Alkuperäiskansalaisuus kolttasaamelaisten etnisyyden

rappiota. Munkit ryypiskelivät, kuten aikaisemminkin ulkomaisia viinejä, ja toivat jopa naisia kammioihinsa, sekä tapella nujakoivat (Lehtola 1996, 119).

Luostari kuitenkin elpyi ajan mittaan, kun Solovetskin luostari aloitti Petsamon luostarin uudelleenrakentamisen 1800-luvun loppupuolella, ja luostarista tuli yhä voimakkaammin osa kolttasaamelaisten elämänkulkua.

3.2.5 Alkuperäiskansalaisuus kolttasaamelaisten etnisyydenuusimpana määrittelynä

Alkuperäiskansalaisuus on yksi tutkimukseni keskeisiä teemoja. Sen merkityk-siä sekä roolia saamelaisten etnisen identiteetin muodostumisessa ymmärtämäl-lä voidaan kenties paremmin tulkita saamelaisten sosiaalipolitiikan tavoitteita.

Alkuperäiskansalaisuudesta on tullut viimeisten vuosikymmenten aikana yhä keskeisempi saamelaisuuden määrittäjä ja saamelaispolitiikan työväline. Oman tutkimukseni kolttasaamelaisten teemojen näkökulmasta haluan tässä vielä ko-rostaa sitä, että puhuttaessa saamelaispolitiikasta tai saamelaisista alkuperäis-kansana on huomattava, että kolttasaamelaiset ovat osa yhteistä saamen kansaa.

Yhteys yleiseen saamelaisuuteen ja sitä kautta alkuperäiskansalaisuuteen on tärkeä osa historiallista matkaa, joka liittyy kiinteästi kolttasaamelaisten uudel-leen asuttamiseen nykyisille asuinpaikoille.

Saamelaisten kulttuurinen ja poliittinen aktiivisuus alkuperäiskansojen liikkeessä on kehittynyt maailmanlaajuiseksi verkostoksi 1970-luvulta lähtien.

Syntyneen verkoston aktiivisen toiminnan ansiosta alkuperäiskansaoikeus on tuloksekkaasti vaikuttanut myös Suomen kansalliseen lainsäädäntöön, ja saa-melaisista on tullut suomalaisessa lainsäädännössä (974/1995) tunnustettu etni-sesti erityinen alkuperäiskansa (Lehtola 2015, 30). Kaikki ei ole kuitenkaan ollut kivutonta, vaan kehityksen varjopuolella on ollut viime vuosina saamelaisille raskas kiista siitä, ketkä voivat, ja minkälaisilla määrittelyillä, kuulua alkupe-räiskansaan. Määrittelykysymyksestä on käyty vilkasta keskustelua lain säätä-misen jälkeen. Vuonna 2012 Erika Sarivaaralta ilmestyi väitöskirja, jossa hän nostaa esiin käsitteen "statuksettomat saamelaiset". Tällä tarkoitetaan lappalais-suvusta polveutuvaa henkilöä, joka on opetellut saamen kielen, mutta ei ole kuulunut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon (Lehtola 2015, 69–70).

Keskustelun aiheena määrittelykysymys on varsin tulehtunut ja hyvin vaikea, ja aiheuttaa monenlaista rikkoutumista henkilöiden ja järjestelmien vä-lillä. Kulttuurinen itsehallintolainsäädäntö 1990-luvulla on synnyttänyt monen hyvän lisäksi ristiriitoja valtaväestön ja saamelaisten välille, mutta myös saame-laisen yhteisön sisälle. On nostettu esiin kysymyksiä aidosta saamelaisuudesta, maanomistusoikeuksista, luonnovarojen käytöstä ja vaikkapa saamelaiskäräjien joutumisesta ulkopuolisten hallintaan. Joissakin keskusteluissa saamelaisalueel-la sekä valtaväestön että saamesaamelaisalueel-laisten kanssa olen saanut kuulsaamelaisalueel-la mielipiteitä, joiden mukaan saamelaiskäräjiä on moitittu itsevaltaiseksi rasistiseksi järjestök-si, joka tekee päätöksiä myös saamelaisten ulkopuolisia väestöryhmiä koskevis-sa asioiskoskevis-sa. Toikoskevis-saalta koskevis-saamelaiskäräjien itsemääräämisoikeutta on koskevis-samojen taho-jen toimesta pidetty valtiohallinnon hallitsemana vallankäytön välineenä. Itse-määräämisoikeudessa on ristiriita samalla alueella olevan kunnallisen

itsemää-71

räämisoikeuden kanssa. Etujen vastakkainasettelut ovat johtaneet moniin vali-tuskierteisiin ja oikeuskäytäntöhin, eikä työrauhaa eri osapuolille ole voinut syntyä tilanteen selvittämiseksi (Valkonen 2017, 29; Guttorm 2018, 301–302, 391–292). Tämä on aiheuttanut saamelaisalueella pitkäaikaisen osapuolten hy-vinvointia heikentävän tilanteen, jota on vellottu ja ylläpidetty ikävälläkin ta-valla myös eri tiedotusvälineissä. Saamelaiskysymyksen ratkaisulle tilanne on erittäin hankala. On muistettava, että saamelaiset edustavat pientä vähemmis-töä, jonka oman paikan löytymiselle, oikein tai väärin, vahvempi osapuoli aina määrittelee lopulliset rajat.

Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen (2018, 245) kirjoittavat artik-kelissaan, että väkivaltaisessa kolonialismin historiassa alkuperäiskansoille oli tarjolla vain sellainen tulevaisuus, johon joko sopeudutaan, tai lakataan olemas-ta. Tässä historiassa valtaväestön hallitseva järjestys on rakentanut elämisen rajat, joihin ei ole ollut kovin helppoa löytää vaihtoehtoja. Toisaalta saamelaiset itse ovat heränneet poliittisesti puolustamaan omaa olemassaolon oikeuttaan.

Saamelaisdiskurssiin on liittynyt yhä voimakkaammin poliittisuus, joka sääte-lee Valkosen (2009, 273) mukaan vallan järjestystä, saamelaista subjektiutta ja etnopoliittisia käytäntöjä. Saamelaisten etnopoliittisen toiminnan ehkä keskei-simpänä siirtymänä voidaan pitää hänen mukaansa saamelaisten liittymistä alkuperäiskansojen kansainväliseen liikkeeseen. Tällä on ollut myöhemmin saamelaispolitiikalle keskeinen vaikutus, koska alkuperäiskansallisuudesta on tullut saamelaisille tärkeä viitekehys kaikessa poliittisessa toiminnassa (Valko-nen 2009, 137, 208). Yhteisen alkuperäiskansahistorian ja yhteisen kokemuksen tunnistamisessa, sekä kansainvälisessä yhteistyössä valtioiden, kansainvälisten organisaatioiden ja alkuperäiskansaliikkeen kanssa on syntynyt erilaisia kan-sainvälisesti hyväksyttyjä tulkintoja.

Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) 1989 laatima alkuperäis- ja hei-mokansoja koskeva yleissopimus, jolla on ollut tarkoitus turvata alkuperäis- ja heimokansojen oikeudet ja yhdenvertaisuus muihin väestöryhmiin nähden, ja turvata näiden kansojen kulttuurien sekä kielien jatkuvuus. Tämän sopimuksen mukaan alkuperäiskansoja ovat:

Niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he pol-veutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajo-jen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.

(ILO 169, 1 artikla)

Sopimus 169 astui kansainvälisesti voimaan 5.9.1991, mutta Suomi ei vielä ole ratifioinut sopimusta. Erityiseksi haasteeksi ovat Suomessa muodostuneet saa-melaisalueiden maaoikeus- ja luonnonvarakysymykset.

Tämä on alkuperäiskansojen kannalta tärkeä määritelmä, mutta sitä ei voida pitää tuhansien eri alkuperäiskansojen näkökulmasta riittävänä. Sopi-muksessa ei esimerkiksi ole otettu kantaa siihen, minkälaisilla määritelmillä

72

yksittäinen yksilö voitaisiin laskea kuuluvaksi alkuperäiskansaan. Alkuperäis-kansat itse eivät pidä käytetyistä yleistävistä alkuperäiskansojen määritelmistä, vaikka viittaavat itsekin niihin poliittisina työvälineinä erilaisissa poliittisissa alkuperäiskansoja koskevissa keskusteluissa. Rauna Kuokkanen on todennut, että niistä puuttuu ajatus alkuperäiskansojen kollektiivisesta identiteetistä, jon-ka juuret ovat yhteydessä tiettyyn alueeseen, ja siellä harjoitettuun elämänta-paan (Kuokkanen 2014). Veli-Pekka Lehtola pitää tärkeämpänä subjektiivisia määritelmiä, kuin erilaisia pyrkimyksiä objektiivisten määritelmien rakentami-seen. Hänen mukaansa subjektiivisiin määritelmiin kuluu kaksi puolta. Yhtääl-tä yksilö itse identifioi ja samaistuu ryhmään, mikä on etniseen ryhmään kuu-lumisen perusedellytys, ja toisaalta myös etnisen ryhmän on omalta puoleltaan saatava määritellä keitä ryhmään kuuluu (Aikio 1990, 109; Aikio ja Aikio 1993, 80; Lehtola 2015, 138). Edellä mainitsin ehkä tärkeimmän alkuperäiskansojen määritelmän, eli ILO 169 ensimmäisen artiklan. Tämän sopimuksen sisällön kanssa on sopusoinnussa ja tärkeää, että olennaisena perusteena saan kuulumiselle pidetään sitä, että sen jäsenet pitävät itseään alkuperäiskan-sana. Näkemystä, että alkuperäiskansojen täytyy saada itse hyväksyä jäsenensä, ovat tukeneet myös YK:n ihmisoikeuskomitean ja alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan Geneven julistuksen päätökset.

YK:n (2016) mukaan maailmassa on tänä päivänä arviolta 370 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä, mikä on noin viisi prosenttia maailman väestöstä, ja he elävät noin 90:n eri valtion alueella. Korostaakseen omaa erityis-tä identiteettiään, kulttuuriaan sekä yhteisöään, jolla on omat perinteensä ja elämäntapansa, ja joka erottaa heidät muista alueen vähemmistöistä, ovat alku-peräiskansat tietoisesti halunneet käyttää sanaa "kansa". Sillä, miksi alkuperäis-kansat on haluttu erottaa muista vähemmistöistä, on tärkeä rooli sen ymmär-tämiseksi, että alkuperäiskansoilla on vahvemmat historialliset oikeudet asut-tamiinsa alueisiin (Kuokkanen 2007, 143). Lisäksi alkuperäiskansojen oikeudet poikkeavat ihmisoikeuksista sekä vähemmistöjen oikeuksista kollektiivisen luonteensa vuoksi. Kun kaikki Pohjoismaat ovat tunnustaneet saamelaiset al-kuperäiskansaksi, ja tämän lisäksi Suomessa ja Norjassa tunnustaminen on lii-tetty osaksi perustuslakia, on tästä tunnustuksesta tullut myös kaikkien kolmen Pohjoismaan saamelaislainsäädännön poliittinen ja oikeudellinen perusta.

(Kuokkanen 2014). Tällä ei kuitenkaan ole ratkaistu saamelaisten oikeudellisen aseman kysymyksiä, koska esimerkiksi Suomen lainsäädännössä saamelaiset edelleen rinnastetaan vähemmistöihin, eikä vieläkään olla yksimielisiä saame-laismääritelmästä.

YK:n yleiskokous hyväksyi puolestaan vuonna 2007 julistuksen alkupe-räiskansojen oikeuksista, millä myös oli tarkoitus suojella ja edistää alkuperäis-kansojen oikeuksia, sekä turvata heidän itsemääräämisoikeutensa. Julistus ei ole allekirjoittajamaita oikeudellisesti sitova asiakirja, mutta sillä on vahva moraa-linen ääni alkuperäiskansojen oikeuksien noudattamisen puolesta. Julistus ei sinänsä sisällä mitään uusia ihmisoikeuksia, mutta pyrkii vahvistamaan aiem-missa ihmisoikeussopimuksissa määritellyt oikeudet koskemaan myös

alkupe-73

räiskansoja. Julistus sisältää 46 artiklaa, joilla määritellään alkuperäiskansoille sekä yksilöä että kollektiiveja koskevia oikeuksia (YK-liitto 2019).

Alkuperäiskansoille on vuonna 2000 perustettu Yhdistyneiden Kansakun-tien talous- ja sosiaalineuvoston alainen neuvoa-antava toimielin, YK:n alkupe-räiskansojen pysyvä foorumi (Permanent Forum on Indigenous Issues, UNPFII).

Organisaation tehtävänä on nostaa keskusteluun erityisesti alkuperäiskansoja koskevia kysymyksiä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen, kulttuurin, ympä-ristön, koulutuksen terveydenhuollon ja ihmisoikeuksien alueilta. Liittyminen näihin kansainvälisiin sopimuksiin ja järjestöihin antaa merkittävää tukea saa-melaisten identiteetille ja tutkimukselle. Irja Seurujärvi-Karin mukaan (2011, 34) on merkillepantavaa, että tämän päivän saamentutkimuksen diskurssit yhä enemmän liittyvät globaaliin alkuperäiskansatutkimuksen diskurssiin.

Alkuperäiskansojen identiteetti on siis samalla kertaa sekä maailmanlaa-juinen että paikallinen. Alkuperäiskansojen aktiivinen poliittinen toiminta on tuonut nämä kansat yhteisille kansainvälisille toimintafoorumeille. Toisaalta kaikilla alkuperäiskansoilla on omat paikalliset kontekstinsa, joissa niiden on yhdistettävä voimansa mitä moninaisimpien paikallisten kysymysten ratkaisu-jen selvittämiseen. Alkuperäiskansoratkaisu-jen tutkimukseen on siis noussut uudenlai-nen tarkastelunäkökulma. Siinä alkuperäiskansojen tutkijat ovat liittyneet län-simaisen etnosentrismin ja hegemonian kritiikkiin. Seurujärvi-Karin mukaan erityisesti maoritutkija Linda Tuhiwai Smithin teos "Decolonizing methodologies:

Research on Indigenous Peoples" on innoittanut alkuperäiskansoista lähteneitä tutkijoita tarkastelemaan kriittisesti länsimaista tutkimusta, ja tuomaan tutki-mukseen yhä selkeämmin alkuperäiskansojen oman näkemyksen ja maailman-katsomuksen (Seurujärvi-Kari 2012, 2). Alkuperäiskansatutkijoiden sekä alku-peräiskansaliikkeen toimijoiden tehtävänä ja tavoitteena tuleekin olla lukuisten syntyneiden kolonialististen valtasuhteiden ja näiden tuottaman toiseuden pur-kaminen, ja rekonstruoida yhdessä alkuperäiskansaliikkeen kanssa uusi, tasa-arvoinen diskurssi (mt 2012, 2).

Saamelaisten tulemista osaksi alkuperäiskansojen kansainvälistä liikettä aktiivisina toimijoina, ja tästä seurannutta valtioiden taholta tapahtunutta saa-melaisten tunnustamista alkuperäiskansaksi, on pidettävä merkittävänä aske-leena kohti itsemääräämisoikeuden oikeudenmukaista toteutumista (Valkonen 2009, 137). Kehityksen myötä saamelaiset ovat siirtyneet Valkosen mielestä lo-kaalista globaaliin. Saamelaisista on tullut kansainvälisten sopimusten ja kan-sainvälisoikeudellisten säännösten subjekteja, jotka ovat myös valtioiden kon-tekstissa alkuperäiskansana erilaisessa asemassa kuin muut vähemmistöt (Val-konen 2009, 139, 149). Uusissa määrittelyissä saamelaisista on tullut Valkosen mielestä valtioiden mahdollistama ja rajoittama. Tällä Valkonen viittaa siihen saamelaisten hallinnollis-poliittiseen asemaan, jossa saamelaisille on lainsää-dännöllä annettu rajoitettu itsehallinto, ja sen toiminnalle ainakin nimellinen taloudellinen tuki.

Kansainvälisesti merkittävä historiallinen merkkipaalu saamelaisille on ol-lut se, että YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 2007 julistuksen koskien alkupe-räiskansojen oikeuksia. Tämän julistuksen laatimiseen osallistui myös Suomi,

74

joka hyväksyi sen samana vuonna. On huomattava, että saamelaiset kuuluvat maailman alkuperäiskansojen joukkoon yhtenä pienimmistä mutta aktiivisim-mista alkuperäiskansoista. Irja Seurujärvi-Karin mukaan alkuperäiskansalai-suudesta tuli keskeinen osa saamelaisdiskurssia, kun saamelaiset liittyivät Poh-joismaisen saamelaisneuvoston kautta Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (World council of Indigenous Peoples) jäseniksi (Eriksson 1997, 148; Lehtola 1997b, 80; Seurujärvi-Kari 2013, 55). Tämä kansainvälinen yhteisö on tullut saamelaisil-le tärkeäksi tueksi monissa saamelaisten oikeuksia koskevissa kansallisissa ky-symyksissä. Saamelaiset ovat saaneet esimerkiksi tukea siihen, että myös saa-melaisilla vähemmistökielillä on oikeus elää ja kehittyä omina kielinään niissä kansallisissa ympäristöissä, joissa saamelaiset elävät todeksi omaa kulttuuriaan.

Kielillä puolestaan on keskeinen merkitys alkuperäiskansojen kulttuurin ylei-sempäänkin elpymiseen ja elinvoimaisuuteen (Seurujärvi-Kari 2013 60). Tär-keänä näkökulmana tässä on ollut alkuperäiskansojen kielten vahvistaminen ja modernisoiminen, joista puhutaan yleisesti kielen revitalisaationa. Tämän termin sijaan alkuperäiskansat käyttävät tässä yhteydessä mieluummin ilmaisuja kuten haltuunotto ja vitalisaatio, joka viittaa revitalisaatiota selkeämmin alkuperäiskan-san uudenlaiseen historialliseen kehitykseen, ja assimilaatiosta vapautumiseen (mt 2013, 68). Tämä on noussut myös Pohjoismaissa saamelaisten poliittisessa ja kulttuurisessa toiminnassa keskeiseksi näkökulmaksi, ja erityisesti nuorisolle on tullut tärkeäksi löytää keinot siihen, miten tulla saamelaiseksi alkuperäiskan-saksi ja miten ottaa haltuun kansan oma kieli (mt 2013, 69).

Saamelaiset ovat muiden alkuperäiskansojen tapaan järjestöjensä kautta 1970-luvulta lähtien vaatineet oikeutta omaan identiteettiin, kulttuuriin ja kie-leen, sekä oikeutta osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon ja yhteiskunnal-liseen elämään (Seurujärvi-Kari 2013, 71). Tähän päästäkseen on saamelaisten saatava itselleen yhteistyökumppanina valtion kanssa yhdenvertainen asema, ei vain lainsäädännössä, vaan myös käytännön toimissa (Kuokkanen 2007, 143, 145; Seurujärvi-Kari 2013, 77). Saamelaiset kokevat, että näiden päämäärien saavuttamiseksi alkuperäiskansojen yhteistyö, sekä yhteistyö hallitusten ja kan-sainvälisten elinten, kuten YK:n kanssa, on merkinnyt uudenlaisen kansadiskurssin syntymistä. Tällä he voivat paremmin varmistaa alkuperäis-kansojen oman kielen ja kulttuurin yhdenvertaisen aseman, sekä turvata alku-peräiskansojen itsemääräämisoikeudet. Globalisaation erilaiset vähemmistöjen oikeuksiin liittyvät yhteiskunnalliset prosessit ja keskustelut ovat osaltaan edesauttaneet saamelaisten oikeuksien kehittymistä niin kansainvälisesti kuin myös paikallisesti (Valkonen 2009, 179; Kari 2013, 78). Seurujärvi-Kari pitää saamen kansan ja sen identiteettiprosessin historiaa hegemonisena ja lingvistisenä taisteluna, jossa saamelaisten omassa identiteettipolitiikassa on tullut tärkeäksi löytää sopivia dekolonisaatiostrategioita kielen ja kulttuurin takaisin haltuunottamiseksi (Smith 1999, 19–20; Green & Baldry 2008, 13; Seuru-järvi-Kari 2013 79).

Matti Enbuske (2008, 35) näkee termin "alkuperäiskansa" hieman har-haanjohtavana, eikä sillä tarkoiteta hänen mielestään, että saamelaiset olisivat jollakin erityisellä tavalla alkuperäisempiä kuin vaikkapa suomalaiset.

Enbus-75

ken mukaan historiantutkimus vetoaa voimakkaasti saamelaisten "historialli-seen kotimaahan". Tämä on hänen mielestään tarkoittanut, että Lapin eri väes-töryhmien välille on syntynyt ristiriitoja sellaisista tekijöistä, jotka liittyvät pit-kän aikavälin historiallisiin ilmiöihin, ja vahvasti politisoitunut etnisyys sitou-tunut kysymykseen alkuperästä. Kansainvälisten tunnusmerkkien mukaan saamelaiset määritellään alkuperäiskansaksi sen vuoksi, että he edelleen elävät niillä samoilla alueilla, joille Norjan, Suomen ja Ruotsin nykyiset valtiot perus-tettiin (Kaarenoja 2017, 31; Enbuske 2008, 35). Keskustelut alkuperäiskansasta ovat suomalaisessakin kontekstissa olleet monenlaisia, ja niihin on liittynyt eri-laisia sisältöjä esimerkiksi saamelaisuuden määrittelystä (Pääkkönen 2008, 290–

291; Lehtola 2015, 137–145).

Tämän luvun sisällöistä voi lukea sen ajatuksen, että kolttasaamelaisten paikallisuuteen ja luontosuhteeseen vahvasti perustunut etninen identiteetti on toisen maailman sodan jälkeen saanut uusia sisältöjä osana suomalaista yhteis-kuntaa. Ne ovat muotoutuneet yhteydessä yhteiskunnan muutokseen, sen lain-säädäntöön ja elämän muotojen modernisoitumiseen. Uskottavasti nämä uudel-leen määrittelyt ovat olleet tarpeellisia, mutta toisaalta ne saatetaan kokea myös uhkana omalle historialle ja perinteelle (Bergman 1987, 1§3).

76