Kiinalaisen kommunismin kehittelijän Mao Zedong asema on kokenut Kiinan tavoin suuria muutok- sia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.
Kuolemansa (1976) jälkeen Mao on edelleen mer- kityksellinen paitsi Kiinan kommunistiselle puo- lueelle myös Kiinan kansalle. Hänet tunnustetaan Kiinan kansantasavallan perustajaksi ja eräänlai- seksi myyttiseksi johtajahahmoksi, jonka persoona ja luoma ideologia ovat kiinalaisen kommunismin legitimiteetin perusta. Tämän lisäksi Maon vaikutus puna-armeijan yhtenä oppi-isänä on yhä voimis- saan, millä saattaa olla oma merkityksensä myös uudelle suurvallalle.
Jokainen vuonna 1964 koottuun Pieneen punai- seen kirjaan (mao zhuxi yu lu) tutustunut muistaa todennäköisesti Mao Zedongin (s. 1893) kuului- san lauseen ”poliittinen valta tulee kiväärinpiipus- ta” (qiangganzi li mian chu zhengquan). Samaises- sa ideologisessa opaskirjassa todetaan myös, ettei kiväärinpiippu saa koskaan hallita Kiinan kom- munistista puoluetta (tästä lähtien: KKP). Toisin sanoen Maon poliittisen taktiikan ydin suhtautui erittäin huonosti uhkailuun, koska uhkailevan tai ainakin kiväärillä osoittavan osapuolen tulisi aina olla KKP itse. Tätä periaatetta Mao noudatti kuo- lemaansa, vuoteen 1976 asti.
Kolme vuosikymmentä ”suuren ruorimie- hen” poismenon jälkeen Kiinan tasavalta eli tut- tavallisemmin Taiwan vietti 10. lokakuuta 2007 kansallispäiväänsä, jolla muistetaan Kiinan kei- sarinvallan kukistumista vuonna 1911. Samal- la Taiwan piti pääkaupunkinsa Taipein kaduil- la ensimmäisen sotilasparaatiinsa 16 vuoteen ja totesi juhlapuheessa presidentti Chen Shui-bia- nin suulla Kiinan sotilaallisen varustautumisen olevan uhka maailmanrauhalle. Vaikka Kiinan kansantasavallan (tästä lähtien: Kiina) ja Taiwa-
nin välinen jopa sotaisa retoriikka onkin ollut tavallista aina kommunistisesta vallankumouk- sesta (1949) lähtien, on yhä ajankohtaisempaa kysyä, minkälainen ideologia viime kädessä ohjaa nykypäivänä Kiinan kiväärinpiippua.
Virallisesti KKP pitää Mao Zedongin ”ajatte- lua” (mao zedong sixiang) edelleen varsinaisena ideologianaan, vaikka ”maoismia” onkin täyden- netty vuonna 1997 Kiinan avautumisen ja mark- kinasosialismin arkkitehdin Deng Xiaopingin (1904–97) ”teorialla” (deng xiaoping lilun) sekä Hu Jintaoa (s. 1942) edeltäneen presidentti Jiang Zeminin (s. 1926) ”kolmen edustuksen peri- aatteella” (sange daibiao)1 vuonna 2002. Riip- pumatta siitä, että Mao on Kiinan nykyisessä poliittisessa retoriikassa yhä enenevässä määrin pelkkä kuriositeetti, on hänen asemansa kansa- kunnan eräänlaisena myyttisenä isähahmona yhä voimissaan (ks. Kauppinen 2006; 2007). Kii- nan sotilasmahdin kasvun sekä sitä seuraavien jännitteiden ja uhkakuvien vuoksi onkin syytä pysähtyä tarkastelemaan, minkälainen sotilaalli- nen agenda oli Kiinan kansantasavallan perusta- jalla ja puna-armeijan ideologisella isällä.
Sota politiikan muotona
Melkoinen osa Mao Zedongin kirjoittamis- ta teksteistä käsittelee sotaa. Esimerkiksi hänen koottujen teostensa (mao zedong xuanji) lähes kaikki keskeisimmät kirjoitukset käsittelevät
1 Kolmen edustuksen periaatteen mukaisesti KKP:n tu- lee edustaa edistyneitä sosiaalisia tuotantovoimia, Kiinan kulttuuria ja enemmistön intressejä. Nämä periaatteet voidaan katsoa sisältävän myös taloudellisen tuotannon, kulttuurisen (lähinnä KKP:n määrittelemän) kehityksen ja poliittisen konsensuksen tai harmonian.
Mao Zedongin käsitys sodankäynnistä – ajankohtainen vai aikansaelänyt?
Marko Kauppinen
paitsi vallankumouksellista kamppailua myös sodan strategiaa ja vihollisen voittamista. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, koska esimerkiksi mao xuanin2 versio vuodelta 1960 käsittää ainoastaan kirjoituksia 1920–1940-luvuilta. Historiallisesti ne siis sijoittuvat aikaan, jolloin KKP:lla ei ollut todellista valtaa, vaan koko orastava poliittinen liike kamppaili vuoroin Kiinan tasavallan (tai Kuomingtangin) joukkoja ja japanilaisia miehit- täjiä vastaan. Puoluetta vaivasi myös sisäinen val- tataistelu, jonka keskiössä oli eripura tieteellisen marxismin ja pragmaattisen talonpoikaissosia- lismin välillä. Mao nousi kamppailun voittajaksi oikeastaan vasta 1945, jolloin hänen ”ajattelun- sa” otettiin vallitsevaksi tulkinnaksi marxismi- leninismistä puolueen seitsemännessä kansan- kongressissa (ks. Kampen 1989). Maon voiton avaimet olivat olleet nimenomaan epätieteelli- sen ideologian suosimisessa ja maaseudun köy- hiin massoihin perustuvassa politiikassa, jonka pääasiallinen päämäärä oli marxismi-leninis- min ”kiinalaistaminen” ja vallankumouksellisen talonpoikaisarmeijan luominen. Sota oli Maolle siis mitä suurimmassa määrin politiikkaa, koska lopullinen poliittinen voitto edellytti aina kamp- pailua. Mao käytti sisällissotaa mahdollisuute- na nousta valtaan ja poliittisena areenana, jossa tuloksellinen toiminta edellytti pysymistä kivää- rinpiipun takana. Tästä syystä Mao myös hyök- käsi ennen oman valta-asemansa vakiinnutta- mista avoimesti puolueen muuta eliittiä vastaan pyrkimyksenään saada jalansijaa KKP:n ideolo- gisessa ja sotilaallisessa päätöksenteossa. Vallan saatuaan hän ei juuri sietänyt vastustusta.
Millaisena Mao sitten näki poliittisen peli- kentän, jossa vallankumouksellista sotaa käy- tiin? Ensinnäkin tärkeäksi seikaksi nousee sodan
2 Mao xuan on kiinankielessä käytettävä lyhennelmä Mao Zedong Xuanjista, joka on Maon koottujen teosten virallinen nimi. Koottujen teosten varsinaisia osia on viisi ja niitä valvoo erityinen komitea. Merkityksellisesti kyseinen komitea päätti vuonna 1991 revisioida osat I–IV, kuusi vuotta ennen Deng Xiaopingin teorian lisäämistä osaksi KKP:n ideologista kaanonia (ks. Li 1995, 269–270).
Vuonna 1978 valtaan nousseen Deng Xiaopingin mukaan Mao oli ollut ”70 prosenttisesti oikeassa ja 30 prosentti- sesti väärässä”, minkä vuoksi myös koko Maon histori- allista perintöä oli syytä tarkastella kyseisen prinsiipin mukaisesti.
perustelu ja oikeutus, jota voisi kutsua myös sodan etiikaksi. Mao uskoi vakaasti marxilaiseen dialektiikkaan, jonka mukaan jokaisessa poliitti- sessa tilanteessa oli sekä ystävä että vihollinen3. Koska kaikki poliittinen toiminta viime kädes- sä kulminoitui tähän periaatteeseen, oli Maon ideologinen ajattelumalli aina legitiimi; ystä- vät, samanmieliset4, olivat siis yksinkertaisesti Maon kanssa samaa mieltä, kun taas viholliset puolestaan vastustivat häntä. Mao (1969, 443) itse käytti käsitteitä ”oikeutettu sota” (zhengyide zhanzheng) ja ”ei-oikeutettu sota” (feizhengyide zhanzheng), jotka muodostivat samalla vasta- parin poliittiselle toiminnalle. Maolle vihollisen olemassaolo oli ehdoton edellytys myös politii- kalle, mikä puolestaan 1960-luvun valtataistelun lisäksi oli osaltaan aiheuttamasta Suuren prole- taarisen kulttuurivallankumouksen (1966–76) aikaista anarkiaa ja poliittista vainoliikettä.
Maon mukaan vihollinen ei koskaan varsinaises- ti hävinnyt, vaan tietyt ”kontradiktiot” (maodun) säilyivät aina. Näin ollen poliittinen pelikenttä oli myös loputtomasti eskaloituva, jolloin varsi- naiseen marxilaiseen utopiaan, kommunismiin, ei ollut pääsyä näköpiirissä. Hyvin kuvaavas- ti Mao käytti poliittisessa retoriikassaan juu- ri käsitettä maodun, jonka olemusta hän kuvaa
3 Tässä suhteessa Mao on yllättävän lähellä Carl Schmit- tin (1888–1985) teosta Der Begriff des Politischen vuodelta 1932. Schmittin mukaan ”eksistentiaalisesti erilainen”, riippumatta esimerkiksi kansalaisuudesta, oli yksinker- taisesti vihollinen; tähän kuuluisaan erotteluun Schmitti perusti myös ”vihollisen” ja ”ystävän” käsitteet. Toisaalta on huomattava, että Schmitt ei olisi suoranaisesti kannat- tanut ajatusta vallankumouksellisen
(sisällis)sodan laista (geming zhanzhengde guilü), jonka Mao (ks. mao xuan, 154–158) formuloi poliittisia vihol- lisiaan silmälläpitäen, koska Schmittin voidaan katsoa halunneen pikemminkin valtiojohtoista konsensusta.
Kuitenkin esimerkiksi vuoden 1949 jälkeen Maon toimien voidaan katsoa noudattaneen tietämättään Schmittin
”poliittisen” käsitettä.
4 Samanmielinen on tärkeä sana kiinalaisessa kommu- nismissa, sillä sana ”toveri” (tongzhi) tarkoittaa kirjaimelli- sesti ”samaa/yhtäläistä tahtoa”. Tässä yhteydessä on myös syytä huomioida Maon ilmiselvä vaikutus Jiang Zeminin kolmen edustuksen periaatteisiin, joissa korostetaan juuri konsensusta, minkä voidaan katsoa implikoivan sensuu- ria ja turhan kritiikin välttämistä.
teoksessa Maodun lun (suom. Kontradiktioista)5 vuodelta 1937 seuraavasti:
”Vanhassa sodankäynnissä käytettiin keihästä hyökkäyk- seen ja vihollisen tuhoamiseen sekä kilpeä puolustukseen ja itsensä säilyttämiseen.” (Mao Xuan, 156; suomennos M.
Kauppinen)6
Näin ollen Mao omaksui marxismi-leninis- miinsä varsin kamppailuhenkisen kontradik- tion määritelmän. Toinen oleellinen huomio suhteessa Maon käsitykseen sodanolemukses- ta on ne strategiat, joilla itse sotaa käytiin. Mao (mao xuan, 220–221, 468–471) määritteli kak- si eroavaa taktiikkaa, joiden molempien tarkoi- tuksena oli yhtä kaikki vihollisen neutralisointi:
”tuhoamissota” (jianmie zhan) sekä ”näännyt- tämiskamppailu” (pan xiaohao). Siinä missä suora tuhoamistaistelu perustui vihollisen tap- pamiseen välittömän, voimakkaan hyökkäyk- sen turvin (lähinnä hyödyntäen miesylivoi- maa), näännyttämiskamppailu oli Maolle tapa politikoida sotaa. Toisin sanoen näännyttämi- nen sodan yhteydessä oli keino saavuttaa omat tavoitteet ”oikeutetun sodan” keinoin; kun vihol- linen ei enää kykene käymään omaa taisteluaan, se on pakotettu nöyrtymään ”toveriksi”. Maon tapa politikoida oli siis joko tuhota vihollinen tai pitää sitä kiväärinpiipun takana niin kauan, että sen voimat olivat kuluneet loppuun. Saman- aikaisesti pyrkimyksenä oli tietenkin heikentää strategisesti vihollista siten, että se antaisi perik- si ennemmin tai myöhemmin. Sodan ulkopuo-
5 Kontradiktioista on ironisesti ehkä Maon kaikkein kiistanalaisin teos, sillä se on kirjoitustyyliltään täysin erilainen suhteessa muihin tekijän teksteihin. Tästä syystä on esitetty myös epäilyjä siitä, kirjoittiko Mao kyseistä esseetä lainkaan (ks. Knight 1980, 641–668). Joka tapauksessa vuoden 1937 versiota on raskaasti revisioitu uudemmassa, vuoden 1952 versiossa; esimerkiksi van- hemmassa versiossa Mao käytti maodunin sijaan joskus termiä yuanjia, vihollinen, joka entisestään alleviivaa hänen tapaansa ymmärtää materialistinen dialektiikka pelkkänä keinona oikeuttaa ideologinen kamppailu 6 Käytetyn esimerkin Mao oli puolestaan lainannut vanhasta kiinalaisesta Han Feizin kirjoittamasta tarinasta, jossa mies ylpeilee kykenevänsä valmistamaan kaiken läpäisevän keihään ja läpäisemättömän kilven. Myöhem- min mies joutuu vastaamaan kysymykseen, mitä tapah- tuu kun nämä voittamattomat aseet kohtaavat toisensa.
Seurauksena mao, keihäs, sekä dun, kilpi, muodostavat kiinankielessä sanan ”kontradiktio”.
lella näännyttämisestä esimerkkinä toimii muun muassa ”ajatusreformi” (sixiang gaizao), jolla nimellä Korean sodassa kiinalaisten toimesta kehittämää ”aivopesua” (xi nao) yleisemmin kut- sutaan (ks. Lifton 1967; Fairbank 1993). Kulttuu- rivallankumouksen aikaan reformin kohteeksi joutui lukematon määrä ihmisiä, joiden epäiltiin siirtyneen ”kapitalistisen tien kulkijoiksi” (zou zipai) tai vastavallankumouksellisiksi. Ihmisten rooliksi tässä ideologisessa sodankäynnissä jäi joustaa tai murtua.
Koska Maon näkemys sodan luonteesta on annetun kaltainen, varsinaiselle diplomatial- le ei ollut sijaa. Sodalla oli siis joka tapaukses- sa annettu oikeutus, eikä itse taistelun toteutta- miselle ollut minkäänlaisia moraalisia esteitä.
Näin ei myöskään ollut syytä vastustaa sodan taustalla vaikuttavia poliittisia tavoitteita, koska ne perustuivat universaalin ideologian suomaan oikeutukseen. Sodan yhtenä funktiona olikin toimia poliittisen vallankumouksellisuuden ja sen edustaman toiminnan kategoriana eli auttaa ihmisiä ymmärtämään politiikan sekä marxis- mi-leninismin oleellisin ydin: kamppailu. Maol- le kamppailu oli ehdottoman tärkeä poliittinen käsite, kuin myös politiikan korkein päämäärä.
Sodan kautta ihminen tuli yhdeksi vallanku- mouksen kanssa; tämän prosessin yhteydessä hänen kokemuksensa ja tietonsa täydellistyivät, koska jokainen sodan kokenut saattoi havain- nollistaa käytännön tasolla marxismi-leninis- min paikkansapitävyyden ja siten ”oikeutetun sodan”. Kiinan tapauksessa sota oli myös Maolle keino puhdistaa maata sitä kohdanneesta impe- rialismista, siirtää syrjään vallankumousta (eli lähinnä Maoa itseään) vastustavat ihmiset sekä tuhota vanhat feodaaliset yhteiskuntarakenteet.
Sota romantiikan muotona
Sota ei ollut kuitenkaan Maolle pelkästään klii- ninen taistelu poliittisesta vallasta. Sota – ja sen myötä myös poliittinen vallankumouksellisuus – oli Maolle seikkailu; romanssi, johon jokai- nen siihen osallistuva pyrki heittäytymään koko sielullaan. Northrop Fryen (ks. 1973, 187) aja- tuksia mukaillen romanssi on reaalimaailmassa
tapahtuva seikkailu, jonka osapuolina taistelevat sankari ja anti-sankari, jotka molemmat saavat romanssin edetessä myyttisiä ominaisuuksia.
Näin Maon ajatusmaailmaan kuului erottamat- tomasti ihmisen subjektiivisen tahdon korosta- minen suhteessa esimerkiksi sotilaalliseen yli- voimaan, jonka yhtenä konkretisoitumana oli Korean sodassa kiinalaisten vuonna 1950 suo- rittama yllätyshyökkäys materiaaliltaan ylivoi- maista Yhdysvaltain armeijaa vastaan; vain reilu vuosi kansantasavallan julistamisen jälkeen Mao oli siis paitsi valmis aloittamaan sodan Yhdys- valtoja vastaan myös miestappioista piittaamat- ta varmistamaan voiton ideologisessa sodassa.
Mao katsoi näin sodan lopputuloksen (eli lähin- nä voiton) olevan erottamaton sodan poliittises- ta päämäärästä (ks. Zhang 1995).
Oleellinen osa tämänkaltaista ideologis- ta näkemystä on uhrauksien korostaminen ja suoraan verrannollisesti suurienkin tappioi- den hyväksyminen. Koska Maon ajattelun yksi perusta oli dialektiikka, tarkoitti tämä sitä, että menestyksellinen sodankäynti oli myös oppi- misprosessi. Toisin sanoen sotaa ei voitu käydä etukäteen paperilla, vaan jokainen yksittäinen taistelu omasi aina omat erityispiirteensä – aivan kuten vuonna 1982 Deng Xiaoping totesi
”sosialismin kiinalaisin erityispiirtein” (zhonguo tesede shehui zhuyi) olevan vastauksen Maon jälkeisiin poliittisiin realiteetteihin Kiinassa.
Uh rauksia oli pakko tehdä, jotta kansallinen hyvä saavutetaan laajemmassa mittakaavassa.
Maon (mao xuan, 449–451) mukaan ”sankarilli- nen uhrautuminen” (yonggan xisheng), eli lähin- nä uhrautuminen KKP:n puolesta, oli jaloin teko, jonka ihminen saattoi tehdä. Samalla logiikalla Deng julisti olevan luonnollista, että myös sosia- listisessa yhteiskunnassa osa ihmisistä rikas- tuu ensin, koska näin palvellaan kansakunnan etua. Maon tapauksessa jopa taloudelliset ”edis- tysaskeleet”, kuten pahoin epäonnistunut Suuri harppaus 1950-luvun lopulla, olivat sotilaallisen ajattelun läpitunkemia ponnisteluja, joiden teh- tävänä oli osoittaa kommunistisen ihmisen yli- vertaisuus ja hengen voitto materiasta.
Sodan tavoitteet ja kaikki yhteiskunnallinen kamppailu olivat Maolle myös välttämättä julki-
sia. Koska sota oli Maon mukaan vain ”politii- kan jatke” (zhengzhide jixu)7 ja hänen versionsa marxismi-leninismistä itsessään oli oikeutet- tu, oli kansan tehtävänä alistua sen edessä. Mao uskoi melko vilpittömästi massojen voimaan ja kollektiiviseen päätöksentekoon, vaikka varsi- naista valtaa hänellä ei ollut mitään aikomusta jakaa. Viime kädessä Mao ei suvainnut eriäviä mielipiteitä, koska poliittisen toiminnan lopul- linen päämäärä oli samanmielisyys, konsensus.
Ominainen piirre tässä Maon toverillisuuden romantisoimisessa oli myös naisten poliittinen emansipaatio; naisten asema Kiinassa oli ennen ollut suurilta osin alisteinen, mutta Mao nosti naiset poliittisiksi toimijoiksi, joiden tehtävä- nä oli niin ikään vallankumouksellisen eetok- sen omaksuminen. Esimerkiksi vuonna 1961 Mao (1999, 74–75) kirjoitti runon nimeltä Wei nü minbing ti zhao (suom. Rakastetut naissoti- laat) valokuvaan, jossa naisjoukko marssi kivää- rit olallaan valmiina taisteluun:
”Miten ylväiltä ja urheilta he näyttävätkään, kiväärit olal- laan. Paraatikentällä, päivän ensimmäisessä hohteessa.
Kiinan tyttäret kauaskantoisine ajatuksineen,
He rakastavat taisteluun järjestäytymistä, eivät silkkiä ja satiinia.”
(Suomennos M. Kauppinen)
Ottamatta kantaa runon taiteellisuuteen, sii- tä käy kuitenkin selvästi esille, minkälaisena Mao näki ihanteellisen yhteiskunnan ja millai- nen rooli ihmisillä oli, sukupuoleen katsomatta.
He olivat ensi sijassa kiinalaisen vallankumouk- sen toteuttajia, jolloin heidän pyhin tehtävänsä oli uudistaa Kiina Maon ajatusten mukaisesti ja tarvittaessa sotien. Tässä suhteessa Mao ero- si myös klassisesta marxilaisesta lähtökohdasta, joka korosti kansainvälistä vallankumousta osa- na kommunistisen liikkeen voittokulkua. Maol- le oli kaikkein tärkeintä kiinalaisen yhteiskun-
7 On kyseenalaista, tiesikö Mao käyttävänsä kuulua lausetta Carl Phillip Gottfried von Clausewitzin teoksesta Vom Kriege (1832). Toisaalta tämä lause ei ole myöskään yksittäinen erikoistapaus, sillä Maolla oli tapana lainata lauseita esimerkiksi Leninin teoksista ilman sen syvempää pohdiskelua siitä, mihin ne itse asiassa viittasivat (ks.
Kauppinen 2006, 59–60).
nan täydellinen vallankumouksellistaminen, jonka johtavina periaatteina toimivat nationalis- mi ja ennen kaikkea kiinalaisten itsensä muok- kaaminen ”samanmielisiksi”. Tämän prosessin saavuttaminen vapauttaisi Kiinan täyttämään poten tiaali ja historiallinen oikeutus, jotka sille kiistatta Maon mukaan kuuluivat.
Yksi marxilaisen ideologian kiinalaistamisen tulos oli Maon ajatusten nostaminen perintei- sen marxismi-leninistisen ideologian rinnalle ja lopulta sen ohi merkittävimmäksi poliittiseksi dogmiksi. Koko kommunistisen liikkeen ideolo- gian kiinalaistaminen loi samalla pohjan myytil- le kiinalaisen marxismi-leninismin voittamat- tomuudesta. Mao nosti koko kansan poliittisen toiminnan keskiöön; näin Kiinan kansallinen perintö ja historia sulautuivat osaksi kommu- nistista liikettä Maon luoman tulkinnan mukaan (ks. Wylie 1979, 474). Kiinalaistunut marxismi- leninismi (tai ”maoismi”) tulkitsi siis historiaa omien romanttisten käsitystensä kautta, mys- tifioiden menneitä sankareita ja antaen epä- mieluisille historiallisille tarinoille anti-sankarin kasvot. Historian tulkitsijasta eli Maosta itses- tään tuli myyttinen hahmo, koska juuri hänen toimintansa oli paljastanut menneen ajan suu- ret vääryydet. Kollektiivisesti ajateltuna Maosta muodostui historiallinen määritelmä hyvälle ja oikeudenmukaiselle, kaikkien kiinalaisten yhtei- nen sankari.
Maon rooli nyky-Kiinassa
Nyky-Kiinassa Maon rooli on muuttunut, mut- ta ”suuri ruorimies” ei ole unohtunut tai jäänyt vaille merkitystä. Maosta onkin tullut kansalli- nen symboli, joka edustaa KKP:lle sen ideologis- ta perintöä, ja Kiinan kansalle omanarvontunnon ja kulttuurisen perinnön palauttamista merkittä- väksi tekijäksi. Näin Maolla on Kiinassa eräänlai- nen kaksoisrooli: hänen luomansa ideologinen järjestelmä eli kiinalainen sosialismi toimii sekä kaanonina että myyttinä, KKP:n legitimiteettiä korostavana tekijänä, jolla perustellaan yhä maas- sa tehtäviä poliittisia päätöksiä (ks. Kauppinen 2007). Koska Kiina muuttuu yhteiskuntana ääret- tömän nopeasti ja kansallisten kasvuponnistus-
ten tieltä on uhrattava esteitä, esiintyy Mao täl- laisessa yhteiskunnassa edelleen tasapainottavana ja ”samanmielisyyttä” korostavana tekijänä. Mao siis pitää kansakuntaa tietyllä tapaa yhdessä ja antaa nyky-Kiinalle historiallisen mallin uhrau- tumisesta Kiinan kansan puolesta.
Maosta on toisaalta tullut myös merkittävä väylä kritikoida Kiinan nykyistä hallintoa. Erään sanonnan mukaan Mao loi Kiinaan ”rautaisen riisikupin” (tiefanwan)8, Deng Xiaoping löi sii- hen särön ja Jiang Zemin rikkoi kupin pohjan lopullisesti. Tällä viitataan lähinnä varmoina työpaikkoina pidettyjen valtionyritysten lak- kauttamisiin saastuttavina ja tehottomina, mikä on jättänyt lukemattomat ihmiset vaille viral- lista toimeentuloa. Samalla tavalla Maosta on tullut monille ihmisille eräänlainen suojeluspy- himys, joka suojelee erilaisilta onnettomuuksilta ja sairauksilta. Tästä syystä esimerkiksi kiinalai- sissa takseissa matkustavat ovat yleensä Maon erityisessä ”suojelussa”, sillä useissa takseissa riippuu Mao-medaljonki tuomassa hyvää onnea kantajalleen. KKP:n kannalta ongelmalliseksi on noussut Maon tekojen ja henkilökohtaisen historian mystifiointi sankarilliseksi tarinak- si. KKP:n on siten pakko pitäytyä Maon osin kuviteltuihinkin ominaisuuksiin omat arvonsa sitoneena koko kansan edustajana, jotta puolue olisi kansan silmissä vallan arvoinen.
Ei olekaan sattumaa, että Kiinan nykyinen presidentti Hu Jintao on korostanut ”harmoni- sen yhteiskunnan” (hexie shehui) käsitettä osa- na ”tieteellisen kehityksen” (kexue fazhan guan) ideaa, joka on KKP:n tämänhetkinen tulkin- ta Mao Zedongin ajatuksesta. Tällä tulkin- nalla yhteiskunnallisesta kehityksestä pitkänä ja aikaa vievänä prosessina voidaan edelleen perustella harmonian säilyttämisen ja kansal- lisen edun nimissä niitä suuria ponnisteluja ja uhrauksia, joita Kiinassa talouskasvun eteen tehdään. Varjopuolena harmonisen yhteiskun- nan korostamisessa on juuri kansallistunne ja
”samanmielisyys”, jotka ovat vaivattomasti yhdis- tettävissä muuten rauhanomaiseen käsitteeseen;
8 Rautainen riisikuppi viittaa varmaan työhön ja toi- meentuloon.
nationalismin ja ”kiinalaisuuden” korostaminen onkin KKP:n tapa vahvistaa omaa asemaansa ja väylä siirtää mahdolliset poliittiset erimieli- syydet syrjään. Maon poliittiset periaatteet eivät ole periaatteessa kadonneet KKP:n poliittises- ta toiminnasta minnekään, vaikka varsinainen vallankumouksellinen kamppailu on kuopattu Suuren proletaarisen vallankumouksen yhtey- dessä vuonna 1976. Tämänkaltaisen kampanjoin- nin varjopuolena saattaakin tulevaisuudessa olla yhä enenevissä määrin nationalistisella pohjal- la olevat poliittiset päätökset, jotka puolestaan edelleen KKP:n kohdentamina määräävät Kii- nan kiväärinpiipun suunnan.
KIRJALLISUUTTA
Fairbank, John King (1993): ”Thought Reform in China”. Teoksessa Neil J. Kressel (toim.), Political Psychology. Paragon House: New York, 241–45.
Frye, Northrop (1973): Anatomy of Criticism. Four Essays. Princeton University Press: New Jersey.
Kampen, Thomas (1989): ”Wang Jiaxiang, Mao Zedong and the ‘Triumph of Mao Zedong Thought’
(1935–1945)”. Modern Asia Studies, vol. 23, No.
4, 705–727.
Kauppinen, Marko (2006): Canon vs. Charisma. ”Maoism”
as an Ideological Construction. Jyväskylä University Press: Jyväskylä.
Kauppinen, Marko (2007): ”Maoism: ideologia vai myytti?”.
Politiikka 1/2007, 52–54.
Knight, Nick (1980): ”Mao Zedong’s On Contradiction and On Practice: Pre-Liberation Texts”. The China Quar- terly, No. 84, 642–668.
Li, Kwok-sing (1995): A Glossary of Political Terms of the People’s Republic of China. The Chinese University Press: Hong Kong.
Lifton, Robert Jay (1967): Thought Reform and the Psycholo- gy of Totalism. Penquin Books: London.
Mao Zedong (1969): Mao Zedong Xuanji. Renmin chuban- she: Beijing.
Mao Zedong (1999): Mao Zedong shi ci (Mao Zedong Poems).
Foreign Languages Press: Beijing.
Wylie, Raymond F. (1979): ”Mao Tse-Tung, Ch’en Po-ta and the ´Sinification of Marxism´ 1936–1938”. The China Quarterly, No. 79, 447–480.
Zhang, Shu Guang (1995): Mao’s Military Romanticism. Chi- na and the Korean War, 1950–1953. University Press of Kansas: Lawrence.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja vapaa tutkija.
