Aineiston hankinta ryhmäkeskustelun avulla

Yksilöhaastattelut ovat kautta aikain olleet yhteiskuntatieteiden laadullinen valtavirtametodi; tätä on ohjannut käsitys yksilön tuottaman tiedon ylivertaisuudesta.

Käytännön markkinatutkimuksen aallossa yksilöhaastattelujen rinnalle on hiljalleen nousseet ryhmäkeskustelut, jotka ovat saaneet lisääntyvissä määrin näkyvyyttä ja tunnustusta yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. (Valtonen 2005, 225.) Tiittula ja Ruusuvuori (2005, 12–13) esittävät, että haastattelut voidaan jakaa yksilö- ja ryhmähaastatteluihin haastateltavien lukumäärän mukaan. Nämä voidaan vielä erottaa vuorovaikutusmuodon perusteella ryhmäkeskusteluista. Haastattelu on haastattelijan ja haastateltavan välistä keskustelua ja vuorovaikutusta, jonka lopputulos syntyy osallistujien yhteisen toiminnan tuloksena. Tiittula ja Ruusuvuori (em.) muistuttavat, että vuorovaikutuksen merkitys on tärkeää huomioida niin haastattelutilanteessa kuin sen suunnittelussa, tutkimusaineiston analyysissa ja tulosten raportoinnissa.

Tutkimusta suunnitellessani perehdyin ryhmähaastattelumenetelmään ja lähtökohtaisesti olin menossa tekemään tämän ohjenuoran mukaisia haastatteluita. Haastattelupäivien lähetessä oivalsin, että tutkittavat ovat puheen ja vuorovaikutuksen pitkän linjan ammattilaisia ja päädyin haastattelun sijaan ryhmäkeskustelutyyppiseen aineistonkeruumuotoon. Tämä osoittautui toimivaksi valinnaksi. Tutkijana näin ryhmäkeskustelumetodin nopeaksi ja tehokkaaksi tavaksi saada aineistoa käsillä olevasta aiheesta. Koin, että ryhmäkeskustelu soveltuu ammattilaisten keskinäiseen vuoropuheluun ja aineistonkeruuseen. Lisäksi arvioin, että ryhmäkeskustelun avulla olisi mahdollista saada mahdollisimman aitoa ja kokemusperäistä tietoa, kun keskustelutilaisuutta ei ohjailla liikaa minun eli tutkijan positiosta käsin.

Valtonen (2005, 223–226) määrittelee ryhmäkeskustelun tiedonkeruumetodiksi, jossa kutsuttu joukko ihmisiä keskustelee määrätyn ajan tietystä aiheesta fokusoidusti, mutta vapaamuotoisesti. Ryhmäkeskusteluissa osallistujien määrä vaihtelee yleensä kuudesta kahdeksaan henkilöä. Oleellista ryhmäkeskustelussa on ryhmän vetäjän eli moderaattorin tai fasilitaattorin rooli ja läsnäolo: virittää otollinen ilmapiiri, ohjata keskustelua tavoitteiden mukaisesti ja rohkaista ja kannustaa osallistujia keskustelemaan keskenään aiheesta.

Ryhmäkeskustelutilanteessa keskusteluvastuu on osallistujilla. Ryhmäkeskustelussa vetäjä pyrkii saamaan aikaan osallistujien välistä vuorovaikutusta tarjoamalla tutkimuksen

30 kohteena olevia teemoja osallistujien keskenään keskusteltaviksi. Tämä voi tapahtua esimerkiksi kysymyksiä esittämällä. Ryhmähaastattelu sen sijaan on vuorovaikutusluonteeltaan erilainen: siinä vuorovaikutus painottuu vetäjän ja kunkin osallistujan välille ja ryhmän vetäjä tekee ikään kuin yksilöhaastatteluja ryhmätilanteessa esittämällä tietyn kysymyksen vuorotellen eri osanottajille. Tällöin tutkija pitää vuorovaikutuskontrollin itsellään. Ryhmäkeskustelua on käytetty niin ideointiin, mielipidekartoituksiin, toimintatutkimuksiin kuin kulttuuristen kategorioiden tutkimukseenkin. Tässä tutkimuksessa tavoitteena on kartoittaa sosiaalityöntekijöiden käsityksiä ja selvittää heidän kokemusmaailmaansa sosiaalityön profiilista perheneuvolatyössä.

Tiittulan ja Ruusuvuoren (2005, 41–42) mukaan haastateltavien ja haastattelijan välisen luottamuksen rakentuminen on yksi informaation saannin edellytyksistä. Haastattelijan tulee tiedottaa haastateltavia haastattelun tarkoituksesta, käsiteltävä saamiaan tietoja luottamuksellisina ja varjeltava haastateltavien anonymiteettia sekä osoitettava aitoa kiinnostusta haastateltaviin ja heidän sanomaansa. Hyvän yhteistyösuhteen luomisen keinoja ovat esimerkiksi haastattelijan empaattinen asenne, yhteisen pohjan luominen sekä laajat ja helpot avauskysymykset. Luottamuksellisen suhteen luominen haastattelussa on tasapainottelua empatian osoittamisen ja yhteisyyden rakentamisen sekä haastattelutilanteen tehtävän ja roolijaon suuntautumisen välillä. Näiden ominaisuuksien lisäksi Ruusuvuori ja Tiittula (em, 44–45) kuvaavat neutraaliutta haastattelijan professionaalisuuden yhdeksi tärkeäksi ominaisuudeksi. Tällä he viittaavat haastattelijan puolueettomuuteen: hän ei saisi osoittaa mielipiteitään, heittäytyä väittelyyn eikä hämmästellä haastateltavien vastauksia.

Haastattelijan rooliksi jäävät kysymysten esittäminen, jatkamiseen kehottavat kommentit tai vastauksen riittävyyteen liittyvät lyhyet palautteet.

Valtonen kuvaa (2005, 231–235), että ryhmäkeskustelu ei ole staattinen, päinvastoin se elää läpi erilaisten vaiheiden. Erityisesti ryhmäkeskustelun alkuvaihe on jännitteinen:

epävarmuuden poistamiseksi vetäjä ottaa alussa hallinnollisen johtajan roolin aloituspuheenvuorollaan. Aloituspuheenvuorossa vetäjä tuo esiin ryhmän säännöt eli mistä on tarkoitus keskustella, miksi ja miten ryhmässä puhutaan. Vetäjä osoittaa kyseisten osallistujien ryhmäkriteerit valituksi tulemisesta sekä motivoi osallistujia puhumaan ja palkitsee heitä osoittamalla kiitollisuutensa tutkimukseen osallistumisesta. Alkuvaiheen jännitteisyyttä voidaan lieventää myös aloituskierroksella, jossa osallistujat esittelevät

31 itsensä sekä esimerkiksi kahvitarjoilulla: tämä vahvistaa ryhmäkokemusta ”meistä”.

Ryhmäkeskustelun pääperiaatteiden mukaisesti vetäjä ei aktiivisesti osallistu substanssiaiheesta käytävään keskusteluun, vaan pyrkii ennemminkin ohjaamaan sitä haluttuun suuntaan erilaisten verbaalisten ja non-verbaalisten käytäntöjen avulla. Hyvä moderointikäytäntö osoittaa kunnioitusta ja arvostusta osallistujia kohtaan.

Ryhmäkeskustelujen erona yksilöhaastatteluihin on se, että ryhmässä on kuulijoita enemmän, ja että osallistujat kertovat kokemuksistaan toinen toisilleen. Vetäjän rooli kerronnan määrittäjänä ja ohjaajana on keskeinen, sillä osallistujat tapaavat tukeutua vetäjään arvioidessaan tarinoidensa hyvyyttä ja oikeutta, tulkitsemalla vetäjän antamaa verbaalia ja non-verbaalia minimipalautetta, kuten nyökkäilyä ja katsekontakteja.

Ryhmäkeskustelussa keskeinen kertomuksia ylläpitävä moderointikeino on kuuntelu ja jatkokysymysten esittäminen. (Valtonen 2005, 235.)

Pietilä (2010, 213) toteaa, kuinka ryhmähaastatteluissa on sittemmin alettu painottaa enemmän ryhmän sisäistä vuorovaikutusta, dynamiikkaa ja prosesseja: näiden kautta osallistujat muodostavat käsityksiä keskustelun teemoista. Myös tutkijan asemaa on arvioitu uudelleen: hän on enemmän keskustelun rakentaja, ohjailija ja rohkaisija kuin haastattelija.

Viittaan yllä Pietilään, sillä nähdäkseni hänen esittämänsä kuvailu viittaa nimenomaan ryhmäkeskustelumetodiin. Pietilä (2010) jatkaakin toteamalla, että ryhmäkeskustelussa osallistujat tuottavat kollektiivisesti jaettua ymmärrystä yksilöllisistä kokemuksista, käsityksistä ja uskomuksista. Ryhmäkeskustelulle on tunnusomaista mielipiteiden ja ajattelutapojen vertailu sekä eroavaisuuksista käytävä neuvottelu osallistujien kesken.

Ryhmäkeskustelussa yksittäisen puhujan tulee ottaa huomioon muiden osallistujien esittämät mielipiteet näkökantoja perustellessaan. Ryhmän vuorovaikutuksessa käydylle keskustelulle on kuvainnollista se, että yksilöitä ryhmän jäseninä yhdistää jokin yhteinen asia. Haastattelijan rooli vuorovaikutuksen ohjaajana ja säätelijänä on vähäisempi verrattuna yksilöhaastatteluun, joka luo tilaa termien, käsitteiden, hahmottamistapojen ja argumentaatioiden tutkimiseen. Tutkimuksen kannalta ryhmäkeskustelujen keskeisin anti muodostuu osallistujien välisestä vuorovaikutuksesta ja heidän yhteistyönä tapahtuvasta tiedon tuottamisen prosessista. Ryhmäkeskustelua tuleekin analysoida ensisijaisesti ryhmän toimintana ja tarkastella miten ryhmä päätyy lopputulokseen keskusteltavasta aiheesta – ryhmäkeskustelussa prosessin analysointi on lopputulosta tärkeämpää. (Pietilä 2010, 215–

217.)

32