Aluepolitiikan kompromisseihin

Aluepolitiikan yleistä keinovalikoimaa ajatellen valtion ja yksityisyrittäjien suhdetta hahmottele-vissa esimerkkitapauksissani muotoiltiin suomalai-sia rajoja valtion omien toimintojen sijoittamisen ja valtiolta yksityisille yrittäjille myönnettyjen kan-nustimien välineille. Ei-sosialistinen Maalaisliitto etsi Urho Kekkosen ja tämän hallituksen toimilla vuonna 1952 sopivaa mallia valtion osallisuudelle Pohjois-Suomen kehittämisessä. Onko maallamme malttia vaurastua? -pamfletin jälkimainingeissa esitetty määräraha pohjoisen liikenneolojen kehit-tämiselle kytkettiin Kekkosen esittämiin valtion osallisuuden kasvattamisajatuksiin, vaikka se oli oikeastaan tarkoitettu tukemaan kaikkea tuotan-totoimintaa alueella. Pohjois-Suomen miljardin

jälkeen eduskunnan käsittelyyn tullut Kemijoki-laki niputettiin varsin luontevasti samaan kokonai-suuteen, hahmottelihan Kekkonenkin Pohjois-Suo-men kehittämiseksi niPohjois-Suo-menomaan kokonaisohjel-maa. Poliittisesti asetelma kärjistyi ajan politiikalle tyypilliseen tapaan sosialististen ja porvarillisten ryhmien väliseksi kiistakysymykseksi. Kekkosen ajatus Kemijoen valjastamisesta valtiovetoisen yhtiön voimin nosti kriitikot vastarintaan erityisesti voimayhtiöissä ja porvarillisissa ryhmissä, näin siis myös Kekkosen omassa puolueessa Maalaisliitossa.

Kemijoen vesivoiman valjastamista pidettiin aske-leena voimantuotannon monopolisoimiseen ja liikkeenä kohti valtiososialismia. Valtiollistamis-henkisyyttä pidettiin poliittisessa oikeistossa oireena merkittävästä poliittisesta suunnanmuutoksesta.

Idea yrityksien sijoittumisen taloudellisista kannusteista ei edennyt kovin nopeasti. Pohjois-Suomen veronhuojennuksia ehdittiin 1950-luvun kuluessa toivoa moneen otteeseen ennen kuin ajatus varsinkin Suomen Pankin pääjohtajan Rai-ner von Fieandtin esitysten myötä nousi vakavam-min esiin. Joissakin äänenpainoissa asian hitaan etenemisen arvioitiin johtuvan valtion roolia painottaneesta politiikasta ja siitä, etteivät yksityi-sille yrittäjille suunnatut kannustimet olleet maa-laisliittolais–sosiaalidemokraattisen yhteistyön aikaan erityisen suosittuja. Kun kannustinpolitiik-kaan pitkän keskustelun jälkeen vihdoin tartuttiin, saivat teollistaminen ja Pohjois-Suomi siinäkin suuren merkityksen. Äärimmäinen vasemmisto arveli yksityisyrittäjille osoitettujen huojennusten päätyvän lopulta palkansaajien maksettavaksi, oikeisto uskoi niiden kannustavan uutta yritys-toimintaa ja tuovan kunnille sekä valtiolle lisää verotuloja. Kiistan kärjessä näkyi myös SKDL:n ja Maalaisliiton pohjoisessa käymä valtataistelu.

Edellinen ei uskonut veronhuojennusten vaiku-tuksiin, jälkimmäinen piti huojennuksia tärkeänä osana alueen kehittämisen välineistöä ja SKDL:n pohjoisten kansanedustajien esittämää vastarintaa siksi kyseenalaisena.

1950-luvulla lähdettiin siis ensin teollista-maan Pohjois-Suomea valtion omin investoinnein ja myöhemmin tehtiin tasaisesti aloitteita verotuk-sen keinojen käyttämisestä niin, että valtio myös näin ohjailisi alueen kehitystä. Jo tuon vuosikym-menen läpi näyttääkin kulkeneen ajatus siitä, että valtion osallisuus heikommin kehittyneen alueen talouden ohjailussa oli välttämätöntä. Alueiden

kehitystä lähestyttiin siis ”interventionistisesti”

(Armstrong & Taylor 2000: 213). Samanaikaisesti kuljetettiin myöhemmin aluepolitiikan keskeisiksi toimintalinjoiksi määriteltyjä ideoita valtion omista, välittömistä alueiden kehittämisen toimista että välillisistä, muiden ratkaisuja ohjailevista poliittista toimista (vrt. Okko 1978: 5–7). Varsi-naisen aluepolitiikan tavanomaisista toteutuksen välineistä (esim. Tervo 1985: 38–41) sovellettiin 1950-luvulla näin ainakin infrastruktuuripoli-tiikkaa, julkisen vallan toimintojen sijoituspoli-tiikkaa ja sijaintipäätöksiä ohjaavia kannustimia.

Yritysten liikkeitä ei kuitenkaan alettu rajoittaa, kuten muualla Euroopassa tehtiin taloudellisten kannustimien rinnalla (Nicol & Yuill 1980: 21–22).

Tehtaiden rakentamisen linja – siis esimer-kiksi Okon (1978: 5) mainitsema talouskehityksen valtionyhtiöiden sijoituspäätöksin tapahtuva välitön ohjailu – synnytti 1950-luvulla helposti vilkkaan keskustelun, jossa ruodittiin vapaan markkinatalousjärjestelmän oikeutusta, mono-polien haitallisuutta, yhteiskunnallisen hyvän saavuttamisen pyrkimykstä, työllisyyspolitiikan tavoitteita ja kansainvälisiä trendejä. Kekkosen linjaukset vahvasta valtion osallisuudesta ja omasta yritystoiminnasta veivät ainakin osan Maalais-liitosta nopeasti lähelle vasemmistopuolueiden pyrkimyksiä. Tämä porvarillisen puolueen liike teki Pohjois-Suomen kehittämisen keinovalin-noista 1950-luvun poliittisessa ilmastossa selvästi ideologisen kysymyksen. Suomalainen talous oli periaatteessa vapaa, ja periaatteesta pidettiin var-sinkin maan poliittisessa oikeistossa tiukasti kiinni.

Mittavia pääomia vaatinut valtion teollisuuslai-tosten rakentaminen voitiin tulkita yksityisen yritteliäisyyden toiminta-alueelle tunkeutumiseksi.

Uutta valtiollista teollisuutta ajaneiden kannalta tavoitteeseen liittyi kuitenkin selvästi suuri houku-tus, sillä hankkeilla voitiin koota huomattavia poliittisia voittoja ja lisätä kannatusta. Tehtaat lisäsivät ainakin lyhytaikaisesti työmahdollisuuksia ja ne saattoivat auttaa paikallista ja kansantaloutta-kin selvään nousujohteeseen.

Infrastruktuurin ja palvelujen parantamista painottanut linja, jonka Okko (1978: 5) mainitsee tuotantoedellytysten perusedellytysten kehityksen kautta tapahtuvana alueellisen kehittämisen ohjaa-misena, oli yleisemmin hyväksytty. Tällä toiminnan muodolla oli taustallaan perustelu siitä, että talou-dellisen kehityksen kannalta näytti tarpeelliselta

käyttää kaikki mahdollisuudet yritystoiminnan yleisten edellytysten kohentamiseen. Infrastruk-tuurihankkeet tarkoittivat usein myös töitä työttö-mille. Ne olivat myös helposti perusteltavissa äänes-täjille, saatiinhan teistä, sähköistä, ja palveluista hyötyä tasapuolisesti. Tielinjan toimivuudesta ei kui-tenkaan ollut varmuutta, sillä yksityistä teollisuutta ei voitu sille epämieluisille alueille pakottaa. Infra-struktuurin kehittämisen voitiin siis vain toivoa tuovan taloudellisesti vähemmän kehittyneelle alueelle uutta tuotantotoimintaa. Poliittisten ryh-mien kannalta oli selvästi 1950-luvulla suhteel-lisen helposti hyväksyttävää ja perusteltua vaatia teollisuuden edellytysten parantamista, siis vaikka-pa toimivampia liikenneyhteyksiä. Tämä vaikutti varmasti siihen, että esimerkiksi Pohjois-Suomen miljardi läpäisi heikosti valmisteltunakin budjetti-käsittelyn.

Suomessa on Okon (1978: 7) mukaan tyy-pillisesti käytetty välillisesti vaikuttavia eli ohjailevia alueiden kehittämisen välineitä. Investointitoi-minnan kannattavuuteen puuttuminen alueellisesti määritellyillä verotuksen ja rahoituksen keinoilla on ollut Suomessa merkittävää. Veronhuojen-nuksilla valtio voikin kannustaa yrittäjiä tietyillä alueilla. 1950-luvulla näin haluttiin lisätä pohjoisen taloudellista houkuttavuutta ja vaikuttaa myös alueellisesti korkeiden tuotantokustannusten ongelmaan (vrt. Vanhove 1999: 358). 1950-luvun lopussa Maalaisliitossa verotuksen keinot sopivat varsinkin Kekkosen painottamaan alueiden kehit-tämisen ”yksi monista tarvittavista välineistä” -ajat-telutapaan. Yksityisyrittäjiä tukemalla puolue pääsi osoittamaan myös porvarillisia periaatteitaan.

Veronhuojennuksiin saatiin myös kytkettyä ”askel oikeaan suuntaan” -argumentti, jota käyttämällä esimerkiksi Johannes Virolainen painotti määrätie-toisesti sitä, että alueiden kehittämisen eri muodot olivat tulossa jäädäkseen. Myös Pohjois-Suomen veronhuojennuslakiin jälkikäteen kohdistunut kritiikki näyttää osoittavan, etteivät kannustimet-kaan aina toimi odotetulla tavalla. Vanhoven (1999:

358) mukaan onkin niin, että kannustimin voidaan onnistua kompensoimaan yksittäisten ongelmien vaikutus alueiden talouskehitykseen, mutta tällä ei välttämättä muuteta seutujen tilannetta suuresti, sillä ongelmalliset seudut kärsivät usein yhtä aikaa useista ratkaisua vaativista vaikeuksista.

Ajatus tiettyjä alueita koskevien hankkei-den ”vesittämisestä” on mielestäni merkittävä

sivujuonne aluepolitiikan välineitä koskevassa keskustelussa. Jo Pohjois-Suomen miljardin bud-jettikäsittelyssä osa kansanedustajista nosti esiin ajatuksen siitä, että määräraha oli tarvittaessa voitava ulottaa myös muille vähemmän kehit-tyneille alueille. Veronhuojennuskeskustelussa vaatimukset lain kattaman alueen ulottamisesta Pohjois-Suomen ohella Pohjois-Karjalaan, Keski-Pohjanmaalle tai Kuopion ja Mikkelin läänien alityöllisille alueille olivat vielä selvempiä. Pohjois-Karjalan maakuntaliiton lähetystö kävi jopa suoraan toivomassa pääministeri Sukselaiselta Pohjois-Suomeen esitetyn kaltaisia etuja myös pohjoiskarjalaiselle teollisuudelle. Käyty keskus-telu näyttää tutkimani perusteella jo hakeneen niitä ominaisuuksia, joiden perusteella alueellisen kehityksen ohjauksen muotoja jatkossa oli tar-koitus kohdentaa. Alueellisen tuen antamisen ajatus vaikuttaakin samalla myös vakiintuneen kansanedustajien ajatteluun. Samalla tiettyjen itäisten ja pohjoisten seutujen edustajien Pohjois-Suomen olojen etusijalle asettamista kritisoineiden kommenttien kautta alkoi hahmottua se, millä alueilla Suomessa ajateltiin Pohjois-Suomen ta-paan kärsittävän erityisesti elinkeinojen kehitty-mättömyydestä.

Pohjoisen oloiltaan vaikeimpien alueiden rinnalle voitiin löytää yhtä lailla heikosti menesty-neitä myös muista maakunnista, kun ”kehittymättö-mälle” haettiin sopivaa määritelmää. Huono-osai-suutta oli Suomessa selvästi muuallakin kuin pohjoisessa. Kartalta pyrittiin osoittamaan ”ali-kehittyneen” tai ”alityöllisyyden vaivaaman”

määritelmiin sopivat seudut, kun alueille kaivattiin valtion erityishuomiota. Kansanedustajat koros-tivat ”talousalueita”, jotka piti ottaa kokonai-suuksina huomioon. Myös esimerkiksi kaupunki-ja maaseutualueiden kehityserot nostettiin keskus-telussa esiin. 1950-luvun lopulla pitkän pohjoisen erityisyyttä korostaneen kauden jälkeen tilanne oli selvästi muuttumassa, pohjoinen ei voinut yksin olla ”kehittymättömän” synonyymi. Tässä näkyy mielestäni yhteys esimerkiksi Hustichin (1960b:

131) vuonna 1960 esittämään ajatukseen siitä, että pohjoisessa ilmenneitä kehittymättömyyttä määrittäneitä ominaispiirteitä näkyi selvästi myös muualla Reuna-Suomessa. Tämän vuoksi taloudel-lista Pohjois-Suomi -käsitettä oli laajennettava.

Hustich (1960a: 146–147) huomioi myös, että Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua?

-kirja-sessa ”Pohjois-Suomeksi” käsittämien Lapin ja Oulun läänien tavoin kirjan tavoitteita voitiin soveltaa muihinkin maan alikehittyneisiin alueisiin.

Vaikka maata ei voitu teollistaa tasaisesti, ei Pohjois-Suomen erottaminen muusta Reuna-Suomesta tuntunut Hustichista ”oikeaan osuneelta”.

Valtio näyttää epäsystemaattisena pidetyllä alueiden kehittämisen kaudella kokeilleen jo varsin monia sillä ylipäätään käytettävissä olevia alue-politiikan keinoja, samalla valtionhallinnossa on etsitty perusteita heikommin kehittyneiden aluei-den valikoimiselle eri kehittämistoimien piiriin.

Näin myöhempään aluepolitiikkaan voitiin poimia mukaan jo monia tuttuja elementtejä.

Infrastruk-tuurin kehittäminen hyödytti seutuja selvästi, valtion omien laitosten sijoittaminen toi luonnon-varat aiempaa tehokkaammin käyttöön ja avitti myös työllisyystavoitteen saavuttamisessa, ja kan-nustinpolitiikka – vaikka vuoden 1958 laki ei suurta ryntäystä pohjoiseen synnyttänytkään – vaikutti sekin markkinatalousmaassa varsin perustellulta.

Alueita kehittävälle politiikalle tarvittiin vain näi-den yhtäaikaiseksi hyödyntämiseksi riittävän laajoja toimintamahdollisuuksia. Niiden saamisek-si taas tarvittiin selvästi kompromisseja, niin ideo-logisten lähestymistapojen kuin eri syrjäseutujen tavoitteidenkin välille.

5. Autiotilat, asutustoiminta, teollisuus?

Maaseudun tulevaisuus ja muutoksen ohjaus 1950-luvun alueiden kehittämisen politiikassa

Kolmannessa tapausesimerkissäni kohtaavat maa-seutumainen ja kaupunkimainen elämänmuoto.

1950-luvun alueiden kehittämisen politiikassa ja varsinkin Pohjois-Suomen kehittämisen toimilla yhteiskunnallisia ongelmia ja muutosta pyrittiin hallitsemaan ennen kaikkea maaseudun oloihin vaikuttamalla. Maaseudun kehittämistarpeiden painottuessa kaupunkien kehityksen ohjaaminen ja hallinta näyttää jääneen usein toissijaiseksi.

Tutkimukseni aineisto osoittaa 1950-luvun alueel-lisen kehittämisen tasapainoilleen maaseutua ja kaupungistumista koskevissa kysymyksisssä kehi-tyksen vapaan etenemisen ja sen jarruttamisen ajatusten välillä. Tapausesimerkissäni onkin huo-mionarvoista se, miten maaseudun kehitystoimet kulkivat 1950-luvulla suomalaisessa alueiden kehittämisen politiikassa vaihtoehtona kaupun-kien ja niiden elinkeinojen ”ylinopealle” kehityk-selle. Yhteiskunnan kokonaiskehitystä haluttiin myös hallita uuden valtakunnansuunnittelun avulla. Maaseudun tulevaisuudennäkymät liittyivät monella tapaa SDP:n ja Maalaisliiton kannatus-kysymyksiin ja puolueissa syntyneisiin sisäisiin ristiriitoihin. Maaseudun kehityksen hallinta oli näin 1950-luvulla keskeinen osa yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämistä.

Tämä tapausesimerkkini ei kosketa muiden esimerkkieni tavoin yksin Pohjois-Suomea. Näkö-kulmavalintaani Pohjois-Suomen aluekehittämistä koskevassa tutkimuksessa perustelee ennen kaik-kea se, että agraarisuus ja maaseudun poliittinen painoarvo ilmenivät hyvin vahvasti juuri pohjoisia seutuja kehitettäessä. Pohjoisessa oli nähtävillä monia keskeisiä maaseudun ongelmakysymyksiä:

väestön kasvu, suuret ikäluokat, pienviljelys-valtaisuus, sivuansioiden tarve, asutuspolitiikka ja kommunismin leviämisen uhka. Näkemykseni mukaan Pohjois-Suomen merkittävä poliittinen asema vaikutti väistämättä siihen, miten paljon

1950-luvulla puhuttiin kehittymättömästä maa-seudusta. En siis ajattele koko Pohjois-Suomen olleen maaseutua tai maaseutukeskustelun kosket-taneen vain tätä aluetta (maaseutumäärittelyistä esim. Rosenqvist 2000: 15).

Maaseudun ja kaupunkien tulevaisuutta hahmottelevat puheenvuorot kuvaavat mielestäni kiinnostavalla tavalla 1950-luvun yhteiskunta-kehitykseen kohdistuneita paineita. Samalla ne kertovat siitä, miten vaikeaa yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamiseen tarttuminen on, vaikka kehitys näyttää selvästi vievän tiettyyn suuntaan.

Vuoden 1949 Maaseutuhenkinen elämänkatsomus -oppikirjasesta (Virolainen 1949) vuosikymmenen lopun maalaisliittolaiseen ja sosiaalidemokraatti-seen puoluehajaannuksosiaalidemokraatti-seen kehittyneet maaseutu-näkemykset kertovat myös 1950-luvulla alueiden kehittämiseen kohdistuneista odotuksista ja arvos-tuksista. Monet näistä heijaistuivat myöhemmin varsinaiseen aluepolitiikkaan. Vaikka Urho Kekko-sen Onko maallamme malttia vaurastua? -pamfletti oli osa maaseutualueiden kehittämiskeskustelua, ilmenee maalaisliittolainen maaseudun tarkastelu-tapa mielestäni paremmin ilman Kekkosen kiistel-tyä avausta. Kirjasen totutusta poikennutta linjaa kuvaa esimerkiksi Hustichin (1960a: 146) totea-mus: ”Urho Kekkosen kirja ei tosiaan ollut mikään tavallinen poliittinen pamfletti. Eikä se kumarta-nut vallitseville mielipiteille”.

Tarkastelen tässä tapausesimerkissä laisliittolaista ja sosiaalidemokraattista kuvaa maa-seudusta ja keskuksista ajalle tyypillisistä yhteiskun-nallisista, läpi 1950-luvun kehittyneistä linjauksista käsin. Maaseudun teollistamistavoite, pienviljelyn tulevaisuutta koskevat arviot, muuttoliikkeen hal-linta, ja yhteiskunnallisen kokonaisuuden ohjel-mallinen lähestyminen kiinnittyvät laajempaan kokonaisuuteen puolueiden kannatusta ja 1950-luvun yleistä poliittista ilmapiiriä kuvaavassa

alaluvussa. Maaseutu–kaupunkitapausesimerkkii-ni liittyvää keskustelua käytiin puolueiden sisällä esimerkiksi puoluekokouksissa, vaalikampanjoin-nissa, eri komiteoissa ja hankkeissa. Niiden näkö-kulmat täydentyvät Suomen Sosialidemokraatin ja Maakansan pääkirjoitusten esittämien näkemysten avulla.

5.1 Teollistaminen maaseudun