1920-luvun Neuvostoliitto eli murroksen aikaa. Ensimmäinen maailmansota ja kaksi vallankumousta olivat vaatineet veronsa. Maa oli jakautunut. Monet olivat menettäneet kaiken omaisuutensa historian myllerryksessä, toiset taas uskoivat vihdoinkin paremman ajan koittaneen.
Myös kulttuurielämässä elettiin uusia aikoja. Uudet kulttuurivaikuttajat nousivat vanhojen tilalle. Tämä oli sitä aikaa, jolloin tuntui, että kaikki on mahdollista. Ja vaikka yhteiskunta olikin jo menossa kohti uusia koettelemuksia, kirjailijoilla oli vielä mahdollisuus puuttua yhteiskunnan kipeisiin epäkohtiin.
Ilja Ilf ja Evgenij Petrov tutustuivat vuonna 1925 ja heidän yhteistyönsä alkoi vuonna 1926. Aluksi he työskentelivät 1920-luvulla ilmestyneessä satiirilehdessä Smehač, johon he aluksi kirjoittivat pakinoita ja tekstejä pilakuviin. Myöhemmin he siirtyivät muokkaamaan tekstejä Gudok-lehteen. Heidän yhteistyönsä jatkui läpi 1920‒30-lukujen, ja sen aikana he kirjoittivat useita romaaneja, novelleja sekä pienoisromaaneja. 1935‒1936 he matkustivat läpi Yhdysvaltojen ja julkaisivat muistiinpanojen ja havaintojen pohjalta vuonna 1937 kirjan Одноэтажная Америка, jonka Mika Rassi suomensi vuonna 2013 nimellä Yksikerroksinen Amerikka.
Ilfin ja Petrovin romaanit Двенадцать стульев ja Золотой теленок (Kaksitoista tuolia ja Kultainen vasikka) ilmestyivät Neuvostoliitossa vuosina 1927 ja 1931 ja niitä pidetään kirjailijoiden keskeisimpinä ja tärkeimpinä teoksina. Tuohon aikaan Neuvostoliitossa oli vielä voimassa uusi talouspolitiikka eli NEP. Ihmisillä oli mahdollisuus perustaa oma yritys ja toimia yksityisyrittäjinä. Toisaalta nämä pienyritykset usein nähtiin ainoastaan mahdollisuutena tienata helppoa rahaa. Joka puolella rehotti korruptio. Tätä tilannetta käyttivät hyväkseen monenlaiset huijarit, jotka kiersivät suurta maata etsimässä onneaan. Tätä aikaa voidaankin kutsua onnenonkijoiden kulta-ajaksi.
Näissä kahdessa romaanissa kerrotaan erään tällaisen onnenonkijan seikkailuista.
Mutta ne eivät ole pelkästään seikkailu- tai veijariromaaneja vaan myös satiiria kyseisen ajan epäkohdista.
Romaaneja Kaksitoista tuolia ja Kultainen vasikka voidaan pitää kokonaisvaltaisina satiireina, siis sellaisina, jotka käsittelevät koko yhteiskuntaa, sen instituutioita, yhteiskuntaluokkia ja ihmisiä. Siksi venäläisille ja varsinkin neuvostoliittolaisille ihmisille nämä romaanit ovat klassikoita. Ensinnäkin siksi, että romaanit kertovat tosielämästä. Niissä kerrotaan asioista, jotka kaikki tietävät mutta joista puhuminen 1920-luvun Neuvostoliitossa ei ollut suotavaa. Toiseksi romaanit ansaitsevat klassikon aseman niiden elävän ja ihmisläheisen kielen ansiosta, joka itse asiassa tekikin nämä romaanit kuolemattomiksi.
Romaanit Kaksitoista tuolia ja Kultainen vasikka on kirjoitettu neuvostoliittolaiselle lukijalle. Tämä on tärkeä seikka, sillä kirjoittajat olettivat, että lukija tietää kaikki pienimmätkin yksityiskohdat, joita tarinassa ilmenee. Sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Neuvostoliiton oloja, jotkut asiat romaaneissa saattavat vaikutta oudoilta.
3.1. Kaksitoista tuolia
Romaanin tarina alkaa siitä, että rauhallista ja syrjäytynyttä elämää viettäneen entisen aatelismarsalkan, Ippolit Matvejevitš Vorobjaninovin, anoppi kertoo hänelle kuolinvuoteellaan jalokivistä, jotka hän oli piilottanut erääseen tuoliin vallankumouksen aikoihin. Vorobjaninov päättää löytää tuolin ja elää lopun elämänsä rikkaana ja ilman huolia. Ongelma on siinä, että tuoleja on kaksitoista, eikä hän tiedä, mihin niistä jalokivet on piilotettu. Lähdettyään etsimään tuolia hän tapaa Ostap Benderin, huijarin ja onnenonkijan, joka unelmoi siitä, miten hän saisi miljoonan ja muuttaisi Rio de Janeiroon. Ostap on teräväkielinen mies, joka osaa järjestää asioita eikä ota turhia paineita. Niinpä hänestä pian tuleekin anopin aarteita etsivän parivaljakon johtaja. Matkalla kohti unelmaa he tapaavat monia ihmisiä, joita yhdistää heidän ulkoisesta erilaisuudestaan huolimatta yksi asia: he kaikki ovat tyypillisiä neuvostoihmisiä.
Ostap Bender, tai oikeammin Ostap Suleiman Berta Maria Bender, nousee romaanin keskushenkilöksi. Tämän sympaattisen huijarin kautta avautuu 1920-luvun neuvostotodellisuus koko kirjossaan. Itsestään hän kertoo vain sen, että hänen isänsä oli Turkin alainen. Hänen iästään voimme tehdä vain johtopäätöksen, että hän on noin 28-vuotias. Se, mistä hän tulee ja minne on menossa, on toissijaista. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat aina liikkeessä. Hänen unelmansa on rikastua ja muuttaa Rio de Janeiroon asumaan. Kaupunkiin, jossa kaikki käyttävät valkoisia housuja, kuten hän itse olettaa. Ostap Bender on fiksu nuori mies, joka täydellisesti ymmärtää ne mahdollisuudet, jotka NEP voi suoda ihmiselle. Niinpä hän etsiikin omaa kultamunia munivaa kanaansa. Hän on romaanin kantava voima ja hänen varaansa rakentuu satiiri tässä teoksessa.
3.2. Kultainen vasikka
Romaani Kultainen vasikka kertoo myös Ostap Benderin seikkailuista. Vaikka hän kuolikin romaanin Kaksitoista tuolia lopussa, lukijat eivät hyväksyneet tätä ja vaativat jatkoa. Romaani ei ole edellisen romaanin varsinainen jatko-osa, vaan itsenäinen teos.
Tarina alkaa siitä, kun Ostap Bender saa tietää pikkurikolliselta Shura Balaganovilta Aleksandr Ivanovič Koreikasta, piilomiljonääristä. Ostap päättää kiristää tältä miljoonan. Hän lähtee matkaan mukanaan Šura Balaganov, vanha huijari Mihail Panikovski ja Adam Kozlevič, jonka auto, Antilooppi Gnu, toimii heidän kulkuneuvonaan.
Suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, sillä Koreika ei myönnä olevansa miljonääri, joten Benderin on ryhdyttävä tositoimiin saavuttaakseen päämääränsä. Hän alkaa selvittää Koreikan taustoja ja sitä, miten tämä on miljoonansa ansainnut. Lopulta hän kerää kokonaisen kansion Koreikan rikoksista ja tekee hänelle tarjouksen: Ostap myy Koreikalle kansion miljoonasta ruplasta. Koreika kuitenkiin pakenee. Kuluu aikaa ennekuin Bender saa tietää, missä Koreika piileskelee. Ostap saapuu Koreikan luokse
ja lopulta tämä suostuu ostamaan kyseisen kansion.
Ostap Benderin unelma on toteutunut. Hän on miljonääri. Ostap haluaa kosia neiti Zosjaa, jonka hän jätti lähtiessään Koreikan perään. Mutta huomaakin, että Zosja on kihloissa. Tämän jälkeen hän saapuu Moskovaan aikomuksenaan sieltä lähteä ulkomaille. Mutta kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan ja Ostap huomaa olevansa jälleen lähtökuopissa…
Mihail Bulgakov oli koulutukseltaan lääkäri. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän työskenteli muutaman kuukauden rintamalääkärinä. Venäjän sisällissodan aikana hän palveli useassa yksikössä sotilaslääkärinä. Vuonna 1919 hän palveli jonkin aikaa Punaisen Ristin alaisena. Näihin aikoihin ilmestyivät hänen ensimmäiset kirjalliset kokeilut ja lehtijulkaisut. Samoihin aikoihin hän aloitti morfiinin käytön. Vuonna 1920 Bulgakov sairastui lavantautiin. Valkoisten perääntyessä hän jäi sairaalaan.
Bulgakov piti tätä tapausta kohtalon merkkinä. Punaisten vallattua Vladikavlazin, Bulgakov siirtyi töihin taideosastolle, hän piti luentoja kirjallisuudesta ja kirjoitti näytelmiä paikalliselle teatterille (Nagaitseva 1998, 282) Voidaan sanoa, että tästä alkoi Mihail Bulgakovin kirjailijan ura.
Vuonna 1921 Mihail Bulgakov muutti Moskovaan ja kirjoitti pakinoita useisiin lehtiin. Tästä alkoi hänen kirjailijauransa ja hän julkaisi lehdissä useita kertomuksiaan. Vuonna 1925 lehdessä Россия julkaistiin hänen ensimmäisen romaaninsa, Белая гвардия kaksi ensimmäistä osaa. Samana vuonna häneltä ilmestyi ensimmäinen kirja, Дьяволиада. Рассказы. Vuonna 1926 häneltä ilmestyi kaksi kokoelmateosta, ensimmäinen julkaisussa Юмористическая иллюстрированная библиотека журнала «Смехач» sekä erillinen Трактат о жилище.
Vuonna 1926 Neuvostoliiton salainen poliisi suoritti Bulgakovin kotietsinnän, jonka yhteydessä häneltä takavarikoitiin päiväkirja ja pienoisromaanin Собачье сердце (Koiran sydän) käsikirjoitus. Vuoteen 1930 mennessä hänen teostensa julkaisut lakkautettiin ja useat niistä kiellettiin. Mihail Bulgakovin tunnetuin ja keskeisin teos on postuumisti ilmestynyt romaani Мастер и Маргарита (Saatana saapuu
Moskovaan).
3.3. Koiran sydän
Mihail Bulgakov kirjoitti pienoisromaanin Собачье сердце (Koiran sydän) vuonna 1925. Se oli kolmas Bulgakovin fantasiateosten sarjassa teosten Diaboliadi (Дьяволиада, 1923) ja Kohtalokkaat munat (Роковые яйца, 1924) jälkeen (Nagaitseva 1998, 308). Huolimatta siitä, että teos oli aikalaisten ylistämä, nämä kuitenkin ymmärsivät, että sitä ei julkaista, sillä sensuuri teurastaa sen (Menšikova 2009, 69). Neuvostoliitossa teos julkaistiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1987 (Nagaitseva 1998, 309).
Pienoisromaania Koiran sydän voidaan verrata Mary Shelleyn Frankensteiniin ja Herbert Wellsin Tohtori Moreaun saareen. Kaikissa näissä teoksissa ihminen ottaa ikäänkuin jumalan roolin ja luo jotain uutta, minkä seuraukset ovat odottamattomia ja usein myös traagisia.
Pienoisromaani Koiran sydän on poliittinen satiiri, oka kuvaa venäläistä vallankumousta, venäläisen yhteiskunnan ”heräämistä”. Romaanin sankareista professori Preobraženski on uuden elämänmuodon luoja, joka pyrkii parantamaan ihmisen elämää. Antisankari Šarikov puolestaan on ryysyköyhälistön edustaja, joka odottamatta saa vapauden ja oikeuksia. Mutta tämän seurauksena hänessä esiin astuvat sellaiset piirteet kuin itsekeskeisyys, oman edun tavoittelu sekä valmius pettää ja tuhota lähimmäisensä. Romaani asettaa moraalisia kysymyksiä siitä, mikä on ihmisen vastuu omista teoistaan.
Vuonna 1924 maailmankuulu ja arvostettu professori Preobraženski teki Moskovassa tutkimuksia ihmiskehon nuorennuksesta. Hän päättää tehdä koeleikkauksen, jossa koiralle siirretään ihmisen aivolisäke ja kivekset. Koe-eläimeksi valitaan kulkukoira Šarik.
Leikkauksen tulokset ylittävät kaikki odotukset – pikkuhiljaa Šarik alkaa muuttua
ihmiseksi. Mutta pian käy ilmi, että ulkoisten muutosten lisäksi Šarik muuttuu myös sisäisesti. Ihminen, jolta ihmisosat oli Šarikille siirretty, oli eläessään juoppo ja rikollinen, joten myös Šarikista tulee karkea ja agressiivinen.
Kun talontoimikunnan puheenjohtaja Švonder saa tietää, että professori Preobraženskin asuntoon on ilmestynyt uusi asukas, hän tulee tarkistamaan tilanteen.
Tavattuaan Šarikin hän päättää ottaa tämän kirjoille asunnon virallisena asukkaana.
Saadakseen asiankuuluvat todistukset Šarikille on hankittava henkilöllisyystodistus.
Näin entisestä kulkukoira Šarikista tulee kansalainen Šarikov Poligraf Poligrafovič.
Šarikov menee töihin kaupungille rankkuriksi, jossa hän toimii kulkukissoja tuhoavan osaston johtajana. Kotona professorin luona hän varastaa professorin rahoja, juopottelee, lähentelee professorin kotiapulaista ja käyttäytyy muutenkin sopimattomasti. Kun professori Preobraženski ja tämän assistentti tohtori Bormental huomauttavat Šarikovia tämän huonosta käytöksestä, Šarikov tekee ilmoituksen miliisille, jossa ilmoitta professorin ja tämän assistentin harjoittavan laittomia toimia.
Saatuaan tietää tästä professori Preobraženski vaatii Šarikovia muuttamaan pois hänen asunnostaan. Šarikov vastaa tähän vetämällä esiin pistoolin. Tohtori Bormental käy Šarikovi kimppuun ja he yhdessä professorin kanssa suorittavat uuden leikkauksen ja siirtävät Šarikoviin takaisin koiran aivolisäkkeen. Pikkuhiljaa Šarikov palautuu Šarikiksi.
4. NEUVOSTOSATIIRI TUTKIMUSAINEISTOSSA JA SEN