Kirkolliskokouksen avaus- ja päätöspuheet Martti Simojoen arkkipiispakaudella 1964 – 1978
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma, helmikuu 2019 Kirkkohistoria
Antti Voittonen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAN
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School Teologian osasto Tekijä – Author
Antti Voittonen Työn nimi – Title
Kirkolliskokouksen avaus- ja päätöspuheet Martti Simojoen arkkipiispakaudella 1964 – 1978 Pääaine – Main
subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma X 4.2.2019 97 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Martti Simojoki toimi Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispana vuosina 1964–1978. Hän oli järjestyksessä kirkon 10. arkkipiispa. Arkkipiispana hän osallistui kaikkiin kauden kirkolliskokouksiin ja toimi niissä puheenjohtajana. Hän piti avaus- tai päätöspuheen jokaisessa kirkolliskokouksessa. Puheita kertyi yhteensä 19. Simojoen puheet käsittelivät sekä ajankohtaisia kirkollisia ja yhteiskunnallisia teemoja että kokouksessa käsiteltäviä asioita. Puheissaan Simojoki otti kantaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin ja vaikutti niiden käsittelyyn puheillaan ja myös omalla arvovallallaan.
Kirkolliskokous kokoontui vanhamuotoisena Simojoen kaudella vuosina 1965–1973 ja uusimuotoisena uudistamisen jälkeen vuosina 1974–1978. Avaus- ja päätöspuheissa Simojoki otti kantaa kirkosta käytyyn keskusteluun sekä sen asemaan ja tehtäviin yhteiskunnassa. Hän ymmärsi olemassa olevat muutostarpeet ja korosti kirkon hallinnon ja rakenteiden uudistamisen välttämättömyyttä. Uudistaminen oli hänelle kirkon uskosta nouseva tehtävä. Käsiteltäessä vaikeita asioita ja muodostettaessa niihin kantaa Simojoki kehotti lähestymään kysymyksiä kirkon uskosta käsin. Yhteiskunnan rakennemuutos pakotti Simojoen mukaan kirkkoa kehittämään toimintojaan, hallintoaan ja säädöksiään. Kirkolliskokouksen oli kyettävä tekemään riittävän nopeasti
päätöksiään. Vaarana oli, että kirkko ajautuisi omaksi saarekkeekseen.
Simojoki muistutti usein kirkolliskokoukselle, että kirkon tehtävä oli evankeliumin julistaminen. Todistajan tehtävässään sen tuli saavuttaa mahdollisimman moni ihminen. Ydintehtävänsä hoitamisella kirkko auttaisi ihmistä sekä hengellisissä että arkisissa tarpeissa. Simojoki korosti, että myös kristillistä moraalia oli tulkittava käsillä olevaa aikakautta vasten. Hän puhui toistuvasti sosiaalisesta vastuusta ja käsitteli esimerkiksi
muuttoliikkeen vaikutuksia nuorten syrjäytymiseen. Simojoelle nuoret edustivat muutosvoimaa, jota kirkolliskokouksen tulisi kuulla kirkon ja sen toiminnan uudistamisessa. Simojoelle kirkko oli kansankirkko, kaikkien kastettujen kirkko. Uskonnonopetuskin oli esillä lähes kaikissa kokouksissa hänen kaudellaan.
Simojoki käsitteli kirkolliskokouksissa kirkon hallinnon ja lain uudistamista ja niiden vaikutuksia. Martti Lutheriin liittyen hän painotti, että kirkolliskokouksen tehtävänä oli käsitellä kristillistä oppia, kristillistä elämää ja kirkon hallintoa. Simojoki tähdensi luterilaisen uskon ja opin perusteita kirkkoa kehitettäessä. Puheista kuului selvästi oma vahva luterilainen ymmärrys, jossa kirkkoa koskevassa päätöksenteossa ylin ohje ja päätäntävalta oli Raamatulla, Jumalan sanana. Simojoen kaudella tämä näkyi käsiteltäessä virkakysymystä ja ekumeenista kehitystä Leuenbergin asiakirjan yhteydessä. Hän pyrki rakentamaan keskinäistä luottamusta ja yhteyttä eri osapuolien välillä kirkossa ja yhteiskunnassa. Tämä tuli näkyviin kirkon hallinnon ja lainsäädännön uudistustyön yhteydessä.
Hän painotti yksimielisyyden säilyttämistä. Jos kirkko ei ollut opissa ja uskossaan yksimielinen, sen tehtävä ei toteutuisi. Simojoki varoitti kirkkoa laitostumisen vaarasta ja tehtävänsä unohtamisesta. Kirkon uudistamisessa hän eteni harkiten ja määrätietoisesti, mikä näkyi toistuvasti hänen puheissaan ja erityisesti käsiteltäessä virkakysymystä. Määrätietoisuus näkyi myös Simojoen tarkastellessa edustuksellisen kirkolliskokouksen tehtäviä ja ekumeenista yhteistyötä.
Lehdistössä Simojoen pitämät avaus- ja päätöspuheet huomioitiin poikkeuksetta. Kotimaa tyytyi
julkaisemaan puheet pelkkinä referaatteina lisäten niihin väliotsakkeet. Avaus- ja päätöspuheiden teemoja avattiin lehden pääkirjoituksissa. Myös Helsingin Sanomat uutisoi poikkeuksetta Simojoen avaus- ja päätöspuheet.
Laajempaa keskustelua ja kritiikkiä Simojokea kohtaan ei esiintynyt tarkastelun kohteina olleissa lehdissä.
Avainsanat – Keywords Arkkipiispa, kirkolliskokous, kirkkolaki, uskonnonopetus
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekuntaa – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School School of Theology Tekijä – Author
Antti Voittonen Työn nimi – Title
Opening and Closing speeches of the General Synod during Martti Simojoki’s Term as Archbishop 1964 – 1978.
Pääaine – Main
subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Church history Master's thesis X 4 Feb 2019 97
Thesis in a minor subject Bachelor’s thesis Intermediate thesis Tiivistelmä – Abstract
Martti Simojoki held the position of Archbishop of the Evangelical Lutheran Church of Finland from 1964 to 1978. He was the 10th archbishop of Finland. As Archbishop, he participated in all of the meetings of the General Synod during his term and was the chairmen in them. He delivered the opening and closing speeches in every meeting of the General Synod. There was a total of 19 speeches. Simojoki’s speeches dealt with both topical ecclesiastical and social themes as well as the agenda of the meeting. In his speeches Simojoki expressed his position on matters that were important to him, and also influenced how they were dealt with through his personal prestige and authority.
During Simojoki’s term, the General Synod convened in its old format from 1965 to 1973 and in its new format after the reform from 1974 to 1978. In his opening and closing speeches, Simojoki expressed his views on the ongoing debate on the Church, as well as its status and role in society. He understood the need for change and emphasized the necessity of renewing the administration and structures of the Church. For him, reform was a mission that arose from the faith of the Church. When dealing with difficult issues and forming a position on them, Simojoki encouraged others to approach questions from the perspective of the Church’s faith. According to Simojoki, the restructuring of society compelled the Church to develop its operations, administration and regulations. The General Synod had to be able to make is decisions quickly enough. There was a risk that the Church would end up as his own island.
Simojoki often reminded the General Synod that the mission of the Church was the proclamation of the Gospel. In its role as a witness, it was to reach as many people as possible. By realizing its core mission, the Church would assist people in both spiritual as well as everyday needs. Simojoki emphasized that Christian morality should also be interpreted in the context of the present era. He repeatedly spoke of social
responsibility and addressed the effects of urbanization on the social exclusion of young people. For Simojoki, young people represented a force for change, which the Church should listen to in the renewal of the Church and its activities. He believed the Church was a church of the people, a church for everyone who had been baptized. Religion education, too, was featured in nearly every meeting during his term.
In meetings of the General Synod, Simojoki spoke about the renewal of Church administration and law, and their impacts. With regard to Martin Luther, he stressed that the General Synod was tasked with dealing with Christian doctrine, Christian life and Church administration. Simojoki highlighted the foundations of Lutheran faith and doctrine in developing the Church. The speeches clearly communicated a strong Lutheran understanding, in which the Bible, God’s Word, was the highest instruction and authority in decision-making regarding the Church. During Simojoki’s term this was apparent when dealing with the issue of ordaining women as pastors and the ecumenical development in connection with the Leuenberg document. He tried to build mutual trust between different parties within the Church and society. This became apparent in
connection with the work of renewing the Church’s administration and legislation. He emphasized maintaining unity and consensus. If the Church was not unanimous in doctrine and faith, its mission could would not be realized. Simojoki warned the Church of the risk of becoming institutionalized and forgetting its mission by becoming attached to only temporal issues. He proceeded in the renewal of the Church with caution and determination, which was repeatedly apparent in his speeches and particularly in addressing the question of ordaining women as pastors. Simojoki’s resolution was also apparent when he was reviewing the tasks of the representative General Synod and ecumenical cooperation.
The opening and closing speeches delivered by Simojoki received coverage in the media without exception. The Kotimaa magazine only published summaries of the speeches, adding headings to them. The themes of the opening and closing speeches were elaborated on in the editorials of the publication. The Helsingin Sanomat also reported on Simojoki’s opening and closing speeches without exception. The publications under review did not contain broader discussion or criticism directed at Simojoki.
Avainsanat – Keywords Archbishop, General Synod, Church Act, religious education
Sisällys
Tutkimustehtävä 2
I Johdanto 4
1. Vanhamuotoiset kirkolliskokoukset 1960-luvun alkupuolelle saakka 4
2. Martti Simojoen tie arkkipiispaksi 5
II Vanhamuotoisten kirkolliskokousten puheenjohtajana 1964–1973 12 1. Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa – vuoden 1965 ylimääräinen kirkolliskokous 12 2. Uudistukset kirkossa välttämättömiä – vuoden 1968 kirkolliskokous 19 3. Kirkko uudistaa rakenteitaan – vuoden 1971 ylimääräinen kirkolliskokous 25 4. Kirkon perusta sen tunnustuksessa ja opetuksessa – vuoden 1973 varsinainen kirkolliskokous 31
III Uusimuotoisten kirkolliskokousten aika 1974–1978 40
1. Uusimuotoinen kirkolliskokous 40
2. Uusi kirkkolaki uudisti kirkolliskokouksen – kevään 1974 kirkolliskokous 41 3. Kirkon suhde politiikkaan – syksyn 1974 kirkolliskokous 47 4. Kirkolliskokouksen arvovalta ja tehtävät – kevään 1975 kirkolliskokous 54 5. Tiedottava kirkko Kristuksen asialla maailmassa – syksyn 1975 kirkolliskokous 61 6. Kirkolliskokouksen päätösvalta ja kirkon oppi – kevään 1976 kirkolliskokous 64 7. Kristuksen kirkko ja kirkon virka – syksyn 1976 kirkolliskokous 71 8. Hengen voimaa kansakunnan yhteiseksi hyväksi – kevään 1977 kirkolliskokous 75 9. Kirkon sanoma lakia ja evankeliumia – syksyn 1977 kirkolliskokous 78 10. Päätöksenteossa Jumalan sana ylin ohje – kevään 1978 kirkolliskokous 83
IV Tutkimustulokset 89
Lyhenteet 94
Lähteet ja kirjallisuus 95
Tutkimustehtävä
Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on selvittää arkkipiispa Martti Simojoen arkkipiispakaudellaan kirkolliskokouksissa vuosina 1964–1978 pitämiä avaus- ja päätöspuheita. Tarkastelen puheiden sisältöä eli niitä aiheita, tavoitteita ja päämääriä, joita arkkipiispa Simojoki avaus- ja päätöspuheissaan käsitteli.
Kirkolliskokouspöytäkirjojen perusteella selvitän, mistä teemoista hän puhui ja mistä vaikeni. Mielenkiintoista on myös tutkia, sivuuttiko Simojoki puheissaan sellaisia teemoja, jotka olisivat olleet ajan kirkollisen tilanteen tai kirkolliskokouksessa käsiteltyjen aiheiden tai tehtyjen päätösten näkökulmasta merkityksellisiä.
Simojoki siirtyi arkkipiispaksi Helsingin piispan tehtävästä vuonna 1964. Ensimmäiseen kirkolliskokoukseen arkkipiispana hän osallistui lokakuussa 1965. Kyseessä oli ylimääräinen kirkolliskokous.1 Tutkimus on luonnollista aloittaa Simojoen arkkipiispakauden ensimmäisestä avauspuheesta. Yhtä luonnollista on päättää tutkimus hänen pitkän kirkollisen uransa päätökseen, kirkolliskokouksen päätöspuheeseen vuonna 1978.
Simojoen avaus- ja päätöspuheiden tarkastelussa selvitän, pitikö hän itse kaikki kirkolliskokousten avaus- ja päätöspuheet. Tarkastelen myös, olivatko Simojoen pitämät puheet vain luetteloita käsiteltävistä asioista tai tehdyistä päätöksistä, vai tarkasteliko hän laajemmin käsiteltäviä kysymyksiä.
Kirkolliskokouksen avaus- ja päätöspuheet olivat arkkipiispa Simojoelle paikka ja mahdollisuus ottaa kantaa. Selvitän, käyttikö Simojoki mahdollisuuttaan vaikuttaa ja ottiko hän laajemmin kantaa asioihin. On mielenkiintoista selvittää, onko arkkipiispa Simojoen avaus- ja päätöspuheista muodostettavissa käsitystä hänen kirkollisesta linjastaan tai hänen kirkollisesta ohjelmastaan.
Tutkielman lähdeaineistona ovat kirkolliskokouspöytäkirjoihin sisältyvät avaus- ja päätöspuheet. Selvitän lähdeaineiston perusteella myös sen keskustelun, jonka Simojoen avaus- ja päätöspuheet mahdollisesti synnyttivät.
Tutkimuskirjallisuutta hyödynnän valikoidusti. Juha Sepon kattava kaksiosainen elämäkerta ”Kirkonmies ja muuttuva maailma – Martti Simojoki I” (2013) ja
”Arkkipiispan aika – Martti Simojoki II” (2015) toimii Simojoen uran ja hänen elämänvaiheidensa tarkastelussa laajuudeltaan riittävän kattavana kirjallisuutena.
Kirkolliskokousten historian, kokousten taustoituksen ja kulun tarkastelussa sekä Mikko Juvan ”Kirkon parlamentti” (1976) että etenkin Jaakko Olavi Antilan
1Kkptk 1965, 4–6; Juva 1976, 202; Seppo 2015, 124.
”Kansankirkko ristipaineessa, Suomen luterilainen kirkolliskokous 1974 – 2011”
(2014) muodostavat tutkielmani pääkirjallisuuden.
Aikaisemmin Ismo Pentikäinen on laatinut pro gradu -tutkielman
”Arkkipiispa Martti Simojoki kirkkolain ja kirkon järjestysmuodon uudistajana 1964–
1978 (2009) ja Jussi Savolainen ”Kirkolliskokouksen avaus- ja päätöspuheet Jukka Paarman arkkipiispakaudella 1999–2010” (2018). Yksittäisistä sanomalehdistä hyödynnän Helsingin Sanomien ja Kotimaa-lehden antia, josta käy selville, millä tavoin ja mitä arkkipiispa Simojoen avaus- ja päätöspuheista lehdistössä uutisoitiin.
I Johdanto
1. Vanhamuotoiset kirkolliskokoukset 1960-luvun alkupuolelle saakka
Suomen luterilaisen kirkon ylin päättävä elin on kirkolliskokous. Kirkolliskokous perustettiin Schaumanin kirkkolaissa, joka tuli voimaan vuonna 1870.
Kirkolliskokouksen perustaminen loi kirkolle edellytykset omaan lainsäädäntöön ja päätöksentekoon. Schaumanin kirkkolain mukaan kirkolliskokouksen jäseniä olivat piispat, 30 pappia (15 Turun, 9 Porvoon ja 6 Kuopion hiippakunnasta) ja 45 maallikkojäsentä. Piispoja oli lain voimaan tullessa kolme. Maallikkojäseniä valittiin yksi edustaja jokaista rovastikuntaa kohti. Kirkolliskokouksessa oli lisäksi edustaja senaatista, jokaisesta hovioikeudesta sekä teologisesta ja oikeustieteellisestä tiedekunnasta.2
Kirkolliskokous on kokoontunut vuodesta 1876 alkaen Turussa. Kokous pidettiin aluksi kymmenen, mutta vuodesta 1893 lähtien viiden vuoden välein.
Kirkolliskokouksen puheenjohtajana on toiminut perustamisesta asti itseoikeutetusti arkkipiispa. Vanhamuotoiselle kirkolliskokoukselle kuului ensinnäkin lainsäädäntötehtävä. Se laati ehdotukset voimassa olevan kirkkolain muuttamiseksi ja selittämiseksi, alistaen ne hallitsijan ja säätyjen, myöhemmin presidentin ja eduskunnan hyväksyttäväksi. Toiseksi kirkolliskokouksella oli kirkon oppiin ja jumalanpalvelukseen liittyviä tehtäviä. Kirkko itse päätti edusmiestensä kautta virsi- ja evankeliumikirjan, kirkkokäsikirjan, katekismuksen ja raamatunkäännösten hyväksymisestä sekä käyttöön ottamisesta. Kolmanneksi kirkolliskokous antoi lausunnot kirkon suhteesta valtioon ja muihin uskontokuntiin. Se otti kantaa avioliittoon, valaan, huoltoapuun, uskonnonopetukseen ja kasvatukseen liittyviin kysymyksiin.3
Kirkolliskokouksen tehtävät säilyivät lähes ennallaan 1940-luvulle asti, jolloin se päätti laajennetun piispainkokouksen ja kirkkohallituksen perustamisesta.
Kirkolliskokous käsitteli laajennetun piispainkokouksen ja kirkkohallituksen antamat ja laatimat esitykset. Vuonna 1964 voimaan tulleessa kirkkolaissa vielä selvennettiin kirkolliskokoukselle kuuluvia tehtäviä, mutta merkittäviä muutoksia ei kirkkolakiin sen osalta tehty. 4
Kirkolliskokouksen kokoonpanoon tehtiin muutoksia vuonna 1925.
Virallisten edustajien joukkoon lisättiin yksi korkeimman oikeuden ja yksi
2Kansanaho 1976, 174–176.
3Juva 1976, 18–25; Kansanaho 1976, 176–177; Antila 2014,10.
4Juva 1976, 156–158; Kansanaho 1976, 180–181; Antila 2014, 10.
korkeimman hallinto-oikeuden edustaja. Vuodesta 1941 lähtien on kirkolliskokoukseen osallistunut edustajana myös kenttäpiispa. Kirkkohallituksen perustamisen myötä kirkolliskokoukseen tuli edustaja myös kirkkohallituksesta.
Kirkolliskokouksen pappisjäseniä koskevia muutoksia tehtiin valitsemalla heidät siten, että heidän yhteismääränsä vastasi kahta kolmasosaa rovastikuntien lukumäärästä. Maallikkojäsenien valitsemisperusteisiin tehtiin muutoksia vuoden 1953 kirkolliskokouksessa, jolloin rovastikunnasta, jossa kirkon jäsenmäärä ylitti 150 000 henkeä, valittiin kaksi edustajaa. Toinen lisäys koski rovastikuntia, joiden jäsenmäärä ylitti 250 000 henkilöä. Maallikkojäseniä valittiin näistä rovastikunnista yhteensä kolme.5
Kirkon omaa keskushallintoa vahvistettiin voimakkaasti jo 1940-luvulla kirkkohallituksen ja laajennetun piispainkokouksen perustamisen muodossa.
Kirkolliskokousten väliaikoina laajennettu piispainkokous hoiti joitakin kirkolliskokoukselle osoitetuista tehtävistä. Kirkolliskokoukseen osallistuvien määrä oli kasvanut vuoden 1876 kirkolliskokouksen 84 jäsenestä vuoden 1973 kirkolliskokouksen eli viimeisen vanhamuotoisen kirkolliskokouksen 139 osallistujaan. Varsinaisten kirkolliskokousten lisäksi jouduttiinkin 1960-luvulle tultaessa järjestämään tihenevään tahtiin ylimääräisiä kirkolliskokouksia.
Kirkolliskokouksen koettiin kokoontuvan liian harvoin ja sen jäsenmäärän paisuneen liian suureksi. Yleinen mielipide oli, että kirkon päätöksenteko oli tehotonta ja liian hidasta nopeasti muuttuvassa ajassa.6
2. Martti Simojoen tie arkkipiispaksi
Martti Ilmari Simojoki (vuoteen 1928 Simelius) syntyi Uudessakaupungissa 1908.
Simeliuksen suku oli pappissukua. Suvussa oli ollut 1700-luvulta alkaen katkeamattomana ketjuna pappeja ja lukkareita. Martti Simojoen isä Jooseppi Simelius toimi Uudenkaupungin kirkkoherrana. Simeliusten koti oli uskonnolliselta taustaltaan konservatiivinen, beckiläisen ja herännäiskristillisen uskontulkinnan sävyttämä.7
Simeliuksen perhe muutti 1918 Kuopioon, missä Martti Simojoki hakeutui samana syksynä Kuopion yhteiskouluun. Simojoki valmistui ylioppilaaksi luokkansa priimuksena toukokuussa 1926. Hän aloitti opintonsa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Papiksi hän valmistui vuonna 1930 ja toimi tämän jälkeen
5Juva 1976, 152, 185; Kansanaho 1976, 178.
6 Juva 1976, 213; Antila 2014, 10.
7 Seppo 2013, 17–18.
Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen yleissihteerinä Helsingissä.8 Simojoki toimi lyhyen aikaa myös uskonnonopettajana Kallion yhteiskoulussa. Pääkaupungista nuori pappi siirtyi vuonna 1933 lyhyeksi ajaksi Kuopioon, isänsä kaupunkiseurakunnan kirkkoherran Jooseppi Simeliuksen apulaiseksi. Simojoki palasi pian takaisin Helsinkiin ja Kallion yhteiskoulun uskonnonopettajan tehtävään. Ura uskonnonopettajana jäi lyhyeksi, sillä Simojoelle järjestyi papiston apulaisen virka Helsingin pohjoisesta suomalaisesta seurakunnasta vuodesta 1935 alkaen.9
Martti Simojoki avioitui hammaslääkäri Aune Castrénin kanssa 1936.
Simojoen perheeseen syntyi 1936–1947 kolme lasta, tytär ja kaksi poikaa.10 Vuoteen 1940 asti hän toimi seurakuntapappina Helsingin pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa. Talvisodan ajan Simojoki palveli seurakuntaansa kotirintamalla. Heti talvisodan päätyttyä hän hakeutui Helsingin suojeluskuntapiiriin.11
Simojoki toimi jatkosodan aikana sotilaspappina. Jatkosota vaikutti voimakkaasti hänen uskonnolliseen ja kirkkopoliittiseen ajatteluunsa. Jatkosodan aikana sotilaspapit perustivat asevelihengessä Asevelipapit ry:n, johon myös Simojoki liittyi heti perustamisvaiheessa. Hän toimi perustetussa yhdistyksessä sekä johtokunnan että työvaliokunnan jäsenenä. 12 Asevelipapiston tehtävänä oli
”asevelihengen” kasvattaminen papiston keskuudessa, näin saatiin ”kristikansa”
mukaan aseveljien toimintaan. Simojoelle asevelipappien toiminta oli yksi diakonian toimintamuoto. Simojoki oli myöhemmin vaikuttamassa siihen, että asevelipapistosta tuli kirkkopoliittinen vaikuttaja ja toimija. Vuoden 1943 kirkolliskokouksen jälkeen asevelipapisto kuului ja näkyi kirkkopolitiikassa, sanomanaan koko kansaa palveleva kansankirkko. Simojoki oli vaikuttamassa siihen, että kirkko asevelipappien työn kautta läheni tavallista ihmistä. Hän toimi yhdistyksen loppuvaiheessa lyhyen aikaa asevelipappien lehden Koti ja kasarmi päätoimittajana.13 Yhdistys lakkautettiin sodan päättyessä ja toiminta organisoitui kirkollisen Vartija -lehden ympärille, jonka päätoimittajana Simojoki aloitti 1945. Vartijalaisten tavoitteena oli saada kirkko ja papisto kantamaan vastuuta kaikista sen jäsenistä, myös kirkosta vieraantuneista ihmisistä.14
Simojoelle sodanjälkeiset vuodet olivat sosiaalisen avartumisen aikaa.
Hänen suhteensa kulttuurielämään ja kirkon yhteiskunnalliseen vastuuseen muuttui
8 Seppo 2013, 27, 31, 42–45.
9Seppo 2013, 56–58.
10Virkkunen 1977, 6.
11Seppo 2013, 77–78.
12Seppo 2013, 106.
13Seppo 2013, 108–110.
14Seppo 2013, 112.
ratkaisevasti.15 Hänen maailmalle kielteinen pietistinen uskontulkintansa sai laajeta.
Sotakokemukset yhdessä suomalaisten miesten kanssa saivat Simojoen näkemään itsensä ja oman tehtävänsä pappina ja kirkon miehenä uusin silmin. Syntyi Simojoen motto: pappien kirkosta kansan kirkkoon.16 Simojoen näkemys sodan vaikutuksista oli yleinen papiston keskuudessa. Hän ei ollut yksin ajatuksiensa kanssa. Talvi- ja jatkosota muuttivat suomalaisen papin ja samalla koko kirkon asenneilmaston.
Simojoki kuului niihin pappeihin, joille kirkko oli koko kansan kirkko, ei yksittäisten uskovien, vaan kaikkien kastettujen kirkko. Kirkon oli kannettava vastuu jokaisesta jäsenestään, koko kansasta.17
Sodan jälkeen syksyllä 1946 Simojoki väitteli teologian tohtoriksi aiheenaan Julistus ja opetus. Saarna oli Simojoen pappeutta määrittävä tekijä. Pappi ei voinut ”pitää jotain muuta tärkeämpänä kuin saarnaa”. Simojoen saarnoissa yhdistyivät sielunhoitaja, opettaja ja herätyssaarnaaja.18 Näin Simojokea saarnaajana arvioi hänen piispakollegansa Eero Lehtinen. Simojoen taidot saarnaajana tulivat sittemmin huomioiduiksi myös hänen urapolullaan kirkossa.19
Martti Simojoki siirtyi 1950 Suomen kirkon seurakuntaopiston johtajaksi Järvenpäähän. Hänen kirkollinen ura oli nosteessa ja jo seuraavana vuonna hänet valittiin Mikkelin hiippakunnan piispaksi. Simojoki tuli valituksi selvällä ääntenenemmistöllä. Vastavalitun piispan äänessä kuului entistä vahvemmin kansankirkon kaiku. Kirkko ei ollut vain sunnuntaiaamuna sanan kuuloon kerääntyneiden kirkko, vaan sen oli kuunneltava myös niitä, jotka olivat
”seurakuntaväen ulkopuolella, kokien aineellista, hengellistä ja aineellista hätää”.20 Kirkko on aina lähetys- ja sisälähetyskirkko. Kirkon on tehtävä kaikkensa, jotta evankeliumi saavuttaisi nämä ihmiset, jotka eivät edes tunne evankeliumia tarvitsevansa, eivätkä ymmärrä puhettamme synnistä ja armosta. Kirkon tehtävä on koettaa saattaa kaikki ihmiset Kristuksen kanssa tekemisiin.21 Mikkelin piispa-aika loi perustan ihmisten yleiselle käsitykselle Simojoesta kansankirkkoa korostavana, ihmisläheisenä piispana. Mikkelissä hän jalkautui ihmisten keskelle. Piispantarkastusmatkoillaan Simojoki sai tutustua paikallisiin ihmisiin. Hän halusi vahvistaa käsitystä, että tarkastuksissa käsiteltävät asiat koskivat
15Lauha 2012, 423–424.
16Virkkunen 1977, 90; Seppo 2013, 132.
17Seppo 2013, 132.
18Seppo 2013, 157.
19Seppo 2013, 157.
20Seppo 2013, 174–181.
21Seppo 2013, 181.
koko paikkakuntaa, eivät pelkästään aktiiviseurakuntalaisia. Seurakuntien lisäksi Simojoki vieraili piispantarkastuksien yhteydessä niin lasten luona päiväkodeissa ja kouluissa kuin vanhusten luona palvelutaloissa. Myös työväestön tiloissa ja tilaisuuksissa Simojoki vieraili mielellään.22
Mikkelin piispakaudella Simojoen puheisiin ja kirjoituksiin vakiintui käsite kansankirkko. Seurakuntalaisten parissa liikkuessaan Simojoki ei saarnannut kirkko-opista, vaan hänellä korostui toiminnallinen kansankirkon käsite, jolla hän selvitti kirkon tehtävää ja tavoitteita. Kirkko oli kansankirkko sekä ”teologiselta perustaltaan että sosiologisilta edellytyksiltään”. Teologinen perusta oli kasteessa ja kirkon varsinainen aarre oli evankeliumi, jonka tehtävä oli tulla kuulluksi nykyajassa ymmärrettävällä tavalla. Simojoen mukaan kansankirkko sopi suomalaiseen olotilaan ja oli perusteltavissa eritoten sen tähden, että 1950-luvulla melkein jokainen suomalainen kuului luterilaiseen kirkkoon. Seurakunnan tehtävänä oli julistaa evankeliumia kaikille. Simojoen kansankirkkoideologia piti sisällään koko kansan.
Hän ei erotellut ihmisiä ”uskoviin” ja ”ei-uskoviin”. Sen taustalla oli ”Jumalan sanan universaalisuus”, ei kirkon jäsenten laatu.23
Simojoelle papinvirka oli sananpalvelijan ja sielunhoitajan tehtävä.
Papin tehtävä oli tuoda Jumalan sana ihmisten kuultavaksi ja kuljettaa näin ihminen
”Jeesuksen luo”.24 Simojoelle tämä merkitsi ihmisen auttamista uskoon. Mikkelin- aikana Simojoelle auttaminen tarkoitti myös muuta kuin sanan julistamista ihmisille.
Se oli myös työtä perheneuvonnan ja teollisuustyöväen parissa. Simojoki toimi Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton (SKSK) johtokunnan puheenjohtajana vuodesta 1953. Järjestön suojissa monet kirkon uusista työmuodoista alkoivat kehittyä. Simojoelle tämä oli kirkon työtä, uudenlaista diakoniaa.25
1950-luvun suomalaisen yhteiskunnan taloudellisen rakennemuutoksen keskellä Simojoki oli sekä tyhjenevän maaseudun että työttömyydestä kärsivien piispa. Simojoki otti puheissaan poikkeuksetta kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jotka olivat kuulijoille merkityksellisiä tai ongelmallisia. Hän pyrki tuomaan oman ratkaisunsa ihmisten hätään. Hänen kansankirkkoajattelussaan oli teologisen ja sosiologisen asemoinnin lisäksi tietty yhteiskuntapolitiikan keskeiset lohkot lävistänyt sosiaalieettinen ohjelma. Simojoelle kansankirkko oli poliittisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden poistaja, jossa eri ”laidoilla” olevat ihmiset voisivat kohdata toisensa.26
22Seppo 2013, 196–200.
23Seppo 2013, 202–203.
24Seppo 2013, 204.
25Seppo 2013, 266–272.
26Seppo 2013, 207–223.
Eriarvoisuuden poistaminen kirkosta oli Simojoelle tärkeä asia.
Mikkelin piispana hän pyrki toimimaan niin, että kirkko ja työväestö mahtuisivat saman kirkon sisälle. Simojoen mukaan työväestö tarvitsi kirkkoa, Jumalan sanan kuulemista ja siihen taipumista, jotta työväen ja työväenliikkeen sielu pysyisi suurena ja palavana. Hän puhui ihmisoikeuksien puolesta, ajan taloudellisista ongelmista, huonoista asunto-oloista ja työttömyydestä. Oikeus työhön ja kohtuulliseen toimeentuloon oli jokaisen ihmisarvoon kuuluva perusoikeus. Simojoelle kirkon yhteiskunnallinen vastuu oli ”julistaa Jumalan sanaa yli kaiken poliittisen toiminnan ja kansan elämän”. Mikkelin-aika oli hänelle suomalaisen yhteiskunnan valmistamista tulevaan muutokseen, siirtymistä agraariyhteisöistä kaupungistuviin teollisuustaajamiin. Hänellä oli paitsi uskonnollis-kirkollinen myös yhteiskuntaeettinen missio luoda positiivista näköalaa ”vääjäämättömään muutokseen”, kuten Juha Seppo toteaa.27
Mikkelin piispana Simojoki toimi vuoteen 1959 asti, jolloin hänet valittiin Helsingin vasta perustetun hiippakunnan piispaksi. Simojoki sai piispanvaalissa kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. Siirtyminen Mikkelistä Helsinkiin oli taitekohta hänen urallaan. Mikkelin hiippakunnan paimenen ”idylliset ajat” vaihtuivat uuden Helsingin hiippakunnan hallinnollisiin haasteisiin. Helsingin kauden alussa Simojoki joutui selvitysmieheksi Mannerheimin lastensuojeluliittoa kohdanneisiin ongelmiin. Onnistuminen tässä tehtävässä lisäsi entisestään Simojoen valtakunnallista vaikuttavuutta, mikä huipentui keskusteluun presidenttiehdokkuudesta ja Urho Kekkosen haastamisesta presidentin vaalissa vuonna 1962.28
Helsingin piispavuosien aikana Simojoesta tuli oman aikansa Suomen luterilaisen kirkon merkittävin vaikuttaja. Simojoki hoiti hiippakuntaansa tarmokkaasti, pyrkien tukevoittamaan ”suomalaisen yhteiskunnan häiriötöntä toimivuutta ja eheyttä”. Hän vahvisti edelleen yhteyksiään ”luottopappeihinsa”
SKSK:n piirissä. Sosiaalipolitiikan ja viestinnän eturivin vaikuttajien välityksellä hän loi yhteyksiä myös eri tasoille suomalaisiin päätöksentekoelimiin. Simojoki piti aktiivisesti yhteyttä työmarkkinajärjestöihin luoden yhteistyötä niiden ja kirkon välille. Ihmisyyden asia oli Simojoelle edelleen tärkeä. Hän piti nuorten puolta ja muistutti päättäjiä pääkaupunkiseudun vaikeista asunto-oloista. Simojoki neuvoi myös hiippakuntansa papistoa ymmärtämään seurakuntaansa ja sen erilaisissa
27Seppo 2013, 223–245.
28Seppo 2013, 520.
elämäntilanteissa eläviä ihmisiä, jotta nämä osaisivat sovittaa julistuksensa ja toimensa ihmisten todellisten kysymysten mukaisesti.29
Kirkon merkittävimmäksi vaikuttajaksi nouseminen ei ollut pelkästään yhteiskunnallisen aktiivisuuden tulosta. Simojoki tunsi kirkon sisäisen käyttäytymiskulttuurin ja toimi korostamatta liikaa omaa osuuttaan. Hän hoiti suhteensa arkkipiispaan ja muihin työtovereihin mutkattomasti. Simojoki osasi hoitaa myös kirkon sisäiset, näkyvät tehtävänsä itseään korostamatta. Tehtävät kirkkolain tarkastuskomitean puheenjohtajana ja SKSK:n johtokunnan puheenjohtajana antoivat hänelle valtuutuksen toimia yhtenä kirkon keskeisimmistä vaikuttajista. Kirkon lainsäädännön, hallinnon ja toimintastrategian osaajana Simojoki oli asiantuntemukseltaan ja auktoriteetiltaan kiistaton.30
Helsingin-vuodet olivat Simojoelle myös kansainvälisten yhteyksien solmimisen aikaa. Pohjoismaiset piispainkokoukset, yhteydet Ruotsin ja Norjan kirkkoihin sekä vierailut Neuvostoliittoon ja Baltian alueelle olivat vahvistamassa Simojokea myös kansainvälisenä toimijana ja kirkonmiehenä. Etenkin vuonna 1964 tapahtunutta vierailua Neuvostoliittoon voi pitää yksittäisistä matkoista vaikuttavimpana ja ekumeenisista avauksista merkittävimpänä. Simojoen rooli Luterilaisessa maailmanliitossa (LML) sen varapresidenttinä, puheenjohtajana LML:n suomalaisessa kansalliskomiteassa ja viime kädessä järjestelyvastuussa LML:n neljännestä yleiskokouksesta Helsingissä 1963 tekivät Simojoen tunnetuksi Suomen kirkon johtajana myös luterilaisessa maailmassa. LML:n neljäs yleiskokous oli Simojoen toimiessa Helsingin piispana Suomen kirkon merkittävin kansainvälinen tapahtuma.31 Pääkaupunkihiippakunnan piispana Simojoki toimi vuodet 1959–1964, minkä jälkeen hän siirtyi Turkuun arkkipiispaksi.32
Keväällä 1964 arkkipiispa Ilmari Salomies oli eläköitymässä.
Keskustelu uuden arkkipiispan valinnasta kohdistui vain arkkipiispan istuimeen ja sen siirtämiseen Turusta Helsinkiin, mutta ei mahdollisiin henkilövalintoihin. Niin itsestään selvänä Simojoen valintaa pidettiin Turun ja Suomen arkkipiispaksi.
Piispanvaalissa Simojoen valinnan taakse asettui 274 valitsijaa, kun kaksi seuraavaa ehdokasta saivat ensimmäiselle vaalisijalle yhteensä 52 valitsijaa. Uusi Suomi ja Kotimaa kommentoivat vaalitulosta kirkon yhtenäisyyden näkökulmasta. Simojoen
29Seppo 2013, 520–521.
30Seppo 2013, 521.
31Seppo 2013, 458–521.
32Virkkunen 1977, 7.
vuosia kestänyt missio yhtenäisestä, kaikkien kansankirkosta näytti olevan toteutumassa.33
Simojoki ei arkkipiispaksi tultuaan halunnut esittää mitään uutta ohjelmaa. Hän halusi ”rakentaa vanhalle pohjalle”, mutta huomioiden elettävän ajan.
Hänen peruslinjansa kansankirkosta oli pysynyt vuosia samana, jo Mikkelin piispavuosista lähtien. Simojoki kommentoi ohjelmaansa valintansa jälkeen näin:
Ehkä asian voisi ilmaista näin: antakaamme kirkon olla kirkkona ja antakaamme kirkon tulla kirkoksi: kirkon pysyttävä kirkkona, sitä ei ole sekoitettava muihin keskuudessamme vaikuttaviin yhteisöihin tai elämänmuotoihin. Mutta toisaalta kirkon on myös alati tultava kirkoksi. Tällä tarkoitan sitä, että meidän on oltava valmiit tekemään kaikkemme, että ”isien kirkko” voisi olla myös tämän päivän ja tulevaisuuden Suomen kirkko. Siihen vaaditaan asiallista tilanteen tarkastelua, ennakkoluulotonta harkintaa, moraalista rohkeutta, vapautta ihmisten mielipiteistä ja ennen muuta kuuliaisuutta evankeliumin sanomalle. Jos näin tapahtuu, kirkkomme yhä suuremmassa määrin muuttuu kansankirkoksi, kirkoksi kansaa varten, kirkoksi tämän päivän ihmistä varten.34
Kirkon tehtävä oli Simojoelle selvä. Kirkolla ei hänen mukaansa ollut toista evankeliumia ihmisille kuin se, jota oli aina julistettu ja johon aiemmat sukupolvet olivat uskoneet ja turvanneet. Tämä sanoma oli keskeistä hänelle arkkipiispakautenaan, joka jatkui vuoteen 1978, eläkkeelle siirtymiseen saakka.35
33Seppo 2015, 17.
34Seppo 2015, 19.
35Niiranen 2008, 444.
II Vanhamuotoisten kirkolliskokousten puheenjohtajana 1964–1973
1. Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa – vuoden 1965 ylimääräinen kirkolliskokous
Vuoden 1965 kirkolliskokous kokoontui Turussa lokakuun 4. päivänä. Kokous oli kutsuttu koolle, jotta luterilainen kirkko antaisi oman lausuntonsa kirkon viranhaltijoiden eläkejärjestelmän uudistamisesta. Lausunnon antamista ei ollut voitu siirtää seuraavaan varsinaiseen kirkolliskokoukseen. Eläkejärjestelmän yleisen uudistamiskeskustelun yhteydessä oli valtion eläkesääntökomitea joulukuussa 1964 valmistuneessa mietinnössään antanut ehdotuksensa myös kirkon viran- ja toimenhaltijoiden eläketurvan uudistamisesta. Eläkejärjestelmään liittyvän lausunnon lisäksi kirkolliskokous käsitteli sotilas-, virka- ja tuomarinvalaan liittyvää muutosehdotusta. Valtioneuvosto oli pyytänyt kirkon lausuntoa edellä mainittujen valakaavojen muutosehdotuksista.36
Arkkipiispakautensa ensimmäisen kirkolliskokouksen avauspuheen aluksi Martti Simojoki kiinnitti kokousväen huomion kirkon työntekijöiden eläketurvan uudistamiseen ja kirkolliskokoukselta sotilas-, virka- ja tuomarinvalan muuttamiseksi pyydettyyn lausuntoon. Simojoki huomautti kokousväelle, että mietinnössä esitetty eläketurvajärjestelmä laajenisi toteutuessaan koskemaan jokaista kirkon ja seurakuntien päätoimista virkamiestä ja työntekijää. Arkkipiispan mukaan eläkejärjestelmän muuttaminen antaisi kirkon työntekijöille samanlaisen eläketurvan kuin yhteiskunnan muilla aloilla. Avauspuheessa Simojoki kommentoi myös valakysymykseen liittyvää lausunnon antamista. Valakysymystä Simojoki lähestyi teologisesta näkökulmasta: ”Vala-asiassa on pohjimmiltaan kysymys siitä, että Jumalan nimi oikein tulisi pyhitetyksi nykymaailmassa”. Simojoen mukaan valakysymyksen vaikeat teologiset ongelmat haastoivat kirkolliskokouksen edustajia lainmuutoksen käsittelyssä.37
Avauspuheessaan Simojoki otti kantaa kirkolliskokouksen kokoontumisrytmiin. Hänen mukaansa kirkolliskokous ei kyennyt vastaamaan yhteiskunnassa tapahtuneeseen nopeaan kehitykseen eikä näin ollen pitämään kirkkoa ajan tasalla muuttuvassa yhteiskunnassa kokoontumalla viiden vuoden välein.
Sanomansa tueksi arkkipiispa viittasi kahteen samana vuotena ilmestyneeseen tutkimukseen, jotka käsittelivät kirkon asemaa yhteiskunnassa. Ensimmäinen oli Paavo Kortekankaan väitöskirja ”Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa
36Kkptk 1965, 4–6; Juva 1976, 202.
37Kkptk 1965, 4–5.
yhteiskunnassa”. Simojoen mukaan Kortekangas osoitti tutkimustuloksissaan, että kirkko ei ollut pystynyt reagoimaan riittävän nopeasti yhteiskunnassa tapahtuneisiin suuriin muutoksiin. Simojoki viittasi avauspuheessaan Kortekankaan tutkimukseen seuraavasti: ”Kirkko jäi muuttuneissa oloissa niin kuin tutkija sanoo, vain erääksi saarekkeeksi, syrjään elämän valtaväylistä”.38
Toinen avauspuheessa esiin nostettu tutkimus oli Jouko Siiven julkaisema. Dosentti Siipi oli selvittänyt sosiaalipolitiikan tutkimusmenetelmiä hyödyntäen kirkosta eroamista sosiaalisena ilmiönä. Simojoen mukaan kirja esitteli useita hyödyllisiä näkökulmia yhteiskunnassa etenevään erilaistumisilmiöön. Hän kohdisti sanansa kirkolle, joka itse joutui vastaamaan kysymykseen, miten se kykenisi
”toteuttamaan ohjelmaansa teollistuneessa ja demokratisoituneessa maailmassa, joka on jatkuvan yksilöitymis- ja erilaistumisprosessin alainen”. Simojoki korosti, että molemmat tutkimukset täydensivät vuoden 1963 kirkolliskokouksen käsittelemää mietintöä, joka oli tarkastellut kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa. ”Kirkon on oltava maailmassa, niin kuin Herra itse oli maailmassa, juuri oman aikansa ihmisten maailmassa”, Simojoki painotti.39
Vuoden 1963 kirkolliskokous oli käsitellyt professori Heikki Wariksen johtaman komitean mietintöä Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa. Lisäksi edellinen kirkolliskokous oli käsitellyt Tampereen hiippakuntakokouksen ja Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksen tekemät aloitteet sekä piispa Eelis Gulinin anomusehdotuksen. Mietintöön, aloitteisiin ja anomusehdotukseen sisältyi kirkon hallintoa ja järjestysmuotoa koskevia uudistus- ja kehitysajatuksia.
Uudistusehdotusten kirjavuuden ja merkittävyyden arvioimiseksi kirkolliskokous oli asettanut komitean arvioimaan kirkon hallinnon ja lainsäädännön uudistamismahdollisuuksia. Komitean johtoon kirkolliskokous oli kutsunut piispa Simojoen.40
Avauspuheensa loppuosassa Simojoki korosti, että ainoa määräysvalta kirkossa oli Jumalan pyhällä evankeliumilla. Kirkon lainsäädäntö, hallinto ja talous oli järjestettävä siten, että evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta julistettaisiin oikein ja että se saavuttaisi mahdollisimman monen ihmisen. Simojoki tähdensi opin oikeutta ja suoruutta, unohtamatta sitä, että kirkko oli maailmaan lähetetty kirkko. Arkkipiispa korosti, että kirkko ei saanut mukautua ajatukseen, että ei olisi olemassa ihmiskuntaa sitovia yhteisiä korkeampia arvoja.41
38Kkptk 1965, 5.
39Kkptk 1965, 5–6.
40Kansanaho 1976, 62–63; Murtorinne 1995, 65–66; Pentikäinen 2009, 7–8.
41Kkptk 1965, 5.
Viimeisessä avauspuheen kappaleessa ennen ruotsinkielistä osuutta, ilmoitusasioita ja toivotuksia Simojoki otti kantaa talven 1964–1965 aikana kirkosta käytyyn keskusteluun. Hän arvioi, että keskustelua oli ”tervehdittävä tyydytyksellä”, vaikka kaikki kokousedustajat eivät hänen mukaansa tähän ajatukseen voisikaan yhtyä. ”Joidenkin hartaitten kirkonystävien mielestä” keskustelu oli saattanut tuntua repivältä.42 Keskustelulla Simojoki viittasi ”Salama-sotaan”, joka oli käynnistynyt Hannu Salaman kirjoittamasta ja Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta romaanista Juhannustanssit (1964).43
Salaman kirja kuvasi Jeesuksen persoonaa rienaavasti. Romaanissa yksi kirjan hahmoista pitää pilasaarnan, jossa Jeesuksen persoonaa vastaan hyökätään rajusti.44 Kirjan ilmaisu oli erittäin voimakasta ja sai vastaansa kirkolliset ja parlamentaariset piirit. Arkkipiispa Simojoki otti kantaa Salaman kirjaan kansanopistolaitoksen 75-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa. Hän hyökkäsi Salamaa vastaan ja syytti tätä huomattavan kansanosan pyhien tunteiden loukkaamisesta, historiallisen totuuden vääristelystä ja Raamatun pyhien kirjoitusten häpäisemisestä.45 Simojoki arvosteli kirjaa nimenomaan rienaavuudesta, vaikka ei maininnut kirjaa nimeltä. 46 Arkkipiispa tukeutui kannanotossaan sveitsiläisen filosofin Henri Frederic Amielin kirjassaan Uneksijan päiväkirja esittämiin ajatuksiin.47 Arkkipiispa käytti hyökkäyksessään Salaman kirjaa kohtaan älykkäästi poliittisen retoriikan keinoja. Hän asetti asian negatiiviseen valoon kielteisen kiertoilmauksen kautta.
Kirkollinen Kotimaa-lehti kertoi lokakuussa 1965 Simojoen avauspuheesta otsikolla Kirkon tehtävänä olla tämän ajan ihmisten kirkko. Kotimaa huomioi Simojoen puheesta, että ylimääräinen kirkolliskokous oli kutsuttu neljännen kerran koolle. Kysymys oli kirkon asemasta yhteiskunnassa. Lehti huomioi puheesta, että kirkolliskokouksen käsittelemässä kirkon toimihenkilöitä koskevassa eläkeasiassa oli perimmältään kysymys siitä, että kirkko antoi työntekijöilleen saman eläketurvan kuin jo oli yhteiskunnan muilla aloilla. Kotimaa korosti Simojoen sanoin käsittelyssä ollutta vala-asiaa: siinä oli kysymys Jumalan kunniasta eli siitä, miten Jumalan nimi tulisi pyhitetyksi nykymaailmassa. Kotimaa huomioi Simojoen puheen yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja sen, miten yhteiskunnan vaikutuksesta kirkolliseen
42Kkptk 1965, 6; Seppo 2015, 124.
43Virkkunen 1977, 175; Niiranen 2008, 225; Kanava 7/2013 Kirjasotien pyhä kolminaisuus; Seppo 2015, 88.
44Niiranen 2008, 226.
45Juva 1994, 119.
46Kanava 7/2013 Kirjasotien pyhä kolminaisuus.
47Virkkunen 1977, 178; Seppo 2015 91.
elämään oli saatu uutta tietoa sekä Paavo Kortekankaan että Jouko Siiven valmistuneiden tutkimusten ja Heikki Wareksen johtaman komitean mietinnön myötä.48
Kotimaa huomioi Simojoen avauspuheen pääkirjoituksessaan. Se yhtyi Simojoen näkemykseen, että kirkolliskokouksen tuli vastedes kokoontua tiheämmin.
Pääkirjoituksen mukaan silloinen käytäntö rajoitti kirkolliskokouksen toimintaa.
Ympäröivä yhteiskunta vaati kirkon uudistusta sekä käytännöllisesti että hengellisesti.
Kirkolliskokous ylimpänä päättävänä kirkollisena toimijana oli vastuussa kirkon käytännön uudistamisesta. Kotimaan mukaan viiden vuoden aikavälillä saattoi jokin ajankohtainen asia ”muuttua eilispäivän vanhentuneeksi asiaksi. Viiden vuoden paikallaanolo voi tehdä yhteiskunnallisesti valvovasta kirkosta myöhästyvän nukkujan”.49
Helsingin Sanomat julkaisi ylimääräisestä kirkolliskokouksesta uutisen, joka oli otsikoitu: Turun kirkolliskokous alkoi, sotilasvalan poistamista ehdotettiin.
Uutisessa mainittiin, että kirkolliskokouksen puheenjohtajana oli ensimmäistä kertaa Simojoki. Avauspuheesta lehti kirjoitti, että Simojoki lausui lämpimiä tunnustuksen sanoja edeltäjänsä Ilmari Salomiehen leppoisasta puheenjohtajatavasta. Simojoen puheesta lehti korosti näkökulmia sekä kirkon asemasta yhteiskunnassa että kirkon ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Lehti kirjoitti, että ylimääräinen kirkolliskokous oli kutsuttu koolle neljännen kerran, että se antaisi lausuntonsa valmistuneesta mietinnöstä eläketurvajärjestelmän uudistamiseksi. Lisäksi kirkolliskokouksen oli otettava kantaa sotilasvalan, virkavalan ja tuomarinvalan kaavoihin esitettyihin muutoksiin. Helsingin Sanomat kirjoitti, että molemmissa asioissa oli kysymys kirkon asemasta yhteiskunnassa. Eläkeasiassa oli kysymys eläketurvan uudistamisesta siten, että se olisi tasavertainen muualla yhteiskunnassa vallitsevan eläkejärjestelmän kanssa. Vala-asiassa lehti lainasi Simojokea. Oli kysymys siitä, ”miten Jumalan nimi tulisi pyhitetyksi nykymaailmassa”.50
Lokakuun 8. päivänä 1965 ylimääräisen kirkolliskokouksen edustajat kokoontuivat viimeisen kerran. Simojoki totesi päätöspuheensa aluksi, että kirkko oli luovuttanut valtioneuvostolle siltä pyydetyt lausunnot eläkeuudistuksesta. Samalla hän toivoi, että valtioneuvosto huomioisi päätöksenteon yhteydessä kirkolliskokouksen mielipiteen asiassa. Vala-asiaa Simojoki käsitteli päätöspuheessaan omantunnonvapauden näkökulmasta. Valaan liittyen kirkolliskokous antoi vain
48Kotimaa 75/5.10.1965 Kirkon tehtävänä olla tämän ajan ihmisten kirkko.
49Kotimaa 76/8.10.1965 Tiheämmin koolle.
50Helsingin Sanomat 269/5.10.1965 Turun kirkolliskokous alkoi, sotilasvalan poistamista ehdotettiin.
lausunnon ehdotetuista uusituista valakaavoista. Simojoki painotti, että kun kirkolliskokous oli hyväksynyt siviilivaliokunnan mietinnön, se tunnusti omantunnonvapauden periaatteen. Kirkon jäsenillä olisi oltava oikeus valan sijaan antaa suullinen vakuutus. Mietintö sisälsi lisäksi toivomuksen piispainkokoukselle käsitellä valakysymystä kokonaisuudessaan. Valakysymys vaati Simojoen mukaan vielä huolellisen sekä teologisen että oikeustieteellisen tarkastelun. Simojoki suhtautui siviilivaliokunnan laatimaan mietintöön positiivisesti. Hänen mukaansa mietinnössä oli kysymys siitä, että ”Jumalan nimi tulisi omassa ajassamme oikein pyhitetyksi eikä hänen nimeään turhaan lausuttaisi”. Simojoen mukaan kirkko oli oikealla suunnalla, kun se pitäytyi Jumalan sanassa ja pyhässä evankeliumissa sekä tarkasteli niiden pohjalta esiin tulevia uusia kysymyksiä.51
Simojoki lainasi päätöspuheessaan avajaisjumalanpalveluksessa saarnannutta piispa Osmo Alajaa. Kirkon vastuulla oli sanoa jaa ja ei, kun oli kysymys uskon perusteista. Simojoki painotti uskollisuutta omalle luterilaiselle uskonkäsitykselle ja siitä nouseville perusteluille. ”Elämä kokonaisuudessaan on se paikka, jossa kirkon on aina ajassa ja paikassa suoritettava sille kuuluvaa todistajantehtävää”. Kirkon todistajantehtävällä Simojoki tarkoitti kirkon yhteiskunnallista tehtävää osana ihmisten elämää ja ympäröivää yhteiskuntaa.
Simojoki totesi: ”Mutta olisi erehdys tehdä tästä se johtopäätös, että kirkon on vetäydyttävä syrjään siitä, mitä ajassa tapahtuu. Maailmaa vartenhan kirkko on olemassa, sitä varten, että Jumalan sana tulisi maailmalle julistetuksi”.52
Simojoki viittasi myös Saksan kirkkotaisteluun sanoen, että kirkko ei saanut käsitellä vain hengellisiä, uskoa koskevia asioita tai sitä itseään käsitteleviä kysymyksiä.53 Simojoki tarkoitti viittauksellaan vuosina 1933–1945 Saksassa käytyä kirkkotaistelua, jossa kansallissosialisteilla oli tarkoituksena ottaa protestanttiset kirkot määräysvaltaansa ja lopulta tuhota ne.
Puheessaan Simojoki totesi, että kirkon ”jaa” ja ”ei” suuntautuivat koko yhteiskunnan toimintaa ohjaaviin moraalikysymyksiin. Hän painotti, etteivät kristilliset moraalikäsitykset olleet muuttumattomia, vaan niitä oli tarkasteltava käsillä olevaa aikakautta vasten. Simojoen mukaan kirkko ei voinut vedota pelkästään Raamatun sanaan. Hän viittasi Etelä-Afrikan apartheid-politiikalle esitettyihin raamatullisiin perusteluihin. Kirkon oli toistuvasti pantava kaikki moraalikäsitykset ja -arvostelmat oikeudenmukaisen tarkastelun kohteeksi. Kirkon oli uskallettava sanoa
51Kkptk 1965, 32–33.
52Seppo 2013, 277.
53Kkptk 1965, 33–34.
ääneen koko yhteiskunnalle, että moraalikäsitysten tutkiminen koski kaikkia elämänalueita. Simojoki painotti, että ”sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, niin kuin Raamatun pyhät kirjat meille todistavat, on meille se kaiken ihmiselämän ja koko maailman valkeus, joka auttaa meitä kunakin aikana tekemään eron oikean ja väärän, totuuden ja valheen välillä”. Simojoki osoitti sanansa kirkolliskokousväelle jatkaen:
”Kun moraalikäsityksemme vilpittömästi ja aidosti perustuvat kristilliseen uskoon, sitä suurempi on vaikutus ihmisten siveelliseen ymmärrykseen ja perusteita sanoa jaa ja ei”.54
Päätöspuheensa viimeisessä kappaleessa Simojoki otti esille moraalikysymyksinä ja aikalaisten siveellistä tajuntaa hämmentävinä ilmiöinä sukupuolielämän ja avioliiton. Hän laajensi näkökulmaa kysymyksellä, mikä on kunniallista julkisessa ja yksityisessä elämässä. Puheen loppuosassa oli voimakas sosiaalieettinen painotus. Simojoki esitti kysymyksen, miten kansantulo oli jaettava ja miten korkeaksi nousseet asumiskustannukset saataisiin nopeasti alenemaan. Simojoki puhui uudenlaisesta ”torpparikysymyksestä”. Torpparikysymyksellä arkkipiispa viittasi vaikeaan asuntopulaan kaupungeissa, erityisesti yliopistokaupungeissa. Pulaa oli etenkin nuorten suosimista kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista.55 Simojoki oli ottanut kantaa asumiskysymyksiin jo Helsingin piispakaudellaan.56 Simojoki kantoi huolta myös nuorista perheistä. ”Näitä ja muita vastaavanlaisia suuria moraalisia päivänkysymyksiä ajatellen kirkon ”jaa ja ei” voi jotain vaikuttaa vain silloin, jos äänemme on puhdas ja jos itse jatkuvasti olemme valmiit tarkastamaan omia käsityksiämme Jumalan sanan ja hänen pyhän evankeliuminsa edessä. Ellemme näin tee, olemme vain lisäämässä ajan moraalista hämmennystä ja myötäsyyllisiä ihmiselämän lisääntyvään katkeruuteen, hätään ja syntiin.”57
Kotimaa kirjoitti Simojoen päätössanoista etusivullaan. Lehti otsikoi:
Meidän on jatkuvasti tarkistettava moraalisia kannanottojamme. Kirkon olemassaolon oikeutus toteutui vain, jos raikkaat ja puhtaat tuulet puhaltaisivat kirkossa. Kirkon tuli uudistua Jumalan elävöittävän hengen välityksellä. Kotimaa painotti Simojoen päätössanojen jaa ja ei osuutta. Niillä olisi käytännön merkitystä vain, jos kirkko oli valmis selvittämään ja uudistamaan omia moraalisia käsityksiä ja kantoja elämän ajankohtaisiin kysymyksiin.58
54Kkptk 1965, 34.
55Vahtola 2004, 444.
56Seppo 2013, 387–396.
57Kkptk 1965, 34.
58Kotimaa 77/12.10.1965 Meidän on jatkuvasti tarkistettava omia moraalisia kannanottojamme.
Helsingin Sanomat kirjoitti ylimääräisen kirkolliskokouksen päättymisestä otsikoiden: Kirkolliseksi eläkeiäksi äänestettiin 65 vuotta. Lehti kirjoitti, että Simojoki kiinnitti huomion päätöspuheessaan siviilivaliokunnan valaa koskevan mietinnön perusteluihin. Lehti huomioi, että mietinnön perusteluissa oli korostettu omantunnonvapauden ilmaisemisen oikeutta. Ajatuksena oli, että myös luterilaisen kirkon jäsenellä olisi mahdollisuus antaa vakuutus valan sijaan. Lehti tähdensi, että mietinnössä oli toivottu piispainkokouksen jatkavan valakysymyksen teologista tutkimista.59
Mietinnön lisäksi lehti lainasi Simojoen puhetta kahdesta muusta näkökulmasta. Väliotsikot kuuluivat 1) Kirkko ei saa rajoittua ja 2) Uusi
”torpparikysymys”. Ensimmäinen väliotsikko viittasi Simojoen puheen osuuteen, jossa hän painotti, että kirkko ei voinut vetäytyä vastuusta sen omissa uskonperusteisiin liittyvissä asioissa. Kirkon ”jaa” ja ”ei” oli kohdistuttava kaikkeen yhteiskunnan elämälle perustaa luoviin moraalikysymyksiin. Uusi ”torpparikysymys”
viittasi kaupungistumiskehitykseen ja etenkin pääkaupunkiseudun kasvaneeseen asuntopulaan. Simojoki painotti puheessaan, että asumiskustannusten alentamiseksi oli nopeasti tehtävä toimenpiteitä. Oli kysymys uudenlaisesta torpparikysymyksestä ja sen torjunnasta. Helsingin Sanomat otti myös kantaa ”torpparikysymykseen”
pääkirjoituksessaan, jonka mukaan asumiskustannusten kalleus oli Suomessa vakava yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ongelma, jolla oli vaikutusta myös talouden kehitykseen. Asunto-ongelma ja asumiskustannusten nousu aiheuttivat työttömyyttä, lehti painotti.60
Vuoden 1965 ylimääräinen kirkolliskokous oli kutsuttu koolle kirkon viranhaltijoiden eläkejärjestelmän uudistamisen takia. Valtion eläkesääntökomitea oli edellisenä vuonna laatinut mietinnön, jonka perusteella se pyysi kirkolta kantaa uudistukseen. Samalla kirkolliskokoukselta oli pyydetty kannanilmaisua sotilasvalan, virkavalan ja tuomarinvalan kaavojen muuttamiseen. Muutosesityksistä keskusteltiin kirkolliskokouksessa vilkkaasti. Keskustelua aiheutti valojen kaavaan kuulunut sanamuoto ”vannon Jumalan kautta”. Komiteanmietintöä puoltavissa puheenvuoroissa vanhaa sanamuotoa kutsuttiin röyhkeäksi, kun se alisti Jumalan majesteetin ihmisen alaiseksi. Mietinnössä sanamuoto oli muutettu muotoon
”vakuutan Jumalan edessä”. Vannoa-sanamuoto vastasi muutosehdotusta puoltavien mielestä paremmin valan luonnetta. Valiokuntatyöskentelyssä oli erityisesti haluttu huomioida myös omantunnonvapaus. Valiokunta esitti, että myös kirkkoon kuuluvalla
59Helsingin Sanomat 273/9.10.1965 Kirkolliseksi eläkeiäksi 65 vuotta.
60Helsingin Sanomat 273/9.10.1965 On jo toiminnan aika.
oli oikeus vakuutuksen antamiseen valan sijasta. Tätä kirkolliskokous ei voinut hyväksyä, koska silloin olisi jouduttu muuttamaan uskonnonvapauslakia, johon kirkolliskokous ei tuossa yhteydessä voinut puuttua.61
Eläkevaliokunnan mietinnöstä keskusteltaessa kirkolliskokousta puhutti yleinen eläkeikä. Rovasti Sigtrygg Sirenius esitti valiokunnan mietinnön vastaisesti yleiseksi eläkeiäksi kirkossa valtion ja kuntien tapaan 63 vuotta 65 vuoden sijaan.
Kirkolliskokous hyväksyi eläkejärjestelmän uudistamisehdotukset valiokunnan mietinnön mukaisesti ja antoi kaavojen muuttamisesta myönteisen lausunnon. Valtion ja kirkon viranhaltijoiden eläkejärjestelmät olivat nyt yhteneväiset. 62
2. Uudistukset kirkossa välttämättömiä – vuoden 1968 kirkolliskokous
Kahdeskymmenes varsinainen kirkolliskokous aloitti istuntonsa Turussa 1.10.1968.
Avauspuheensa Martti Simojoki aloitti sanomalla, että vuosi 1968 oli jäävä aikakirjoihin yhtenä niistä historian merkkipaaluista, joiden kohdalla tultaisiin pysähtymään tarkasteltaessa ihmissuvun vaiheissa vaikuttavien voimien esiinpurkautumisia.63 Simojoki viittasi profeetallisissa sanoissaan Pariisin kevääseen ja Prahan syksyyn, Euroopan ”hullun vuoden” tapahtumiin. Euroopassa ”hullun vuoden” tapahtumat olivat saaneet alkunsa huhtikuussa, jolloin salamurhaajan luoti oli kaatanut Saksan radikaalin ylioppilasliikkeen keulahahmon Rudi Dutschken.
Levottomuudet levisivät pian Pariisiin, missä opiskelijat valtasivat yliopistorakennuksia, tuhosivat niitä ja kirjoittivat iskulauseita rakennusten seiniin.
Ranskassa levottomuudet laajenivat ylioppilaista työväestöön, niin että mielenilmaukset ja lakkoilu tavoittivat arviolta noin 10 miljoonaa ihmistä. Pariisin kevättä seurasi Prahan syksy silloisessa Tsekkoslovakiassa. ”Ihmiskasvoinen sosialismi” tukehtui Neuvostoliiton johdolla toteutettuun Varsovan liiton maiden interventioon, maan miehitykseen.64 Suomessa keväästä 1968 jatkuneet opiskelijoiden mielenilmaukset huipentuivat marraskuun lopulla, jolloin joukko ylioppilaita valtasi Vanhan ylioppilastalon.65 Simojoen puheen arvio siitä, että ”maan kuori allamme on ohut ja sen sisällä kuohuu väkeviä tuliperäisiä voimia”, toteutui vuoden 1968 tapahtumissa.66
61Kotimaa 77/12.10.1965 Vilkas keskustelu valasta kirkolliskokouksessa.
62Helsingin Sanomat 273/9.10.1965 Kirkolliseksi eläkeiäksi 65 vuotta.
63Kkptk 1968, 7.
64Juva 1994, 148–149; Tuominen 1991, passim.
65Nevakivi 2009, 290.
66Kkptk 1968, 7.
Simojoki käsitteli avauspuheessaan kirkon suhtautumista muutokseen.
Hänen mukaansa kirkkoa oli kuvannut paremmin muutoksien pelko kuin valmius kohdata avoimesti uutta niin, että se kehittyisi ja uudistuisi sekä hengellisesti että rakenteellisesti. Simojoen mukaan Suomen kirkko oli muiden kirkkojen mukana edellisten vuosien aikana saanut kohdata ”muutoksia enteilevää levottomuutta”.
Arkkipiispa jatkoi, että kirkko oli kohdannut kärkevää arvostelua eri tiedotusvälineissä. Ulkopuolista arvostelua kirkko oli kohdannut eduskunnassa sen käsitellessä edellisen kirkolliskokouksen laatimia kirkkolain muutosesityksiä.
Simojoki totesi, että kirkkoa ja kristillistä uskoa oli käsitelty negatiivisessa sävyssä ja vaadittu muutoksia kirkon ja valtion suhteisiin. Käydyssä keskustelussa ei ollut esitetty mitään sellaisia uusia näkökulmia, joita kirkon historiassa ei olisi aiemmin esitelty.67
Simojoki jatkoi varoittamalla kuulijoitaan, että he eivät saisi torjua sitä uutta ja toimivaa, mikä kirkkoa koskevissa keskusteluissa oli esillä. Hänen mukaansa saattoi olla haasteellista uskoa ja tunnustaa, että Jumala itse oli ”Luojana ja Herrana siinä valtavassa muutosprosessissa, joka on muuttamassa ihmiselämän rakenteita ja muotoja kaikkialla maailmassa, myös suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansan elämässä”. Simojoki korosti, että kristillinen usko ei ollut vain joukko opinkappaleita.
Se oli uskoa Jumalaan, Luojaan ja Herraan, joka oli ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa ja joka Pyhän Hengen avulla ”kutsuu, valaisee ja pyhittää”. Simojoki jatkoi: ”Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa”. Tämän uskon perusteella arkkipiispa velvoitti kuulijoita tarkistamaan suhdettaan niihin uusiin ilmiöihin, jotka olivat ajassa nousseet tai olivat nousemassa esiin. Simojoki varoitti kokousväkeä pitäytymästä vanhaan, mutta varoitti myös ihastumasta uuteen vain sillä perusteella, että se oli uutta.68
Avauspuhettaan Simojoki jatkoi lainaamalla Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalassa kesällä 1968 pidetyn yleiskokouksen asiakirjan sanontaa. Osa kristityn kutsumusta oli, että vanhan tilalle tuleva ”uusi” ”todella olisi uutta”. Tällä ”uudella” Simojoki tarkoitti, että ”uusi” olisi uudella tavalla Jumalan tahdon mukaista. Simojoen mukaan kristityt eivät kykenisi tähän muutokseen, elleivät he henkilökohtaisessa elämässään olisi valmiita uudistumaan.69
Perusteita uudistusten läpimenoon Simojoki löysi puheessaan kirkolliskokouksen kokoonpanon muuttumisesta. Aiempien kokouksien edustajien
67Kkptk 1968, 7–8.
68Kkptk 1968, 8.
69Kkptk 1968, 8.
rinnalle oli tullut useita uusia jäseniä. Arkkipiispa puhui odotuksista, joita kirkolliskokouksen työhön kohdistui. Hän ei epäillyt, etteikö kirkolliskokous saisi työtään tehtyä. Erityismaininnan Simojoen puheessa saivat kirkon piirissä mukana oleva nuoriso ja sen odotukset kirkolliskokouksen työtä kohtaan. Kokousta ennen oli järjestetty kristillisten opiskelijajärjestöjen toimesta nuorten kirkolliskokous, jossa oli keskusteltu samoista aiheista kuin varsinaisessa kirkolliskokouksessa. Nuorten kokous oli yksi vaikuttamisen kanava nuorille. Simojoki painotti: ”Nykyajan nuoriso kyllä esittää ajatuksensa toisella tavalla kuin mihin kunnianarvoisissa kirkolliskokousten istunnoissa on totuttu, mutta älköön kukaan meistä epäilkö heidän vilpittömyyttään ja vakavaa haluaan palvella meille kaikille rakasta yhteistä kirkkoa ja toimia sen parhaaksi”.70
Avauspuheensa viimeisessä osiossa ennen ruotsinkielistä osuutta Simojoki muisteli vuoden 1948 kirkolliskokousta. Hän otti esimerkin maallikkoedustajasta, joka oli pitkien valiokuntaistuntojen aikana noussut neuvottelupöydästä sohvalle lepuuttamaan jalkojaan. Maallikkoedustaja ei ollut paljonkaan osallistunut käytyyn keskusteluun. Neuvottelussa oli käsitelty kysymystä kristittyjen hengellisestä pappeudesta ja annetussa ehdotuksessa oli kirjattuna, ”että kristittyjen tehtävänä on myös nuhdella ja lohduttaa toisia”. Maallikkoedustaja oli pyytänyt ainoan puheenvuoronsa ja pyytänyt lisätä ehdotukseen sanan ”rakkaudessa”.
Näin oli saanut muotonsa kristinopin 51 kappale: ”Heidän tehtävänään on myös rakkaudessa nuhdella ja lohduttaa toisia”. Simojoki vetosi maallikkoedustajan esimerkkiin, että kirkolliskokouksessa edustajat rukoilisivat ja että kaikki tapahtuisi rakkaudessa toisten mielipiteitä kunnioittaen.71
Puheensa ruotsinkielisessä osiossa Simojoki totesi, että ajan vaatimukset kehottivat kirkkoa uudistumaan. Tärkeimpänä kirkon uudistuksessa oli sen tehtävä, jonka se oli saanut Herralta. Simojoki jatkoi puhettaan pohtimalla kirkon tehtävää ja Jumalan missiota maailmassa. Ei kirkko vaan Jumala itse kuljetti tehtäväänsä, tavoitteena elämän kokonaisuus ja täydellisyys, Jumalan rauha ja kaiken uudistus.
Lähettäessään Poikansa maailmaan Jumala oli tehnyt suurimman teon, mitä voi tehdä.
Kirkon tehtävänä oli Jumalan työtoverina luoda uutta maailmaa, Simojoki painotti.
Hän viittasi toiseen työtoveriin kirkkoon, jossa jopa antikristilliset voimat voivat toimia Jumalan tarkoituksen toteuttajina. Arkkipiispa korosti, että vain yhdessä työskennellen voi saavuttaa Jumalan rauhan. Tavoitteeseen voisi Simojoen mukaan päästä vain, jos kirkko uudistuisi, koska maailma sen ympärillä muuttui.
70Kkptk 1968, 8.
71Kkptk 1968, 8.
