnitin huomiota siihen, kuinka Sanni haastattelun kuluessa yhä itse toistuvasti peilasi omaa käyttäytymistään suhteessa väkivallan kokemuksiinsa. Lisäksi Sanni totesi haastattelussaan, että vasta nyt, kahden vuoden kuluttua viimeisten väkival-lantekojen, keskeytyneen sovittelun, henkilökohtaiseen ammattiapuun liittyvän prosessin, vuoden takaisen oikeusprosessin sekä puoli vuotta parisuhteen lopullisen päättymisen jälkeen, hän kykeni ensi kertaa puhumaan ulkopuoliselle henkilölle kokemastaan väkivallasta. Tähän vaikutti oleellisesti se, että hän oli käsitellyt koke-muksiaan ja kertoi toipumisensa olevan pitkällä. Nyt Sanni saattoi tarkastella pelkoa ja ahdistusta herättäviä tapahtumia turvalliselta etäisyydeltä.

S: Mä oon nyt analysointikykyisempi, koska oon päässy aika hyvin yli siitä, mä olin vuosi sitten hyvin masentunu. Huomaan että nykyään en oo enää masentunu juurikaan.

Mä olin ihan hajalla silloin ja olisin varmasti tarttenut paljon enemmän apua ja tukea.

Sitä tajus, että ne kaikki väkivallanteot on vääriä, ei se mitä mä sille sanon.

Intiimisuhteen seksuaalinen väkivalta on moninaista, sitä saattaa esiintyä muiden väkivallan muotojen kanssa, eikä se usein jätä fyysisen väkivallan merkkejä, jolloin sen olemassaolo saatetaan helposti kyseenalaistaa. Sannin kokema seksuaalinen väkivalta ilmeni hänen puheessaan henkilökohtaisen koskemattomuuden, etenkin kehollisten rajojen itsemääräämisoikeuden ylittämisenä. Hän reflektoi kokemuksi-aan avoimesti ja analyyttisesti. Samalla Sannin itsensä oli vaikea nimetä ja määritellä kokemaansa seksuaalista väkivaltaa ja sen rajoja (ks. Kainulainen 2017, 217). Uh-rilla voi olla vahva tarve tehdä seksuaalisen väkivallan karut kokemukset itselleen siedettäviksi. Voi ajatella, että uhri käyttää vähättelyä ja unohtamista strategioina selviytyäkseen vaikeista ja haavoittavista kokemuksistaan.

S: Kyllä se muutaman kerran suhteen aikana ilman mun lupaa pani mua, et voi sanoa raiskaukseks, mutta toisaalta siitä ei tullu mitään raiskaussyytettä, koska mä en kokenu

sitä välttämättä semmoseks. Mut ei se sitä kovin useesti tehny, ei mulle uskoakseni vam-moja jääny henkisesti.

Sannin kertomuksessa seksuaalinen väkivalta näyttäytyi edellä mainitun kaltaise-na uhriin kohdistuvakaltaise-na tahdonvastaisekaltaise-na kehoon kajoamisekaltaise-na ja voimankäyttönä, lähinnä raiskauksina ja seksiin pakottamisena. Esitutkinnassa Sanni kertoi poliisille lukuisista itseensä kohdistuneista fyysisistä väkivallanteoista, mutta ilmoitti ainoas-taan siitä seksuaalisen väkivallan kokemuksesta, joka liittyi välittömänä tapahtu-mana fyysiseen väkivaltaan. Sannin kokemaa nöyryytystä syvensi se, että poliisi ei suhtautunut hänen ilmoittamaansa seksuaalisen väkivallan kokemukseen vakavasti.

Jälkikäteen, Sannin kokemusten näkökulmasta katsottuna tilanteen hoitaminen eteni huonosti.

S: Se taas epäili mua jostain, tais olla mustasukkainen. Sitte se raiskas mut sormilla ja haukku huoraks. Poliisi ei ottanu sitä tosissaan, vaikka se tapahtuma saatto satuttaa mua enemmän ku monet muut noista teoista. En tiiä sainko sitä ilmastua hyvin, mut mun

In document Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa (sivua 189-200)