Argumentaation lähtökohdat ja tekniikat

Perelman tarkastelee retoriikkaa ennen kaikkea argumentaationa, ja hän myös analysoi, millaisista osatekijöistä argumentoivan tekstin vakuuttavuus muodostuu. Yleisölähtöiseen argumentaatioon liittyy aina tiettyjä julkilausumattomia ennakko-oletuksia siitä, mihin vetoamalla puhuja uskoo parhaiten lisäävänsä väitteidensä uskottavuutta. Näitä argumentoinnin lähtökohtia ei oleteta erikseen kyseenalaistettavan (Summa, 1996:65,70). Esittelen nyt tarkemmin Perelmanin näkemyksiä argumentaation lähtökohdista, erilaisista argumentaatiotekniikoista sekä siitä, millä tavoin argumentteja voidaan luokitella.

Jotta puhujan esityksellä olisi vaikutusta, on argumentaation perustana pidettävä yleisön hyväksynnän saavuttamista. Argumentaation tavoitteena ei ole johtopäätöksien todistaminen, vaan puhuja pyrkii siirtämään lähtökohdaksi annetuille väitteille myönnetyn hyväksynnän koskemaan myös johtopäätöksiä. Tämä siis edellyttää, että puhujan on lähdettävä liikkeelle sellaisista väitteistä, jotka kuulijat voivat hyväksyä. Tiettyjen lähtökohtien valinta on aina myös omanlaisensa kannanotto, jos tarjolla olisi myös monia muita vaihtoehtoisia esittämistapoja tai painotuksia.

Puhujan on luotava sidos esittämiensa argumenttien ja väitteiden välille, ja mikäli puhuja ei argumentaatiossaan huolehdi riittävästi yleisön hyväksynnän saavuttamisesta, hän syyllistyy virheeseen nimeltä petitio principii, eli luvaton ennakkopäätelmä Perelman painottaa, että on tärkeää pitää esitetyn väitteen totuus ja sitä kohtaan osoitettu hyväksyntä toisistaan erillisinä tekijöinä (Perelman, 1996:28-29, 42).

Puhujan lähtökohdikseen valitsemista yleisöä yhdistävistä tekijöistä on aiheellista erotella toisistaan todellisuutta ja suotavuutta koskevat, jotta vältytään luvattomilta ennakkopäätelmiltä. Perelman nimeää todellisuutta koskeviksi seikoiksi totuudet ja otaksumat ja suotavuutta koskeviksi puolestaan arvot, hierarkiat ja päättelysäännöt. Hierarkiat voidaan luokitella arvojen tavoin konkreettisiin ja abstrakteihin ja toisaalta myös homogeenisiin ja heterogeenisiin. Homogeeniset hierarkiat perustuvat määrään, kun taas heterogeenisissa hierarkioissa eriluonteisia arvoja rinnastetaan toisiinsa (Perelman, 1996:30, 36-37).

Myös tosiseikat ja totuudet ovat kyseenalaistettavissa. Vaikka useimmat tosiasiat arkiajattelussa

vaikuttavatkin olevan objektiivisia ja kiistattomia, ei puhuja voi luvattoman ennakkopäätelmän uhalla vähätellä kuulijoiden suhtautumista niihin. Tehokkain tapa totuuden kumoamiseksi on osoittaa se yhteensopimattomaksi muiden, vielä varmempina pidettyjen totuuksien kanssa.

Totuuksien asema ei siis ole itsestäänselvä, mutta mikäli osoitettu hyväksyntä totuutta kohtaan on riittävän yleistä, ei sen kiistäminen ilman päteviä perusteluja ole helppoa eikä mielekästä.

Totuuksien lisäksi argumentointi voi perustua otaksumiin. Otaksumat eivät ole yhtä vahvoja kuin totuudet, mutta ne tarjoavat silti riittävän pohjan argumentoinnin tueksi. Yleensä otaksumat perustuvat siihen, mitä voidaan normaalisti olettaa tapahtuvan, eli vedotaan yhteiseen kokemukseen ja arkijärkeen (Perelman, 1996:30-32).

Auktoriteettiin vetoava argumentti perustuu jonkin henkilön tai ryhmän nauttimaan arvostukseen, jonka turvin voidaan hakea hyväksyntää esitetylle väitteelle. Auktoriteetti ei välttämättä ole mikään erikseen nimetty henkilö, vaan auktoriteettiin voidaan vedota puhumalla esimerkiksi yleisestä mielipiteestä, tutkijoista, filosofeista tai jostain persoonattomasta kuten fysiikasta, uskonnosta tai Raamatusta. Auktoriteettiin perustuvaa argumenttia on usein käytetty väärin etenkin tieteessä, kun on haluttu vastustaa uusia keksintöjä tai muutoksia. Mikään auktoriteetti ei ole pätevä todistamiskelpoista totuutta vastaan, mutta mielipiteiden ja arvoarvostelmien tapauksessa on toisin.

Tällöin ei myöskään kyseenalaisteta niinkään auktoriteetin esittämää argumenttia vaan ennemmin itse auktoriteetin valinta (Perelman, 1996:107-109).

Puhujalla on käytettävissään monia eri keinoja kuulijoiden johtamisessa tavoiteltuun tunteeseen.

Puhuja voi hyödyntää läsnäoloa lisäävää esitystekniikkaa etenkin silloin, kun yleisö on saatava tiedostamaan ajallisesti ja paikallisesti etäisiä seikkoja. Huomion pitkittäminen kiistattomille seikoille vahvistaa niiden läsnäoloa myös kuulijoiden tietoisuudessa. Läsnäolovaikutelmaa voidaan vahvistaa myös aikamuodon vaihdoksella, eli siirtymällä esimerkiksi tulevasta nykyhetkeen (Perelman, 1996:43-45, 47). Tiettyjä asioita voidaan korostaa toiston, painottamisen ja yksityiskohtien kasaamisen avulla. Kun läsnäoloa luodaan jakamalla kokonaisuus osiinsa on kysessä tekniikka, jota retoriikan teoriassa nimitetään amplifikaatioksi eli kehittelyksi tai kartuttamiseksi. Aggregaatiossa eli yhdistämisessa puolestaan aloitetaan osien luetteloinnista ja päädytään niiden synteesiin. Synonymiassa ja metabolissa samaa ajatusta toistetaan eri sanoin.

Proplepsis tarkoittaa vastaväitteiden esittämistä vain sen vuoksi, jotta ne päästäisiin saman tien kumoamaan (Perelman, 1996:46-47).

Retorisista kuvioista puhutaan sellaisten ilmausten kohdalla, joiden voi havaita noudattavan tiettyä

kaavaa sekä poikkeavan totutusta. Esimerkiksi toistoa voidaan pitää retorisena kuviona siinä tapauksessa, että se ei ole välttämätön asian selittämisen ja keskustelukumppanin mukana seuraamisen kannalta. Argumentatiivinen kuvio on puolestaan kyseessä silloin, kun sen avulla saadaan tuotettua aiheeseen uusi näkökulma, josta käsin kyseisen kuvion käyttö vaikuttaa normaalilta. Toisaalta retorinen kuvio voidaan kokea pelkäksi tyylikeinoksi tai koristeeksi, mutta vastaavasti myös väritön ja riisuttu tyyli voi olla tietoisen retorisen harkinnan tulosta. Yhtä oikeaa todellisuuden kuvaamistapaa, jonka rinnalla kaikki muu olisi vain vääristelyä ei ole olemassakaan, joten normaaliksi koettua esitystapaa tai toisaalta koristeellisempia tehokeinoja ei voida määritellä kertakaikkisesti (Perelman, 1996:47-48).

Myös argumenttien voiman perusteella voidaan muodostaa suositeltava esitysjärjestys. Argumentit voidaan esittää kasvavan voiman järjestyksessä, vähenevän voiman järjestyksessä tai niin kutsutussa nestorilaisessa järjestyksessä, jossa vahvimmat argumentit sijoittuvat esityksen alkuun ja loppuun. Kasvavan voiman järjestyksessä aloitetaan heikommilla argumenteilla, kun taas vähenevän voiman järjestyksessä heikommat argumentit sijoitetaan esityksen loppuun.

Argumenttien voimaa ei voida kuitenkaan pitää muuttumattomana, vaan se on aina riippuvainen yleisöltä saadusta vastaanotosta. Argumentit tulisi pyrkiä esittämään aina silloin, kun niiden vaikutus on tehokkaimmillaan. Eri yleisöt vakuuttuvat kuitenkin erilaisista asioista ja samakin yleisö muuttuu esityksen kestäessä, joten yleispäteviä ohjeita on vaikea muodostaa (Perelman, 1996:166-167).

Argumentit voidaan Perelmanin mukaan jakaa sidosmuotoisiin ja erottelumuotoisiin. Puhujan käyttämien ilmaisujen mukaan ratkeaa, kumman tyyppisestä argumentista on kyse.

Erottelumuotoisissa argumenteissa pyritään saattamaan erilleen kielen tai vakiintuneen perinteen yhteen sitomia tekijöitä, kun taas sidosmuotoisilla argumenteilla pyritään siirtämään lähtökohtaisiin oletuksiin liittyvä hyväksyntä koskemaan myös johtopäätöksiä. Sidostyyppisiksi argumenteiksi luokitellaan kvasiloogiset, todellisuuden rakenteeseen perustuvat sekä todellisuuden rakennetta luovat argumentit (Perelman, 1996:58).

Perelman luokittelee kvasiloogiset argumentit rinnastamalla ne muodollisen päättelyn eri lajeihin.

Kvasiloogisilla argumenteilla tavoitellaan formaalin logiikan mukaista täsmällistä päättelyä.

Vertailu on yksi esimerkki kvasiloogisesta argumentista. Vertailulla pyritään ennemmin vaikutuksen tekemiseen kuin informaation välittämiseen, joten vertailukohde jää yleensä määrittelemättä tarkemmin. Siitä huolimatta vertailun painoarvo perustuu olettamukseen, että esitetty vertailu on

myös tarkistettavissa (Perelman, 1996:62, 86-88). Todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit voidaan vielä ryhmitellä peräkkäisyyssiteisiin ja rinnakkaisuussiteisiin. Kyse on kahdesta erilaisesta tavasta kuvata todellisuutta. Peräkkäisyyssiteissä toisiinsa suhteutetaan saman tason ilmiöitä, kuten syy ja seuraus. Tämän tyyppinen argumentaatio palvelee ilmiöiden selostamista ja toisinaan myös tutkimuksen suuntaamista. Rinnakkaisuussiteisiin pohjautuva argumentaatio puolestaan nojaa eritasoisiin tekijöihin, kuten henkilöön ja hänen tekojensa suhteeseen. Rinnakkaisuussiteiseen argumentaatioon voi kuulua symbolisia siteitä, kaksoishierarkioita ja järjestyseroja (Perelman, 1996:93-94, 114).

Käsite-erottelut luokitellaan Perelmanin mainitsemiin erottelumuotoisiin argumentteihin kuuluviksi. Käsitteiden väliseen erotteluun perustuva argumentaatiotekniikka ei ole yleensä juurikaan kiinnostanut perinteistä retoriikan tutkimusta, mutta sitä tarvitaan kuitenkin, kun arkiajattelusta syntyneitä ongelmia ratkottaessa joudutaan jäsentämään tietoa uudella tavalla ja tekemään todellisuuden osatekijöitä koskevia erotteluja. Perelmanin käyttämiä esimerkkejä käsite-erotteluista ovat muun muassa ilmiö-todellisuus, keino-päämäärä ja melipide-tieto. Juuri ilmiön ja todellisuuden vastakkain asettaminen on tyypillistä erotteluun nojaavalle päättelylle (Perelman, 1996:61, 142, 150).