Ensimmäiset etnografiset tutkimukset olivat tutkimuksia, joissa tutkija asettui pidemmäksi aikaa osaksi vierasta kulttuuria. Usein nämä kulttuurit olivat ”eksoottisia”
kansoja kaukana tutkijan omasta kotimaasta, ja tämän kaltaista etnografista tutkimusta onkin sanottu imperialistiseksi. Vieraista kansoista etnografinen tutkimus on siirtynyt lähemmäksi sitä yhteisöä, jossa tutkija elää. Autoetnografia on juuri sen yhteisön tutkimista, jossa tutkija itse vaikuttaa. Näin ollen autoetnografisen tutkimuksen tarkoituksena on etnografisen tutkimuksen tavoin auttaa ymmärtämään tiettyä kulttuuria. Autoetnografia ei saa jäädä pelkäksi tutkijan sisäisen maailman kuvailuksi, vaan tutkijan on kyettävä tarkkailemaan muiden reaktioita omaan toimintaansa.
(Hayano, 1979; Ellis & Bochner, 2000). Autoetnografia on kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä, jossa yhdistyvät etnografia ja autobiografia. Autoetnografian pyrkimyksenä on ymmärtää kulttuurista kokemusta henkilökohtaisen kokemuksen systemaattisen analysoinnin avulla. (Ellis, 2011.)
“This approach challenges canonical ways of doing research and treats research as a political, socially-just and socially-conscious act. A researcher uses tenets of autobiography and ethnography to do and write autoethnography. Thus, as a method, autoethnography is both process and product.”7 (Ellis, 2011, 1).
Kuvittelin aiemmin autoetnografian olevan helppo tapa tuottaa tietoa, mutta käsitykseni autoetnografiasta muuttui hyvin pian jo tutkimusprosessin alkutaipaleella. Ellis (1999) kirjoittaa autoetnografian olevan erittäin vaativa tutkimusmenetelmä, sillä se vaatii jatkuvaa itsensä tarkastelua. Autoetnografia sisältää omat riskinsä ja haasteensa. Olen soveltanut tässä tutkielmassa joitakin etnografisen tutkimuksen suosituksia, sillä autoetnografinen tutkimus ei ole samalla tavoin vakiintunut kuin etnografinen tutkimusmenetelmä. Systemaattinen datan kerääminen on autoetnografisessa tutkimuksessa erittäin merkityksellistä samalla tavoin kuin etnografisessa
7 ”Tämä lähestymistapa haastaa kanoniset tutkimuksen tekemisen tavat ja ymmärtää tutkimuksen tekemisen poliittisena, oikeudenmukaisena ja yhteiskunnallisesti vastuullisena toimintana. Tutkija käyttää sekä autobiografian että etnografian oppeja tehdäkseen ja kirjoittaakseen autoetnografiaa. Näin ollen autoetnografia on metodina sekä prosessi että tuotos.”
tutkimuksessa. Tarkkailu kuuluu etnografisen tutkimuksen luonteeseen, ja systemaattinen muistiinpanojen tekeminen havainnosta on keskeistä. (Ellis, 1999.)
Autoetnografia on joutunut kritiikin kohteeksi sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen tutkimuksen kentällä. Autoetnografian on sanottu sortuvan narsismiin ja tuottavan ainoastaan henkilökohtaisia tarinoita, jotka jäävät irrallisiksi teorioista.
Autoetnografisen tutkimuksen validiteetti, reliabiliteetti ja yleistettävyys täytyy kuitenkin ymmärtää eri tavalla kuin mitä tiede perinteisesti näillä käsitteillä tarkoittaa.
Tutkijat ovat osa tiettyjä kulttuurisia ryhmiä. Autoetnografian yleistettävyys muodostuukin siitä, että tutkimus osataan sijoittaa kulttuuriseen ympäristöönsä eli osaksi sitä laajempaa kulttuurista ryhmää, johon tutkija itse kuuluu. Autoetnografian validiteetti ja reliabiliteetti puolestaan perustuvat tutkijan kykyyn vedota lukijoiden tunteisiin. (Ellis ym., 2000.) Jokainen tutkimus kostuu sitä toteuttavan tutkijan valinnoista. Perinteinen käsitys tieteestä asettaa tutkijan mieli-keho-akselille, jossa tutkijan ideaalina on olla pelkkä objektiivinen tarkkaileva mieli. Kuitenkin jo pelkästään tutkijan valitsema aihe tutkimukselleen heijastelee hänen kiinnostuksensa kohteita.
Autoetnografisessa tutkimuksessa tutkija asettaa koko kehonsa kaikkine aisteineen ja mielensä kaikkine ajatuksineen tutkimuskentälle ja käyttää niitä tutkimuksen toteuttamisen välineinä. (Ellis ym., 2010.) Valitsin autoetnografian tämän tutkimuksen metodiksi, koska se mahdollistaa kaikkien aistihavaintojen subjektiivisen kuvaamisen.
Se on ainoa tutkimusmetodi, joka sallii tämän.
Autoetnografia voidaan jakaa kahteen ääripäähän; mielikuvia herättävään autoetnografiaan (evocative autoetnography) ja analyyttiseen autoetnografiaan (analytic autoetnography). Mielikuvia herättävä autoetnografia on taiteellinen ja luova. Se ei välttämättä sisällä paljoa analyysia, vaan analyysi ja teoreettiset johtopäätökset on jätetty lukijan tehtäviksi. Mielikuvia herättävässä autoetnografiassa biografisuus korostuu. Analyyttinen autoetnografia on lähempänä perinteisempää kvalitatiivista tutkimusta. Analyyttinen autoetnografia pyrkii käyttämään mahdollisimman paljon järjestelmällistä tiedonkeruuta. Analyysi on toteutettu järjestelmällisesti ja tutkimus pyritään yhdistämään aiempiin teorioihin tai sen avulla pyritään luomaan uutta teoriaa.
Toiset tutkijat antavat tunnustusta ainoastaan analyyttiselle autoetnografialle. (Ellis ym., 2000.) Tutkielmaani ei voida sijoittaa täysin kumpaankaan autoetnografian ääripäähän, vaan se on yhdistelmä sekä mielikuvia herättävästä autoetnografiasta että analyyttisestä
autoetnografiasta. Tutkielmani on kuitenkin huomattavasti lähempänä analyyttista autoetnografiaa kuin mielikuvia herättävää autoetnografiaa.
Tämän pro gradu –tutkielman teon aikana minulle konkretisoitui tutkimusprosessin näkeminen molemminpuolisena oppimisprosessina. Pelkästään jo itsensä tarkkailu on oppimiskokemus. Autoetnografisessa tutkimuksessa tutkijan oppiminen itsestään on lähes itsestäänselvyys. Kuitenkaan tutkielman alkutaipaleella en olisi voinut kuvitella tutkimusprosessin käynnistävän minussa niin valtavaa muutosta kuin näin jälkikäteen ymmärrän sen tehneen. Ellis ym. (2000) kirjoittavat, kuinka autoetnografinen tutkimus voi toimia tutkijalle terapeuttisena kokemuksena. Minua tämän tutkielman teko on auttanut ymmärtämään itseäni paremmin. Se on myös auttanut vaikeiden asioiden kohtaamisessa ja itseni kehittämisessä. Yksi tämän tutkielman tavoitteista onkin tuoda ymmärrystä siitä, kuinka voimme aistien tarkkailun kautta oppia itsestämme. Kuvaan tarkemmin luvussa 7.1 tämän tutkimusprosessin käynnistämiä muutoksia minussa.
Autoetnografia on useimmiten terapeuttinen prosessi paitsi tutkijalle itselleen, mutta myös sille yhteisölle, jossa tutkija toimii. Omien kivuliaidenkin kokemusten paljastaminen saattaa olla merkityksellistä tutkimukselle ja asettaa tutkijan hyvin arkaan paikkaan. (Ellis, 1999; Spry, 2001; Chatham-Carpenter, 2010.) Kuitenkaan omien kokemusten avaaminen lukijalle ei saa tapahtua ainoastaan pelkän avautumisen itsensä vuoksi, vaan sen on palveltava tutkimuksen tarkoitusta. Spry (2001) kirjoittaa, kuinka tehdessään autoetnografista tutkimustaan hän pystyi ensimmäistä kertaa elämässään käsittelemään anoreksiaansa. Autoetnografia saattaa jatkuvan itsensä tarkkailuun perustuvan luonteensa vuoksi avata vanhoja lukkoja ja nostaa vanhoja tunteita pintaan tutkijassa. (Ellis, 1999; Spry, 2001.) Paitsi itse tutkijassa, autoetnografinen tutkimus saattaa nostaa esiin hyvin voimakkaita tunteita myös lukijoissa.
Muistimme on valikoiva. Ihminen muistaa tietyt tapahtumat merkittävimpinä ja liioiteltuna todellisuudesta. Myös tapahtumien kulku saattaa väärentyä. Mitä kauemmin tapahtumahetkestä on kulunut, sitä vaikeampi tapahtumaa voi olla muistaa. Kuitenkin tapahtumat, joihin on liittynyt suuria tunteita, ja jotka ovat olleet käänteentekeviä, ihminen saattaa muistaa vuosienkin jälkeen hämmästyttävän tarkasti. Säännölliset muistiinpanot ovat tärkeä osa autoetnografista tutkimusta, mutta eivät kuitenkaan välttämättömiä. Tutkija voi käyttää muistia apunaan menneistä tapahtumista, mikäli
muistiinpanoja ei ole saatavilla. Muistimme on valikoiva, mutta niin ovat aina myös muistiinpanomme. Tutkija tekee jo muistiinpanoja kirjoittaessaan ja haastatteluja toteuttaessaan valintoja siitä, mikä on merkittävää ja mikä vähemmän merkityksellistä.
Emme voi koskaan saavuttaa koko todellisuutta ja kirjoittaa kaikkea tapahtunutta ylös.
Tarinat elävät ainoastaan hetkessä ja ne ovat saavutettavissa ainoastaan jokaisen subjektiivisessa todellisuudessa. Kirjoittamalla tarina kuvataan vääjäämättä uudenlaisena. Lukija tekee tarinasta jälleen omat tulkintansa ja menee tarinaan sisään omien aistiensa ja tunteidensa kautta. (Ellis, 1999.) Olen perustanut suurimman osan empiirisestä tutkimuksesta muistiinpanojeni, videoiden ja haastattelujen varaan. Olen kuitenkin käyttänyt aikaisempia tapahtumia hyväkseni ja joutunut toimimaan niiltä kohti ainoastaan oman muistini varassa. Menneet tapahtumat, kuten aikaisemmat kokemukseni entisten tanssiparieni ja valmentajieni kanssa, vaikuttavat niin voimakkaasti tanssissani, että olen kirjoittanut niistä muutamaan otteeseen.
Autoetnografia voi aiheuttaa eettisiä ongelmia, vaikka saattaisi kuvitella tutkijan itse ollessa ensisijainen tutkimuskohde eettisten ongelmien olevan vähäisempiä kuin muissa tutkimusmetodeissa. Autoetnografisen tutkimuksen ongelmana on muiden tutkimuksessa esillä olevien henkilöiden tunnistaminen. Pseudonyymien käyttö ei suojaa tutkimuksessa esiintyviä henkilöitä, sillä heidät on helppo jäljittää tutkijan kautta. Autoetnografisessa tutkimuksessa etenkin tutkijan lähipiiri, kuten perheenjäsenet ja kollegat nousevat usein esille. Autoetnografi asettaa näin riskialttiiksi itselleen hyvin tärkeiden henkilöiden anonyymiuden. Eettisten syiden vuoksi tutkija saattaakin joutua muokkaamaan tutkimuksessaan nimien lisäksi tarinan paikkoja, ajankohtaa ja jopa tapahtumien kulkua, jotta muut henkilöt eivät olisi tunnistettavissa tekstistä. Tämä osaltaan saattaa aiheuttaa kritiikkiä tutkimuksen reliabiliteetista, ja tutkijan onkin tehtävä tulkintansa siitä, milloin tutkimuksen tekemisen eettiset arvot nousevat tutkimuksen reliabiliteetin yläpuolelle. (Chatham-Carpenter, 2010; Ellis, 1999.) Olen pyrkinyt suojelemaan itseäni ja paljastanut itsestäni vain niitä asioita, jotka ovat olleet merkittäviä tutkielmani tavoitteen kannalta. Olen pyrkinyt pitämään tarinani mahdollisimman alkuperäisenmukaisena, muuntaen ainoastaan muutamia nimiä pseudonyymeiksi ja kuvailemaan joitain tapahtumia suurpiirteisesti, jottei tutkielmani rikkoisi eettisiä periaatteita. On mielestäni väistämätöntä paljastaa parini identiteetti enkä valitettavasti kykene suojelemaan hänen yksityisyyttään. Tanssiparini ollessa italialainen on tämä tutkimus kaukana hänen lähipiiristään. Tutkielmani ollessa
suomenkielinen eivät italialaiset valmentajani altistu riskiin tulla tekstissä tunnistetuksi kotimaassaan. Ezion voi tosin tunnistaa valokuvista tai videoista. Kysyin häneltä luvan kuvien ja videoiden julkaisemiseen sekä selitin hänelle mahdollisia seuraamuksia siitä, että hän on esillä tutkielmassani. Ezio siis tiedosti tutkielmani alusta alkaen riskit, jotka liittyivät siihen, että hän antoi luvan käyttää tietojaan tutkielmassani.