Onko hyvyys idealismia? näkymä

O

?

Merja Anis, VTT, sosiaalityön profes- sori, Turun yliopisto

Maritta Törrönen & Kaija Hänninen &

Päivi Jouttimäki & Tiina Lehto-Lun- dén & Petra Salovaara & Minna Veistilä (toim.) Vastavuoroinen sosiaalityö. Gau- deamus, Helsinki. 2016, 360 s.

Otsikossa esitetyn kysymyksen lisäksi Vastavuoroinen sosiaalityö-kirjan teki- jöiden lähtökohtina on ollut seuraavan- laisia ajatelmia: onko pahaan vastattava vain pahalla? Voiko pahoinvointia pois- taa? Onko edelleen löydettävissä yhtei- siä periaatteita, joiden pohjalta voidaan luoda kansalaisten hyvinvointia tukevaa yhteiskuntaa? Onko hyvinvointivaltion periaatteiden murenemisella yhteyt- tä siihen, että sosiaalityön yhteiskun- tapoliittinen tehtävä on korostunut 2000-luvulla?

Kirja pyrkii kirkastamaan sosiaalityön yhteisöllistä ja yhteiskuntapoliittista luonnetta ja herättämään keskuste- lua yhteiskunnallisesta välittämisestä ja hyvän tekemisestä. Vastavuoroisuuden teoreettisen tarkastelun avulla paikan- netaan sekä sosiaalityötä tieteenalana että sosiaalityön yhteiskunnallista ja ammatillista tehtävää. Tämä luontevalta ja itsestään selvältäkin vaikuttava yhteys sosiaalityön ja vastavuoroisuuden idean välillä saa kirjassa moninaisia merkityk- siä ja ulottuvuuksia.

Kirjan tavoitteet ovat kunnianhimoiset.

Tavoitteena on ollut sekä pitkäikäinen käsikirja että moniääninen kokonaisuus, joka kurkottaa sosiaalityön tulevaisuu-

teen. Kirjoittajina on 26 sosiaalityön ja sosiaalitieteiden tutkijaa, opettajaa ja käytännön toimijaa. Jokainen kirjoitta- ja soveltaa omaa näkökulmaansa vasta- vuoroisuuteen. Sosiaalitoimen asiak- kaita on pyydetty mukaan välittämään kokemuksiaan valokuvin ja ajatelmin.

Kirjan eetoksena on muistuttaa hyvin- voinnin merkityksistä muunakin kuin aineellisena elintasona ja julkisuudes- sa painottuvana talouspoliittisena ky- symyksenä; Allardtin määrittelemistä hyvinvoinnin ulottuvuuksista yhtei- syyssuhteet nähdään lähimpänä vas- tavuoroisuuden ideaa. Jonkinasteinen vastavuoroisuus on siis ihmissuhdehy- vinvoinnin ehdoton edellytys, kirjassa todetaan. Vastavuoroisuus lujittaa ih- missuhteita, lisää luottamusta, kasvattaa kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, mut- ta voi myös särkyä tai saada kielteisiä muotoja. Käsitteen merkitys on hyvin tilannesidonnainen ja monitasoinen.

Kirjassa käsite on otettu hyvän tekemi- sen käyttöön hyvinvoinnin lisäämisen merkityksessä.

Rakenteellisesti kirja jakautuu kol- meen osioon. Ensimmäisen osion tee- mana on sosiaalityön yhteiskunnallinen eetos. Vastavuoroisuuden tarkastelu lähtee kuitenkin liikkeelle arkisem- mista asioista käsitteen kulttuurisesti määräytyvien muotojen pohdinnalla.

Esimerkkinä on niinkin tavallinen ta- pahtuma kuin kahvin ostaminen kah- vilassa. Suomessa tyypillistä ”niukkaa”

vastavuoroisuuspuhetta verrataan eng- lannin kielen luonteviin, kohteliaisuut- ta merkitseviin ilmaisuihin.

Sosiaalisessa kanssakäymisessä ilmene- västä tapakulttuurista siirrytään nope-

asti sosiaalipoliittisen vastavuoroisuu- den tarkasteluun, mikä konkretisoituu tulonsiirtojen muodossa. Sosiaalipoli- tiikan ja sosiaalityön suhdetta etsitään universalismin ideasta, joka tuo esiin yhteiskunnan ja kansalaisten oikeuk- sien suhteen: kenellä on oikeus saada yhteisesti rahoitettuja etuuksia ja pal- veluja? Vastavuoroisuus nähdään myös neuvottelusuhteena, jonka avulla ihmi- set tavoittelevat hyvinvointia.

Kirjan toinen osio paneutuu ammatti- eettisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen ja viestintään. Asiakkaan ja sosiaalityön- tekijän dialogista suhdetta tarkastellaan yhteiskunnallisena, institutionaalisena, ammatillisena ja vuorovaikutuksessa rakentuvana suhteena sekä edellytyk- senä sosiaalityön tavoitteiden toteu- tumiselle. Suhdetyön viitekehykseen asettuvat kirjassa myös ajallisuuden tar- kastelu, sosiaalityöntekijöiden ammatti- identiteetin ja työhyvinvoinnin yhteys, kulttuurienvälinen kompetenssi sekä dokumentointi osana sosiaalityön tie- donmuodostuksen prosesseja.

Kolmannessa osiossa suunnataan kat- setta tulevaisuuteen erittelemällä käy- tännön toimintaa ja tekoja joidenkin sosiaalityön erityisalueiden ja -kysy- mysten näkökulmasta. Lasten ja nuor- ten kanssa tehtävä työ sekä moniam- matillinen sosiaalinen kuntoutus ovat substansseina päässeet kirjaan mukaan.

Toimintojen näkökulma käsittää niin ikään monialaisessa ja -ammatillisessa yhteistyössä tarvittavan dialogisuuden sekä sosiaalityön johtamis- ja substans- siosaamisessa tarvittavan asiantuntijuu- den tarkastelun: millä tavoin erilaiset asiantuntijuudet saadaan ammatillisissa suhteissa mahdollisimman hyvin käyt-

töön vastavuoroisuuden ajatusta hyö- dyntämällä?

Kirjan loppua kohden teemoina ovat kokemusasiantuntijuus ja kriittisesti tuotettavan vaikuttavuustiedon mer- kitys sosiaalityössä. Tässä korostetaan sellaisen vaikuttavuustutkimuksen edis- tämistä, jonka ensisijaisina edunsaajina ovat asiakkaat ja palvelujen käyttäjät, sosiaalityön kehittäminen ja sosiaali- työtä koskeva päätöksenteko. Siihen tarvitaan vuorovaikutuksellisia, tulkin- nallisia ja kriittisesti tuotettavan vaikut- tavuustiedon menetelmiä.

Moniäänisyys konkretisoituu kirjan erilaisina ja -tyylisinä teksteinä. Alkuosa etenee loogisesti, mutta loppua kohden kokonaisuus on hajanaisempi sisällöl- tään ja tyyliltään. Sosiaalityön kirjo ei eri sisältöalueiden muodossa laajem- min pääse esille, vaikka takakannessa näin lupaillaankin. Kirjan luonnehdinta sosiaalityön peruskysymysten käsikir- jana ei tästä syystä olekaan ihan osuva.

Yleisempiä, eri osa-alueita leikkaavia teemoja, kuten vuorovaikutusta, kuul- luksi tulemista ja yhteisön jäseneksi tunnustamista on sen sijaan tarkasteltu moniulotteisesti.

Kirja ei varsinaisesti tarjoa sellaista uutta tietoa, jota ei olisi jo aiemmin eri yhteyksissä tuotu esille. Sen sijaan teos kokoaa vastavuoroisuuden idean ympärille sosiaalityön teoreettista, yh- teiskuntafilosofista, sosiaalipoliittista ja sosiologista sekä ammatillista ja eettistä keskustelua eri ajoilta, eri näkökulmista ja tasoilta. Tällaisten sosiaalityön lähtö- kohtia käsittelevien, perusoppikirjoiksi soveltuvien teosten tarve on sosiaali- työn opetuksessa huomattu, ja kirja on

ehdottomasti hyödyllistä luettavaa so- siaalityön opiskelijoille heti opintojen alkuvaiheessa. Teoksen alkuosa (sivut 1–147) onkin heti kirjan valmistuttua päätynyt sosiaalityön oppiaineen pääsy- koekirjaksi.

Myös sosiaalityön ammattilaisten soisi ottavan kirjan luettavakseen, sillä siinä palataan sosiaalityön eri suunnista läh- teville juurille ja peilataan niitä nykyi- syyteen. Kirjan lähtökohdat kytketään muun muassa uusliberalististen asentei- den ja politiikan nousuun. Hyvinvoin- tivaltion periaatteiden murentuminen korostaa sosiaalityön käytäntöpoliittista tehtävää ja rakenteellisen sosiaalityön merkitystä. Loppujen lopuksi kirjan teemat palautuvat sosiaalityön erityi- seen yhteiskunnalliseen velvoitteeseen parantaa niiden ihmisten elämäntilan- netta, jotka elävät haavoittavissa oloissa tai tarvitsevat tukea selvitäkseen vai- keista elämäntilanteista.

Tämä sosiaalityön perustehtävä ja vas- tavuoroisuuden idea herättävät ajatte- lemaan juuri tässä ajassa hyvin vakavia yhteiskunta- ja ammattieettisiä kysy- myksiä tilanteissa, joissa tuki- ja palve- lujärjestelmä ei tunnista kaikkia apua tarvitsevia ihmisiä. Hyvinvointipolitii- kan ja -järjestelmän vastavuorottomuus suhteessa uudenlaiseen tilanteeseen konkretisoituu karulla tavalla erityi- sesti monien turvapaikanhakijoiden ja paperittomien ihmisten kohtelussa.

Sosiaalityöntekijät ovat pitkälti oman henkilökohtaisen ammattietiikkansa varassa, kun joutuvat pohtimaan hyvän tekemisen mahdollisuuksia avun tar- vitsijoita ulos sulkevassa järjestelmässä.

Vastauksia löytyy Vastavuoroinen sosi- aalityö -kirjankin tarjoamista sosiaali-

työn peruslähtökohdista, mutta näiden lähtökohtien reflektiivinen tarkastelu suhteessa uusiin sosiaalityötä koskeviin kysymyksiin jää kirjassa rajalliseksi. So- siaalityö sekä tuki- ja auttamisjärjes- telmä laajemmin ovat nimittäin myös perustavalla tavalla uudenlaisen poh- dinnan tarpeessa: milloin ja miten hy- vää tekevä vastavuoroisuus voi ulottua globaalin, ylirajaisen ihmisyyden tun- nustamiseen ja kunnioittamiseen?

i

–

Sisko Piippo, YTM, yliopisto-opettaja (ma.), Itä-Suomen yliopisto

Marita Husso & Tuija Virkki & Mari- anne Notko & Helena Hirvonen & Jari Eilola (toim.): Interpersonal Violence.

Differences and Connections. Rout- ledge, London. 2017, 238 s.

Ihmisten välinen väkivalta on globaali ilmiö ja ihmisoikeusloukkaus. Kuten Interpersonal Violence -teoksen kirjoitta- jat osuvasti toteavat, aihe on kuitenkin sivuutettu niin yksilöllisenä kokemuk- sena, institutionaalisena ja kulttuurise- na ilmiönä kuin tieteellisenä tutkimus- kohteenakin.

Kirjassa ihmisten välinen väkivalta kumpuaa sosiaalisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta tulokulmasta. Nämä antavat ihmisten väliselle väkivallalle toisistaan poikkeavan, mutta myös yh- täläisen merkityksen ja voiman, joiden luvataan käyvän keskustelua rakenteis- tuneen vallan, sosiaalisten suhteiden ja sukupuolittuneiden käytäntöjen kanssa.

Monitieteellinen kirjoittajakunta koos- tuu mm. kulttuurintutkimuksen, his- torian ja sosiaalitieteiden tutkijoista.

Johdanto- ja yhteenvetolukujen lisäksi kirjassa on 13 artikkelia, jotka on jaettu neljään temaattiseen osaan. Tarkastelu alkaa historiasta, jonka jälkeen erilais- ten kulttuurien ja suhteiden käsittelyn kautta näkökulma syvenee lopuksi sii- hen, miten väkivalta ilmenee erilaisissa diskursseissa. Laajoja kokonaisuuksia raamittava viitekehys esitellään johdan- nossa. Eroja ja yhtäläisyyksiä väkivallassa käsitellään erilaisiin tiloihin, sosiaalisiin sijainteihin, kulttuurisiin konteksteihin sekä aikaan sijoittuvana ilmiönä (spati- ality-temporality). Viitekehyksen toisen käsiteparin muodostavat intersektio- naalisuus ja institutionaalisuus, jolloin väkivallan määrittymiseen vaikuttavat myös yhteiskunnalliset erot (mm. suku- puoli, ikä, etninen tausta, sosioekono- minen asema) ja niiden leikkauspisteet sekä erilaiset instituutiot.

Kirjan ensimmäiset artikkelit käsittele- vät miesten tyttöihin kohdistamaa sek- suaalista väkivaltaa varhaisen modernin ajan Euroopassa (Satu Lidman), kryp- tisten raskauksien seurauksena tapahtu- neita vastasyntyneiden kuolemia 1700- ja 1800-luvuilla (Mona Rautelin) sekä syytteeseen asettamisia kuolemaan joh- taneissa lasten kuritustilanteissa esiteol- lisen ajan Suomessa (Anu Koskivirta).

Rautelinin artikkeli havahdutti poh- timaan rikoksen ja tapaturman eroa.

”Kryptinen” tietämättömyys raskau- desta on ulottunut myös hoitohenki- lökuntaan, vaikka naiset ovat hakeneet apua monenlaisiin vaivoihin. Avusta- mattoman synnytyksen jälkeen tapah- tunut vastasyntyneen lapsen kuolema on kuitenkin nähty äidin suunnitelmal-

lisena surmantekona. Piiloraskauden keskeinen ilmiö, naisen tietämättömyys omasta raskaudestaan, on sivuutettu ja kielletty perustuen ns. notoriseen fak- taan eli kiistattomana pidettyyn tosiaan, ettei nainen voi olla tietämättä, mikä- li hän on raskaana. Rautelin tähdentää, että piiloraskauden mahdollisuus tulisi huomioida myös nykyisin lapsensurma-epäilyjen syyteharkinnoissa.

Koskivirran tutkimuksesta puolestaan kuvautuu, kuinka patriarkaalisessa agraariyhteiskunnassa fyysinen kuritus on rikoksen sijaan ollut hyväksytty kas- vatuskeino. Lapsensurmasta syytettynä oli tavallisesti kouluttamaton ja köyhä nainen, jolla ei ollut tukiverkostoa eikä yhteiskunnan hyväksymää roolia yksi- näisenä äitinä.

Toinen osa laajentaa tarkastelukulmaa kulttuureihin. Käsittelyssä on kunnia- väkivalta Turkissa, Namibiassa ja Isos- sa-Britanniassa (Sarkamo ym.) sekä lähisuhdeväkivallan lainsäädännölliset haasteet Japanissa (Mutsuko Takahashi).

Regina Opukun kiinnostava artikkeli syventyy naisten naisiin kohdistamaan väkivaltaa kahdessa patriarkaalisessa yhteisössä Afrikassa. Tämä tutkimuk- sessa vähemmän esillä ollut näkökulma kysyy, miten naisten valta saa kasvu- alustan kulttuurisista uskomuksista sekä perinteinä pidetyistä, naisten seksuaa- lisuutta ja terveyttä vakavasti vaurioit- tavista käytännöistä ja kohdistuu hal- litsemaan nuoria naisia. Lopuksi Tuija Virkki ja Maija Jäppinen toteavat tut- kimuksensa perusteella, ettei Venäjän ja Suomen ammattilaisten puheessa naista syyllistetä hänelle tehdystä väkivallasta, mutta tekijän vastuuttamisen sijaan uh- rille määritetään prospektiivinen vas- tuu ”oikeista”, rationaalisista valinnois-

ta, toisin toimimisesta tulevaisuudessa ja siten tilanteen ratkaisusta.

Kolmas osio keskittyy erilaisiin suh- teisiin väkivallan ilmenemisympäris- tönä. Osio alkaa Rebecca ja Russell Dobashin ansiokkaalla tutkimuksella, jossa he ovat analysoineet 243 miesten tekemää ja naisiin kohdistuvaa murhaa Isossa-Britanniassa. Erityisen kiinnos- tavan artikkelista tekee sen syventymi- nen väkivallan tekijöiden elämänkul- kuun. Verrattuna miehiin, joiden uhri oli mies, yhteisenä tekijänä paikallistui miesten aiemmat ongelmat erilaisissa suhteissa naissukupuoleen ja kokemus teon oikeutuksesta. Huomionarvoista oli myös, että naisen murhanneet tun- sivat teon jälkeen harvemmin empati- aa uhria kohtaan. Muita osion aiheita ovat uhrien tukeminen rikosprosessin aikana (Veronica Ekström), lasten ko- kemustiedon huomioiminen väkivalta- tutkimuksessa ja interventioissa (Maria Eriksson), vertaisväkivalta slovenialaisis- sa kouluissa (Ana Kralj ja Tjaša Žakelj) ja iäkkäisiin naisiin kohdistuva väkivalta Portugalissa (Gil ym.).

Kirjan viimeinen, diskursseihin keskit- tyvä osa alkaa Stephanie Brommerin kiehtovalla artikkelilla ”Love and Fire”, jossa todetaan populaarikulttuurin sekä heijastavan että muokkaavan ym- märrystämme väkivaltaisista suhteista.

Seuraavaksi Saara Jäntti analysoi Bessie Headin novellia afrikkalaisen pakolais- naisen mielen hajoamisesta ja vajoami- sesta pysyvään kodittomuuden tilaan.

Päähenkilön hallusinaatiot ilmentävät toisaalta hänen etnisen taustansa histo- riasta kumpuavaa, kollektiivista tuskaa, toisaalta kolonialistista ja sukupuolit- tunutta väkivaltaa tunkeutumalla hä-

nen mieleensä ja valtaamalla sieltä kä- sin lopulta hänen uuden kotinsa. Täten apartheidistä alkanut kodittomuuden kokemus jatkuu. Osion ja teoksen ko- koavassa yhteenvedossa (Husso ym.) nivotaan pääteemoja sosiaaliteoreetti- sen keskusteluun Bourdieun käsitteis- tön kautta.

Teos oli erittäin kiintoisa lukukokemus.

Katsaus historiaan herättää kysymyk- sen, onko kehityskulku ollut kovin- kaan nopeaa. Lapsiperheiden varhaisen tuen tarpeen tunnistaminen ja siihen vastaaminen ovat edelleenkin haasteita palvelujärjestelmässä. Samoin Lidmanin artikkelista välittyvä uhrien syyllistävä kohtaaminen sekä vaikeudet tekijän ri- kosoikeudelliseen vastuuseen saattami- sessa ovat liian usein jatkumo uhrin vä- kivallan kokemukselle tänäkin päivänä.

Lukiessa toista ja kolmatta osaa hah- mottuu, kuinka maiden välisistä, mm.

poliittisista eroista huolimatta suku- puolittuneet ja sosiaaliset hierarki- at paikallistuvat yhteiseksi tekijäksi ja muovaavat osaltaan yksilöllisiä, kulttuu- risia ja yhteisöllisiä motiiveja väkivallan taustalla. Aiheen laajuus näkyi paikoin hajanaisuutena temaattisten osioiden sisällä. Toisaalta tämä hajanaisuus tavoit- taa jotakin keskeistä myös väkivaltail- miön perusolemuksesta. Oma, erillinen osio ammatillisista käytännöistä ajassa ja paikassa muuttuvana ilmiönä olisi ollut kiinnostava, mutta laajuutensa vuoksi vaatisi kenties oman teoksensa.

Kirja on tärkeä lisä tämänhetkiseen tut- kimukseen, erityisesti väkivallan teo- reettisen tarkastelun osalta. Keskiössä on sukupuolittunut väkivalta, mutta lisäksi tarkastellaan, kuinka esimerkiksi uhrin

etninen tausta, ikä ja sosioekonominen asema vaikuttavat toisiinsa ja kokemuk- seen väkivallasta. Etääntyykö erityisesti näissä intersektionaalisissa leikkauspis- teissä myös väkivallan tekijän vastuul- lisuus väkivallan tekoon? Artikkelit ra- vistelevat myyttiä lähisuhdeväkivallasta vaiettuna perhesalaisuutena ja tekevät ilmiötä näkyväksi puuttumista vaativa- na, sosiaalisena ongelmana. Vaikka vä- kivallan tausta on institutionaalinen tai sosiokulttuurinen, on väkivalta samalla

henkilökohtainen kokemus ja trage- dia. Osana yksilöllistä kokemusta myös avun hakemisen/autetuksi tulemisen mahdollisuus saa erilaisia merkityksiä ja ilmiasun ajallisen, sosiokulttuurisen ja institutionaalisen kontekstin mukaan.

Väkivaltateemasta kiinnostuneiden tut- kijoiden ja jatko-opiskelijoiden lisäk- si kirja olisikin tärkeää luettavaa myös käytännön työssä väkivallan osapuolia kohtaaville.