Pakolaisvirrasta turvasatamaan?
Turvapaikanhakijoiden kotoutumisen prosessit vastaanottokeskuksissa pakolaiskriisin jälkimainingeissa
Topi Kopomaa, 267527 Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntamaantiede Historia- ja maantieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Kevät 2020
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TUTKIMUSTIEDOTE
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää vastaanottokeskuksen roolia Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden kotoutumisprosessissa. Vastaanottokeskuksen toimintaan perehdytään kotouttajana sekä aiheen ajankohtaisuuden vuoksi kotouttamiseen vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana. Tutkielmassa avataan myös vastaanottokeskusten maantieteellisen sijainnin vaikutuksiin kotoutumiselle. Tämän lisäksi tutkielmaa taustoittavat luvut, joissa esitellään aihepiirin termistöä ja pakolaiskriisin vaikutuksia Suomessa ja Euroopassa.
Vastaanottokeskuksen roolia kotoutumisprosessissa tarkastellaan vastaanottokeskuksen työntekijöiden kokemusten ja havaintojen näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu neljästä vastaanottokeskuksen työntekijän haastattelusta. Teemahaastatteluissa käyttämäni runko on tutkimuksen lopussa liitteenä. Sisällönanalyysin keinoin haastatteluaineistosta selvitettiin vastaanottokeskuksen roolia ja ulottuvuuksia kotoutumisprosessissa jaottelemalla aineistoa tutkimuskysymyksiä mukaileviin kategorioihin.
Päätelmänä tutkielmasta voidaan esittää, että vastaanottokeskuksen rooli on hyvin merkittävä kotoutumisprosessin onnistumiselle. Keskus tarjoaa perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi turvapaikanhakijoille kotoutumisen ensiaskeleet, joiden avulla heidän on mahdollista tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana kotoutumisprosessin käynnistäminen ei ollut yhtä sujuvaa kuin normaalitilanteessa, mihin vaikutti myös turvapaikanhakijoiden tyytymättömyys oman vastaanottokeskuksensa sijaintiin. Tutkielman lopun pohdinta-osuudessa nostan jatkotutkimusideoiden lisäksi esiin tutkittavan aiheen yhteiskunnallisen herkkyyden, joka havainnollistuu omana kritiikkinäni tutkielmani otsikointia kohtaan.
Tekijä: Topi Kopomaa Opiskelijanumero: 267527
Tutkimuksen nimi: Pakolaisvirrasta turvasatamaan? Turvapaikanhakijoiden kotoutumisen prosessit vastaanottokeskuksissa pakolaiskriisin jälkimainingeissa
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta/yhteiskuntamaantiede Sivumäärä: 65
Aika ja paikka: Huhtikuu 2020, Joensuu Työn laatu: Pro gradu -tutkielma
Avainsanat: akkulturaatio, kotoutuminen, pakolaiskriisi, vastaanottokeskus, turvapaikka, turvapaikanhakija
Sisällysluettelo
1 Johdanto... 5
2 Pakolaiskriisistä turvapaikkakriisiin... 9
2.1 Pakolaiskriisin taustat ... 9
2.2 Pakolaiskriisi Euroopassa ... 10
2.3 Pakolaiskriisi Suomessa ... 12
3 Turvapaikan sanasto ... 16
3.1 Turvapaikka ... 16
3.2 Turvapaikanhakija ... 16
3.3 Pakolainen ... 17
3.4 Turvapaikkaprosessi ... 18
4 Vastaanottokeskukset turvapaikkana ... 20
4.1 Vastaanottokeskus ... 20
4.2 Vastaanottokeskusten sijoittaminen ... 21
5 Tutkimuksen teoriatausta ... 24
5.1 Aiemmat tutkimukset ... 24
5.2 Akkulturaatio ... 25
5.3 Nelikenttä akkulturaation mallina ... 27
5.4 Maahanmuuttajien akkulturaatioasenteet ... 28
5.4.1 Marginalisaatio... 28
5.4.2 Separaatio ... 28
5.4.3 Assimilaatio ... 29
5.4.4 Integraatio ... 29
5.5 Kotoutuminen ... 30
6 Aineisto ja menetelmät ... 32
6.1 Menetelmät ... 32
6.2 Aineisto ... 33
7 Ilmiökentän kuvaus ... 35
7.1 Vastaanottokeskus kotouttajana ... 35
7.2 Integraatioon ohjaaminen, marginalisaation välttäminen ... 39
7.3 Turvapaikkakriisin aikainen kotoutuminen ... 42
7.4 Vastaanottokeskusten sijainnin merkitys ... 46
8 Päätelmät ... 50
8.1 Arvoituksen ratkaiseminen ... 50
8.2 Vastaanottokeskusten rooli akkulturaation näkökulmasta ... 54
9 Pohdintaa ... 56
9.1 Tutkimuksen luotettavuuden ja eettisyyden arviointi ... 56
9.2 Jatkotutkimusehdotukset ... 57
9.3 Loppusanat ... 57
10 Kirjallisuus ... 59
11 Liitteet ... 64
”Se, miten kuvittelemme muut ihmiset ja omat suhteemme heihin, on yksi maantieteen keskeisimmistä kysymyksistä.” -Doreen Massey (2008: 102)
1 Johdanto
Turvallisuus ja peloilta suojautuminen ovat olleet ihmisten tavoitteena lajimme syntymästä asti.
Maslowin (1954) tarvehierarkiassa turvallisuus on kirjattu toisena fyysisten hengissä pysymiseen vaadittavien tarpeiden jälkeen. Turvallisen elinympäristön toteutuminen ja sen tavoittelu voidaan täten nähdä lajillemme tyypillisenä tarpeena. Yhteiskuntamme on ottanut tämän huomioon, ja turvapaikalle on virallinen määritelmä Suomen laissa. Turvallisuuden kokemukseen vaikuttavat myös yksilön suhteet ympäröiviin ihmisiin ja yhteiskuntaan: miten turvaa tarjoavat ihmiset ja yhteiskunta kohtaavat turvaa hakevat yksilöt.
Sodat ja alueelliset ongelmat ovat ajaneet ihmisiä hakemaan turvaa kotipaikkansa ulkopuolelta pitkin ihmiskunnan historiaa. Luovutetusta Karjalasta saapuneet evakot, Vietnamin venepakolaiset ja Chilen diktatuuria paenneet ovat esimerkkejä ihmisryhmistä, joiden kotoutumisesta itsenäisen Suomen aikana on huolehdittu onnistuneesti. Vuonna 2015 alkanut turvapaikanhakijakriisi oli moniulotteinen haaste Suomelle. Vaikka Suomeen saapui merkittävästi vähemmän turvapaikanhakijoita kuin esimerkiksi Ruotsiin, tuli tilanne monella tapaa yllätyksenä suomalaisille:
kansalaisen lisäksi myös viranomaiset olivat uuden haasteen edessä, kun sisäpoliittisen väännön lisäksi Suomen oli noudatettava Euroopan Unionin säädöksiä turvapaikanhakijoiden suhteen.
Tällä hetkellä Suomi on sitoutunut ottamaan vuodessa 750 kiintiöpakolaista, vuosina 2014 ja 2015 Suomi nosti määrää 1050:een Syyrian sisällissodan vuoksi (migri.fi). Tämän lisäksi Suomi myöntää oleskelulupia turvapaikanhakijoille tapauskohtaisesti.
Turvapaikanhakijan turvana ovat kansainväliset sopimukset sekä Suomen laki, joka turvaa kansainvälisen suojelun ja turvapaikan sitä tarvitsevalle (Esim. Kuosma, 1999: 99). Sopimuksista ja laeista huolimatta turvapaikanhakijoiden kotouttaminen ja heidän perustarpeistaan huolehtiminen vaatii mukautumista ja toimenpiteitä koko yhteiskunnalta. Turvapaikanhakijoiden integroituminen Suomeen on lähtökohtaisesti aina sekä maahantulijoiden että vastaanottavan osapuolen intressinä.
Turvapaikanhakijoiden saapuminen Suomeen on luonnollisesti aiheuttanut myös vastustusta kansalaisissa. Pelko ääri-ilmiöiden, kuten terrorismin, leviämisestä Suomeen on uhkakuva, jonka monet kansalaiset allekirjoittavat. Turvapaikanhakijoiden tekemien rikosten laaja-alainen esittely mediassa lietsoo kielteisiä mielikuvia saapuvista ihmisistä. Esimerkiksi Oulun
hyväksikäyttötapaukset loppuvuonna 2018 ja Turun puukotusisku kesällä 2017 ovat vahvistaneet suomalaisten kielteistä mielikuvaa turvapaikanhakijoista. Syrjintä sekä halveksunta hidastaa ja hankaloittaa maahanmuuttajien kotoutumista: vihamielinen ympäristö ja saapuvien ihmisten eristäytyminen ovat merkittävimpiä syitä, miksi muista kulttuureista saapuvat ihmiset eivät onnistu integroitumaan Suomeen.
Kaikki Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat käyvät läpi saman turvapaikkaprosessin, jonka aikana huolehditaan myös hakijan perustarpeista. Samalla yksilö aloittaa, halusi tai ei, kotoutumisprosessin kohti suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Tämän haasteellisen kehityskulun onnistuminen on keskiössä siinä, miten turvapaikanhakijan kotoutuminen Suomessa onnistuu. Kotoutumisprosessin ytimessä on vastaanottokeskus työntekijöineen, joka toimii linkkinä turvaa hakevan yksilön ja turvaa tarjoavan yhteiskunnan välillä. Pro gradu -tutkielmassani tutkin tätä linkkiä, ja sen tarjoamia ensiaskeleita kohti kotoutumista, selvittämällä millaisen kotoutumispohjan turvapaikkaprosessi tarjoaa sekä minkälainen rooli vastaanottokeskuksella on kotoutumisprosessissa? Entä minkälainen haaste vuoden 2015 kriisi oli keskusten toiminnalle?
Tutkielmani tutkimuskysymykset ovat:
1. Millaisia rooleja/ulottuvuuksia vastaanottokeskuksella on kotoutumisprosessissa?
1.1. Mitkä askeleet ohjaavat turvapaikanhakijaa kohti integraatiota ja mitkä marginalisaatiota?
2. Miten vastaanottokeskukset pystyivät edistämään turvapaikanhakijoiden kotoutumisprosessia vuoden 2015 kriisin aikana?
3. Millaisia merkityksiä vastaanottokeskusten maantieteellisellä sijoittumisella on kotoutumiseen?
Pyrin vastaamaan tutkimuskysymyksiini kirjallisten lähteiden sekä tekemieni asiantuntijahaastatteluiden pohjalta. Tutkielmani lopussa pohdin oppimisprosessin lisäksi omien asenteideni muutosta kirjoittamistyön aikana: motiivi valitsemalleni aiheelle oli sen kiinnostavuuden lisäksi oma motivaationi syventää tietouttani aihepiiristä. Maahanmuutto on ilmastonmuutoksen lisäksi yksi merkittävimmistä yhteiskunnallisista keskustelua aiheuttavista teemoista. Aihe jakaa kansalaisia voimakkaasti, mikä lisää aiheeseen liittyvää asenteellista keskustelua ja kirjoittelua.
Tutkielmani tavoitteena on tutkimusongelman selvittämisen lisäksi luoda asenteeltaan neutraali katsaus vuoden 2015 tapahtumiin sekä maahanmuuton haasteisiin niin, että edes kirjoittajan oma tuntemus aiheesta parantuisi ja voisin luottaa omien argumenttieni pohjautuvan tutkittuihin faktoihin.
Turvapaikanhakijakriisin ja vastaanottokeskusten toiminnan ja sijoittumisen sitominen maantieteen kenttään on johdonmukaista: muuttoliikkeiden ja kulttuurien kohtaamisen tutkiminen on maantieteen syvässä ytimessä. Vaikka aihepiiri leikkaa myös esimerkiksi kulttuurientutkimusta ja sosiaalipsykologiaa, on yhteiskuntamaantieteellinen linkki selkeästi hahmottuva. Jussi S. Jauhiainen, Katri Gadd, Hanna Heino, Lotta Koistinen, Maria Merisalo ja Noora Salmela Turun yliopiston Maantieteen ja geologian laitokselta käsittelevät Terra-lehden numerossa 129 (1: 2017) turvapaikkaprosessin maantiedettä ja vuoden 2015 turvapaikanhakijakriisiä Suomessa.
Kirjoituksessaan kirjoittajat perustelevat maantieteellisen näkökulman merkitystä turvapaikanhakijoihin liittyvässä teemakirjoituksessaan. Terrassa julkaistussa tiivistelmässä kirjoittajat nostavat esiin pakolaiskriisin tila-aika-ulottuvuuden: heidän mukaansa turvapaikkaprosessissa tila ja aika muodostavat jatkuvasti muuttuvia yhdistelmiä, joita prosessiin osallistuvat tahot muovaavat koko sen keston ajan. Turvapaikkaprosessissa keskiössä ovat maantieteelliset hahmottuvat alueet: Euroopan Unioni ja sen jäsenvaltiot, turvattomiksi tai turvallisiksi koetut maat ja alueet sekä paikat, joiden läpi turvapaikanhakijat kulkevat, mistä he hakevat turvaa ja mistä heille tarjotaan turvaa. Tutkielmassani mielenkiintoinen maantieteellinen ulottuvuus on myös vastaanottokeskusten sijoittuminen ja niiden sijainnin mahdolliset vaikutukset turvapaikanhakijoiden kotoutumiseen.
Tutkielmani rakenne muodostuu johdannon ja tutkimuskysymysten jälkeen esittelyllä vuoden 2015 pakolaiskriisin taustasta ja sen vaikutuksista niin Euroopassa kuin Suomessa: näillä tapahtumilla oli laajoja sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia eurooppalaisissa yhteiskunnissa, mikä tekee tutkielman aiheesta hyvinkin ajankohtaisen ja monimuotoisen. Turvapaikkakriisin läpikäynnin jälkeen jatkan aiheeseen liittyvän terminologian esittelyllä. Pakolainen, turvapaikanhakija ja maahanmuuttaja ovat yleisesti tunnettuja ja käytettyjä termejä, mutta niiden virallisten määritelmien avaaminen ennen tutkielman seuraavia vaiheita on tarpeellista: myös kirjoittajalle itselleen näiden termien avaaminen ja selventäminen oli hyödyllistä.
Edellä mainittujen vaiheiden jälkeen esittelen tutkielman teoreettisen viitekehyksen sekä aiheesta aiempia tehtyjä tutkimuksia. Tutkielmani keskiössä olevaa vastaanottokeskusta käsittelen niiden
täydennän ”Aineisto ja menetelmät” -luvussa, jossa esittelen tutkimuksessani käytetyn aineiston, joka koostuu vastaanottokeskusten työntekijöiden haastatteluista. Tätä ennen selostan käyttämäni menetelmät ja tutkimukseni metodologian. Analyysiluvussa esittelen aineistolleni tekemät luokittelut ja nivon tekemäni havainnot yhteen ”Päätelmät” -kappaleessa. Tutkielmani lopussa pohdin työni merkittävyyttä yhteiskunnallisesti sekä aiemman tutkimuksen valossa, tutkimuseettisyyttä ja tutkimustuloksista esiin nousseita jatkotutkimusideoita.
2 Pakolaiskriisistä turvapaikkakriisiin
Pakolaiskriisi on mediassa ja puhekielessä totutusti käyttämämme ilmaisu vuoden 2015 tapahtumista, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi voimakkaasti ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. On kuitenkin huomioitava, että ilmaisu on kansankielinen eikä sitä tulisi pakolainen- ja kriisi-termien virallisten määritelmien mukaan käyttää: tutkielmaani varten haastattelemat vastaanottokeskusten työntekijät kokivat, ettei vuoden 2015 tapahtumille ole aukotonta määritelmää. Tästä syystä käytän työssäni vaihtelevasti paikoin sekä mediassa esiintynyttä pakolaiskriisi-ilmaisua että Suomen tilannetta paremmin kuvaavaa turvapaikkakriisi-ilmaisua.
2.1 Pakolaiskriisin taustat
Pakolaiskriisin aikana Eurooppaan pyrki enemmän turvapaikanhakijoita kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Ilmauksena pakolaiskriisi on kompleksinen: kansainvälisesti verrattuna Euroopassa on suhteellisesti vähän pakolaisia, erityisesti Lähi-Idän maihin verrattuna. Esimerkiksi pelkästään Pakistanissa on yhtä paljon pakolaisia, mitä koko Euroopan Unioniin tuli vuonna 2015.
(Hiltunen, 2019: 9-10.) Pakolaiskriisillä tarkoitetaankin oikeastaan pakolaisten vastaanottamiseen liittyvää kriisiä Euroopassa (Parhiala & Rauho, 2016: 32, Hiltunen, 2019: 9).
Vuonna 2014 voimistuneeseen Euroopan pakolaiskriisiin vaikuttivat merkittävästi vuoden 2011 alusta alkaneet arabimaasta toiseen levinneet mielenosoitukset, niin kutsuttu arabikevät. Arabikevään aikana useissa Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kurjiin oloihin ja näköalattomuuteen kyllästyneet kansalaiset nousivat hallitsijoita vastaan. (Hiltunen, 2019: 188; Louw & Lubbe, 2017:
16.) Yksinvaltaisten hallitsijoiden reaktio oli useimmiten tyly: esimerkiksi Syyriassa mielenosoittajia tulitettiin, sekä protestien kiihtyessä väkivaltaisiksi kapinallisia vastaan käytettiin muun muassa miinoja ja rypälepommeja (Louw & Lubbe, 2017: 16).
Kansannousuja seurasi useissa maissa tuhoisat sisällissodat: Yhdistyneet kansakunnat arvioi vuonna 2016 pelkästään vuonna 2011 alkaneessa Syyrian sisällissodassa kuolleen yli 400 000 ihmistä, joista merkittävä osa siviilejä. (Berti, 2018: 424.) Syyriassa vallitsevan sotatilan seurauksena vuoden 2014 lopussa maan vajaasta 20 miljoonasta asukkaasta 7,6 miljoonaa oli sisäisinä pakolaisina ja 3,7 miljoonaa pakolaisena maan rajojen ulkopuolella. Suurin osa syyrialaisista pakolaisista on asettunut Syyrian naapurivaltioihin Jordaniaan, Libanoniin ja Turkkiin. (Ostrand, 2015: 256.) Myös
esimerkiksi Syyrian naapurimaan Irakin levottomuuksien seurauksena vuonna 2017 3,2 miljoonaa irakilaista oli maan sisäisenä pakolaisena ja 180 000 turvapaikanhakijana (Louw & Lubbe, 2017: 16).
Syyrian sisällissota levisi myös Irakiin ja synnytti suuria alueellisia valtatyhjiöitä, joissa hallitusta vastustaneiden kapinallisten lisäksi myös esimerkiksi ääri-islamilaiset jihadistit saivat alueita hallintaansa. Näistä ryhmistä merkittävimmäksi nousi ISIS (Islamilainen valtio, engl. IS, the Islamic State), joka noudattaa äärimmäisen tiukkaa sunnilaista islamin tulkintaa. (Louw & Lubbe, 2017: 16.) ISIS:n rakentaman kalifaatin kulta-aika kesti kesästä 2014 vuoden 2015 loppuun (Kaleva, 2018: 192).
Alueellisen hirmuhallinnon, tuhansien murhien ja ihmisoikeusrikkomusten lisäksi ISIS on onnistunut lähettämään taistelijoitaan Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi esiintyvinä henkilöinä (Louw & Lubbe, 2017: 19) sekä tekemään useita terrori-iskuja Euroopassa, myös Suomen Turussa elokuussa 2017 (Kaleva, 2018: 197). ISIS onnistui valtaamaan laajimmillaan Iso-Britannian kokoisen maa-alueen, ja sitä kutsuttiin rikkaimmaksi terroristijärjestöksi, jonka omaisuudeksi arvioitiin suurimmillaan yli kaksi miljardia dollaria (Andreescu, 2017: 75). Lopulta ISIS onnistuttiin kukistamaan ja sen pääkaupunki Raqqa vallattiin lokakuussa 2017 (Kaleva, 2018: 192). Vaikka kalifaattiin kuuluneet alueet on saatu takaisin, ja sota järjestöä vastaan voitettu, onnistui ISIS levittämään terroriaan useiden vuosien ajan ja esimerkiksi rekrytoimaan sekä aivopesemään monia ihmisiä ideologiallaan, myös Suomessa (Kaleva, 2018: 200). Myöskään ISIS:n pyrkimys uuden kalifaatin perustamiseen islamilaiseen maailmaan ei edelleenkään ole mahdottomuus (Kaleva, 2018: 192).
2.2 Pakolaiskriisi Euroopassa
Arabikevät oli kriisi erityisesti Euroopan Unionin yhteisille säännöille ja turvapaikkapolitiikalle:
talouskriisi oli heikentänyt EU:n jäsenvaltioiden halukkuutta auttaa vallankumousta Euroopan ulkopuolelta paenneita ihmisiä. Arabikevään seurauksena vuonna 2011 erityisesti Pohjois-Afrikasta Välimeren yli Italiaan Lampedusan saarelle pyrkivien turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi merkittävästi. Vuonna 2012 tulijoiden määrä väheni, kun Italia solmi Marokon ja Tunisian kanssa liikkuvuussopimukset sekä aloitti tunisialaisten palautukset kotimaahansa. (Hiltunen, 2019: 191.) Muutaman vuoden suvantovaiheen jälkeen turvapaikanhakijoiden liikehdintä kasvoi merkittävästi.
Euroopan Unioniin turvapaikanhakijoita saapui vuonna 2014 jo yli puoli miljoonaa (Hiltunen, 2019:
195) ja vuonna 2015 1,2 miljoonaa. (Hiltunen, 2019: 214.)
Pakolaiskriisillä oli kansalaisten turvallisuudentunteen lisäksi merkittävä vaikutus eurooppalaisten valtioiden sisäpolitiikkaan. Esimerkiksi Saksassa pakolaisten tulo nostatti tunteen epäoikeudenmukaisuudesta, jossa ulkopuoliset saavat mediatilaa ja taloudellista tukea, vaikka eivät ole tehneet mitään Saksan yhteiskunnan hyväksi. (Jokisalo, 2019: 102.) Saksan liittokansleri Angela Merkel ajautui hankalaan tilanteeseen avoimen turvapaikkapolitiikkansa takia. Erityisesti äärioikeistolainen Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) arvosteli Merkelin linjaa voimakkaasti, joka voimisti painetta kiristää Saksan pakolaispolitiikkaa sekä tavoitetta Länsi-Balkanin pakolaisreitin tukkimisesta ennen kesää 2016, jolloin saapuvien turvapaikanhakijoiden määrän oletettiin taas kasvavan. (Hiltunen, 2019: 223-224.)
Eurooppalaisten poliitikkojen kohtaama sisäpoliittinen paine kiritti Euroopan Unionin solmimaan Turkin kanssa pakolaissopimuksen 18.3.2016. Sopimuksessa sovittiin, että kaikki paperittomat siirtolaiset, jotka tulisivat Turkista Kreikkaan 20.3.2016 alkaen, palautettaisiin takaisin Turkkiin.
Pakolaissopimus antoi Turkille valtuudet tarttua mihin tahansa toimiin, jotka ehkäisisivät turvapaikanhakijoiden liikkumista Turkista Eurooppaan. Vastineeksi EU maksoi Turkille kolme miljardia euroa. (Hiltunen, 2019: 224.) Turkin kanssa solmittu pakolaissopimus sai osakseen paljon kritiikkiä: käytännössä EU:n jäsenvaltiot kiersivät kansainvälisiä sopimuksia ja demokraattisen päätöksenteon väyliä tehdessään sopimuksen Turkin kanssa. EU:n näkökulmasta sopimus kuitenkin onnistui: vuoden 2017 keväällä turvapaikanhakijoita tuli Turkista Kreikkaan 97 % vähemmän kuin vuotta aiemmin. (Hiltunen, 2019: 224-227.)
Euroopan Unioni, erityisesti Saksan liittokansleri Angela Merkel, onnistui pelastamaan kasvonsa pakolaiskriisissä solmimalla pakolaissopimuksen Turkin kanssa. Pakolaiskriisi paljasti kuitenkin EU:n sisäisen päätöksenteon heikkouden ja institutionaalisuuden haurauden. Halukkuus tehdä keskinäistä yhteistyötä ja osoittaa solidaarisuutta suurimpia turvapaikanhakijoiden kohdevaltioita kohtaan oli vähäistä jäsenvaltioissa. Esimerkiksi niin kutusutut Visegrad-maat Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari kieltäytyivät käytännössä ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita ja noudattamasta EU:n yhteisiä sopimuksia. Tämä latisti EU:n uskottavuutta ja sai näyttämään voimattomalta.
(Hiltunen, 2019: 229-232.) Kaikissa Euroopan Unionin jäsenmaissa oli myös havaittavissa samanlainen sisäpoliittinen tapahtumaketju kuin Saksassa: EU-kriittiset, populistiset ja äärioikeistolaiset puolueet saivat pakolaiskriisistä vahvan lyömäaseen perinteisiä eurooppalaisia arvoja vaalineita puolueita vastaan (Hiltunen, 2019: 232): pakolaiskriisin seurauksena muslimivastainen rasismi on noussut hallituspolitiikkaan useissa EU:n jäsenmaissa (Jokisalo, 2019:
104).
Pakolaiskriisin voidaan nähdä voimistaneen Euroopan Unionin sisäistä jakolinjaa, joka uhkaa koko EU:n olemassaoloa. Jako voidaan tehdä maantieteellisesti, mutta myös arvoilla mitaten, läntisiin ja itäisiin jäsenmaihin. Jakolinja muistuttaa voimakkaasti rautaesirippua, joka jakoi Eurooppaa aina vuoteen 1989 asti. Itäisten jäsenmaiden kansalaisilla on useita, usein historiasta kumpuavia, syitä vastustaa maahanmuuttoa. Näitä ovat Itä-Euroopan maita vaivaava nuorten kansalaisten maastamuutto, maahanmuuton negatiiviset vaikutukset köyhimpiin kansanosiin, kommunismin jälkeinen kyynisyys uudistuksia kohtaan sekä kosmopoliittisen näkemyksen puutos. Länsi- Euroopassa kolonialismin perintönä monikulttuurisuuden tuomat edut tunnetaan, liberaalit ja kosmopoliittiset arvot ovat vallinneet vuosikymmeniä, ja esimerkiksi saksalaisilla on tarve ottaa etäisyyttä Natsi-Saksan jättämästä muukalaisvihan leimasta. (Krastev, 2017: 34-42.)
2.3 Pakolaiskriisi Suomessa
Vaikka merkittävimmät pakolaisvirrat jäivät etelämmäksi, saapui myös Suomeen merkittävä määrä turvapaikanhakijoita vuonna 2015: yhteensä yli 32 000. Tämä oli noin kymmenen kertaa enemmän, mitä normaalitilanteessa Suomeen oli saapunut turvapaikanhakijoita: vuosittain Suomeen on tullut 1990- ja 2000-luvuilla 1000 - 4000 turvapaikanhakijaa. (Sisäministeriö, 2017b: 11.) Suurin osa saapuneista, yli 20000, oli yksin saapuneita nuoria perheettömiä irakilaismiehiä (Hiltunen, 2019:
220). Muihin Pohjoismaihin verrattuna määrä oli merkittävästi vähäisempi. Esimerkiksi samana vuonna Ruotsiin saapui 163 000 turvapaikanhakijaa. Syynä tähän on Suomen etäisempi maantieteellinen sijainti ja se, että konfliktialueilta ei ole suoria lentoja Suomeen. (Wahlbeck, 2018:
300-303.)
Suomen vetovoimatekijöitä turvapaikanhakijoille olivat sosiaalisessa mediassa levinneet huhut Suomen avoimesta turvapaikkapolitiikasta, erityisesti irakilaisille, ja pääministeri Juha Sipilän lanseeraama tarjous yksityisasuntonsa luovuttamisesta turvapaikanhakijoiden majoittamiseen. Myös Suomessa jo entuudestaan ollut vakiintunut irakilaisyhteisö vaikutti vetovoimatekijänä. (Wahlbeck, 2015: 303.) Sen hetkisen Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtajan Esko Revon mukaan irakilaiset pitivät Suomea helppona turvapaikkamaana: Suomen linja myöntää irakilaisille turvapaikka oli huomattavasti anteliaampi, mitä esimerkiksi Ruotsilla oli irakilaisten suhteen.
(Hiltunen, 2019: 222-223.)
Turvapaikanhakijoiden saapuessa Suomeen, kohdistui suurin pakolaisvirta Suomen ja Ruotsin rajalle Tornioon. Tähän vaikutti lento- ja laivayhtiöiden vaatimus ajan tasalla olevista matkustusasiakirjoista, joka kohdisti Suomeen tulevan turvapaikanhakijaliikenteen maarajoille.
(Wahlbeck, 2018: 303.) Runsaimmillaan rajan ylitti satoja turvapaikanhakijoita päivittäin, mikä hämmensi sekä paikallisia asukkaita että viranomaisia. Viranomaisilla ei ollut tietoa maahan saapuneiden lukumääristä. Suomen ratkaisu oli perustaa Tornioon järjestelykeskus, jossa Ruotsista Suomeen rajan ylittäneet rekisteröitiin ennen siirtoa vastaanottokeskuksiin. (Wahlbeck, 2018: 311.) Ennen järjestelykeskuksen perustamista vallitseva tilanne koettiin jopa kaoottiseksi, kun turvapaikanhakijat hakivat turvapaikkaa eri poliisiasemilta (Sisäministeriö, 2017b: 14).
Järjestelykeskus helpotti myös erityisesti alaikäisten ja iäkkäiden turvapaikanhakijoiden oloja, koska poliisiasemalle jonottaessaan hakijat olivat joutuneet odottamaan tuntikausia, usein myös Suomen säähän soveltumattomassa vaatetuksessa (Wahlbeck, 2018: 311).
Taulukko 1. Vuoden 2015 jälkipuoliskolla Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat. Lähde:
Jauhiainen ym. 2017.
Taulukossa 1. on kuvattuna 2015 heinä-joulukuussa Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat ja eniten edustettujen maiden kansalaiset, viikoittain eriteltynä. Suurin piikki saapuneissa turvapaikanhakijoissa osui kalenteriviikoille 38 - 40, jotka ovat syyskuussa. Tällöin Suomeen saapui jopa 3000 - 4000 turvapaikanhakijaa viikossa, mikä on normaali vuotuinen määrä. Suurin osa
Tornion lisäksi turvapaikanhakijoita saapui Suomeen vuoden 2015 lopussa ja vuoden 2016 alussa Venäjän puoleiselta rajalta Lapissa. Nämä noin 1700 hakijaa olivat kotoisin Afganistanista, mikä säikäytti Suomen viranomaiset: mikäli turvapaikanhakijat alkaisivat kulkea Venäjän läpi Suomeen suurissa määrin, olisi Suomi ensimmäinen EU-maa ja täten velvollinen huolehtimaan hakijoiden turvapaikkahakemusten käsittelystä, kuten Välimeren EU-jäsenmaat olivat joutuneet. Suomi kuitenkin onnistui neuvottelemaan Venäjän kanssa Lapin rajanylityspaikkojen liikenteen rajoittamisesta. (Hiltunen, 2019: 221.)
Naapurimaita pienemmistä turvapaikanhakija määristä huolimatta pakolaiskriisi aiheutti Suomessa merkittävää yhteiskunnallista hankausta sekä sisäpoliittista kuohuntaa. Suomen hallituksella oli hankaluuksia löytää pakolaiskriisiin ratkaisua, joka olisi sopusoinnussa Euroopan Unionin pakolaispolitiikan kanssa (Wahlbeck, 2018: 299-300). Syksystä 2015 eteenpäin Suomi pyrki kiristämään turvapaikkalinjaansa löysentämällä Irakin, Afganistanin ja Somalian turvallisuustilannetta koskevia arvioita sekä yhtenäistämällä palautuskäytäntöjä muiden EU-maiden kanssa (Hiltunen, 2019: 221).
Vuoden 2015 eduskuntavaalien lopputulos vaikutti voimakkaasti Suomen toimiin pakolaiskriisin aikana. Hallituksen muodostivat Keskusta, Kokoomus sekä Perussuomalaiset, joka erityisesti esiintyi maahanmuuttovastaisena puolueena ja vaati tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Perussuomalaiset saivat muovattua hallituksen suhtautumista kriittisemmäksi EU:n turvapaikkapolitiikkaa kohtaan sekä linjasivat vastustavansa turvapaikanhakijoiden EU:n sisäistä siirtelyä. Hallitus joutui tasapainoilemaan Euroopan Unionin sopimusten ja sisäpoliittisen paineen välillä: erilaisten oleskelulupien määrää vähennettäisiin, humanitaariseen suojeluun perustuvat oleskeluluvat lakkautettaisiin ja perheenyhdistämiskäytäntöjä kiristettäisiin. (Hiltunen, 2019: 249-250; Wahlbeck, 2018: 306-307.) Näiden toimien seurauksena Suomen hallitus pystyi toteamaan soveltavansa vähintään yhtä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin muut Pohjoismaat (Hiltunen, 2019: 251-252;
Wahlbeck, 2018: 306-307).
Turvapaikanhakijoiden saapuminen Suomeen käynnisti merkittävää yhteiskunnallista keskustelua, sekä puolesta että vastaan. Myös yhteiskunnallista aktivoitumista tapahtui, joka voidaan myös jaotella puolesta ja vastaan toiminnaksi: osa ihmisistä pyrki vapaaehtoisesti auttamaan turvapaikanhakijoita tarjoamalla esimerkiksi majoitusta ja vaatteita heille (yle.fi). Vastareaktiona turvapaikanhakijoiden laajamittaisella saapumiselle Suomeen perustettiin esimerkiksi Rajat Kiinni - kansanliike, jossa oikeistoradikaalit ja maahanmuuttovastaiset henkilöt vaativat Suomen ja Ruotsin välisen rajan sulkemista. Kansanliikkeen mielenosoitusten seurauksena maahanmuuttomyönteiset tahot järjestivät
usein samaan aikaan vastamielenosoituksia. (Wahlbeck, 2018: 310-311.) Rajat Kiinni - liikkeen lisäksi turvapaikanhakijoiden Suomeen tuloa vastustaneet tahot muodostivat katupartioita, joiden tavoitteena oli valvoa järjestystä vastaanottokeskusten lähellä sekä suojella suomalaisia turvapaikanhakijoilta. Eniten julkisuudessa esillä katupartioista oli Soldiers of Odin, joka levisi Suomesta laajasti myös ulkomaille (hs.fi).
Taulukko 2. Turvapaikkahakemusten määrä Suomessa vuosina 2009-2016. Lähde: Sisäministeriö, 2017
Taulukossa 2. on kuvattuna Suomeen tehtyjen turvapaikkahakemusten määrä vuodesta 2009 vuoteen 2016. Tavallisesti turvapaikkahakemusten määrä on liikkunut noin 3000 ja 6000 hakemuksen välillä, mutta huippuvuonna 2015 hakemuksia tehtiin yli 32 000. Jo seuraavana vuonna 2016 tilanne oli tasaantunut, ja turvapaikkahakemusten määrä oli normaalilla tasolla.
3 Turvapaikan sanasto
3.1 Turvapaikka
Turvapaikka on määritelty Ulkomaalaislain 87 §:n (finlex.fi) mukaan:
Maassa oleskelevalle ulkomaalaiselle annetaan turvapaikka, jos hän oleskelee kotimaansa tai pysyvän asuinmaansa ulkopuolella sen johdosta, että hänellä on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa siellä vainotuksi alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja jos hän pelkonsa vuoksi on haluton turvautumaan sanotun maan suojeluun.
Maahanmuuttovirasto (migri.fi) määrittelee turvapaikan seuraavasti:
Oleskelulupa, joka annetaan ulkomaalaiselle turvapaikkamenettelyssä pakolaisaseman perusteella.
Virallisissa määritelmissä, Suomen laissa ja Maahanmuuttoviraston mukaan, turvapaikka määräytyy siis pakolaisen täyttäessä oleskeluluvan edellyttämät kriteerit eli myönteinen kansainvälisen suojelun päätös, kiintiöpakolaisuus tai muu turvapaikkamenettelyn perusteella myönnetty kansainvälisen suojelun päätös. Suomi on 2000-luvulla myöntänyt turvapaikan vuosittain keskimäärin 2300-3000 henkilölle. (Jauhiainen, 2017: 11.)
3.2 Turvapaikanhakija
Turvapaikanhakijalla tarkoitetaan henkilöä, joka pakenee omasta maastaan ja hakee suojelua sekä oikeutta jäädä toisen maan alueelle. Maat, jotka ovat allekirjoittaneet YK:n pakolaissopimuksen, ovat velvoitettuja tutkimaan henkilön tarpeen turvapaikkaan. Turvapaikanhakijasta tulee pakolainen, mikäli hänen tarpeensa turvapaikasta todennetaan ja hänelle myönnetään turvapaikka. (Gothoni &
Siirto, 2016: 12.) Geneven pakolaissopimuksen mukaan turvapaikanhakijaa ei saa palauttaa takaisin alueelle, jossa häntä uhkaa hengenvaara, kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu. Viime vuosina Suomessa on tehty vuosittain keskimäärin 3000-4000 turvapaikkahakemusta, poikkeuksena mainittu vuosi 2015, jolloin niitä tehtiin yli 32 000. (Jauhiainen, 2017: 10.) Turvapaikkahakemuksen käsittelyprosessin ajan turvapaikanhakija majoitetaan Suomessa vastaanottokeskukseen, jossa asuminen on turvapaikanhakijoille ilmaista (Suoranta, 2011: 13-14).
3.3 Pakolainen
Pakolaisen asema määriteltiin ensimmäisen kerran 1951 Yhdistyneiden kansakuntien laadittua Geneven pakolaissopimuksen. Sitä täydennettiin vuonna 1967 lisäpöytäkirjalla, jossa pakolaiseksi määriteltiin henkilö, joka pakenee kotimaastaan toiseen maahan kohtaamansa vainon, syntyperänsä, uskontonsa, mielipiteidensä tai tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen vuoksi. Tämän lisäksi henkilöllä tulee olla UNHCR:n (YK:n pakolaisasianpäävaltuutettu, United Nations High Comissioner for Refugees) tai jonkin valtion myöntämä pakolaisasema. (Jauhiainen, 2017: 9-10.) Pakolaisia eivät täten ole kaikki henkilöt, jotka pakenevat omasta maastaan. Pakolaissopimus velvoittaa asiakirjan allekirjoittaneita valtioita ottamaan vastaan kaikki suojelua tarvitsevat lukuun ottamatta sotarikoksiin tai rikoksiin ihmisyyttä vastaan syyllistyneitä. (Gothoni & Siirto, 2012: 11.) Kiintiöpakolaisella tarkoitetaan pakolaista, jolle UNHCR on myöntänyt pakolaisstatuksen tai ulkomaalainen, jonka kiintiöpakolaisia vastaanottava maa on ottanut vastaan vuosittaisessa pakolaiskiintiössään. Kiintiöpakolaisia ottaa vastaan vajaat 30 maata mukaan lukien Suomi, joka on sitoutunut ottamaan 750 kiintiöpakolaista vuosittain. Syyrian sodan seurauksena Suomi nosti pakolaiskiintiötään 1050 pakolaiseen vuosina 2014 ja 2015. (Jauhiainen, 2017: 10.)
Pakolainen on käsitteenä kompleksinen. Puhekielessä pakolainen rinnastetaan virheellisesti turvapaikanhakijaan. Lisäksi esimerkiksi elintasopakolaisista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ihmistä, joka hakee kotimaansa ulkopuolelta parempaa elintasoa ja toimeentuloa. Ilmaisu on epätarkka eikä pohjaudu virallisiin pakolaisuuden tai siirtolaisuuden määritelmiin. Erilaisia syitä lähteä pakolaiseksi on monia, ja niiden perusteella pakolaisia voidaan jaotella esimerkiksi maan sisäisiin pakolaisiin, ympäristöpakolaisiin ja ilmastopakolaisiin. (Gothoni & Siirto, 2016: 10-12.) Vuonna 2014 maailmassa oli yli 60 miljoonaa ihmistä, jotka olivat pakotetusti joutuneet jättämään kotinsa. Heistä kansainvälisen suojelun tarpeessa olevia pakolaisia oli noin kolmannes ja maan sisäisiä pakolaisia kaksi kolmasosaa. (Parhiala & Rauho, 2016: 22.) Kuitenkin näistä vain murto- osalla oli Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaissopimuksen mukainen pakolaisstatus: merkittävä osa heistä asui huonoissa oloissa kehitysmaissa sijaitsevilla pakolaisleireillä (Hatton, 2016: 441).
Virallisia turvapaikanhakijoita laskettiin maailmassa olevan noin 1,8 miljoonaa (Parhiala & Rauho, 2016: 22).
3.4 Turvapaikkaprosessi
Turvapaikkaprosessi perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien Pakolaissopimukseen ja Euroopan Unionin yhteisten sopimusten soveltamiseen (Suoranta, 2011: 18). Se käsittää henkilön lähtemisen kotimaastaan etsimään suojaa toisesta valtiosta, maiden välisen matkan, turvapaikkamenettelyn sekä turvapaikkapäätöksen vaikutukset hakijaan ja yhteiskuntaan (Jauhiainen, 2017: 12). Vastaanottavassa maassa prosessi aktivoituu turvapaikanhakijan saavuttua maahan, jolloin hakija hakee turvapaikkaa välittömästi raja-asemalla tai myöhemmin poliisilta. Jätettyään hakemuksen turvapaikanhakija on laillisesti maassa, vaikkei hänellä olisi esittää Schengenin rajasopimuksen tai ulkomaalaislain vaatimia dokumentteja viisumia ja passia. Oleskeluluvan on oltava voimassa, jotta maassa oleskelu on mahdollista. Mikäli lupa vanhenee tai sitä ei myönnetä, tulee ihmisestä niin kutsutusti paperiton.
Matkustusasiakirjojen puuttuessa tai henkilöllisyyden ollessa epäselvä, viedään ihminen ulkomaalaisten säilöönottoyksikköön, kunnes henkilöllisyys saadaan selvitettyä. Alaikäisen turvapaikanhakijan aseman ollessa merkittävästi vahvempi kuin täysi-ikäisen, on usein tarpeen suorittaa alaikäiseksi esittäytyvälle hakijalle oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia, joiden perusteella hakijan iän varmentaminen helpottuu. (Laihia & Siirto, 2016: 120-121.)
Turvapaikkahakemuksen jättämisen jälkeen turvapaikanhakijan on käytävä turvapaikkapuhuttelussa, jossa pyritään varmistamaan henkilön identiteetti tiedustelemalla esimerkiksi kielitaitoa ja matkareittiä. Turvapaikkapuhuttelua seuraa turvapaikkahaastattelu, jonka suorittaa Maahanmuuttoviraston työntekijä. Haastattelun tarkoitus on selvittää, onko hakija pakolainen, joka kuuluu Geneven pakolaissopimuksen piiriin, onko muusta syystä suojelun tarpeessa vai onko syytä hylätä hänen hakemuksensa. (Laihia & Siirto, 2016: 121-122.) Maahanmuuttovirasto selvittää myös niin kutsutun Dublin-asian eli onko turvapaikanhakija hakenut turvapaikkaa jo toisesta EU-maasta.
Mikäli hän on, turvapaikkahakemus voidaan jättää käsittelemättä ja palauttaa hakija ensimmäiseen maahan turvapaikkamenettelyä varten. (Suoranta, 2011: 19.)
Lopullisen turvapaikkapäätöksen tekee Maahanmuuttovirasto. Oleskeluluvan perusteeksi voidaan laskea humanitaarinen suojelu, turvapaikka tai toissijainen suojelu. Humanitaarisen suojelun perusteella myönnetyn oleskeluluvan taustalla on usein hakijan kotimaassa oleva konflikti, toissijaisen suojelun taustalla taas ihmisen kotimaassa uhkaava rangaistus tai epäinhimillinen kohtelu.
Jos henkilö saa myönteisen päätöksen, on hänellä oikeus kuntapaikkaan, jolloin hänelle järjestetään asunto ja puitteet asumiselle. (Laihia & Siirto, 2016: 122-123.)
Kuva 1. Turvapaikkamenettely Suomessa. Lähde: Maahanmuuttovirasto; Kuikka, 2017
Mikäli henkilö saa kielteisen päätöksen, määrätään hänet poistumaan Suomesta. Jos henkilö ei poistu vapaaehtoisesti, poliisi aloittaa turvapaikanhakijan käännyttämisen (Suoranta, 2011: 19-20) ja hakijalle annetaan kahden vuoden maahantulokielto. Yleensä syynä on, että pakolaisuuden tai toissijaisen suojelun kriteerit eivät täyty, mutta henkilö on voinut vielä hakea turvapaikkaa toisesta maasta, joka riittää myös syyksi käännyttämiseen. (Laihia & Siirto, 2016: 123.) Palautusprosessiin osallistuu myös yhdenvertaisuusvaltuutettu, joka valvoo maasta poistamisen täytäntöönpanoa (Sisäministeriö, 2017a: 17).
Saatuaan kielteisen päätöksen, on hakijalla oikeus valittaa päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen.
Jos hallinto-oikeuden päätöskin on kielteinen, voi hakija viedä asian korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mikäli hänelle myönnetään valituslupa (Suoranta, 2011: 20). Viimeisenä vaihtoehtona henkilö voi valittaa kielteisestä päätöksestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (Laihia & Siirto, 2016: 123- 124).
4 Vastaanottokeskukset turvapaikkana
4.1 Vastaanottokeskus
Suomen vastuuta turvapaikanhakijoista määrittää Vastaanottolaki (746/2011), joka pyrkii turvaamaan kansainvälistä suojelua hakevan vastaanoton ja ihmiskaupan uhrien tunnistamisen ja auttamisen. Suomesta turvapaikkaa hakeneet henkilöt majoitetaan turvapaikkakäsittelyn ajaksi vastaanottokeskukseen. Suomessa turvapaikkajärjestelmästä huolehtii Maahanmuuttovirasto eli Migri. (Koistinen, 2017b: 50; Suoranta, 2011: 15.)
Vastaanottokeskusten luku vaihtelee turvapaikanhakijoiden määrän mukaan: tarvittaessa, kuten vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana, keskusten määrää voidaan lisätä nopeastikin.
Vastaanottokeskukset ovat sijoitettu eri puolille Suomea, ja niiden yhteydessä toimii alaikäisille turvapaikanhakijoille tarkoitettuja ryhmäkoteja sekä 16-17-vuotiaille tarkoitettuja tukiasumusyksiköitä. (Suoranta, 2011: 15.) Turvapaikanhakijat ovat oikeutettuja asumaan vastaanottokeskuksessa ja saamaan sieltä vastaanottopalveluita, joita ovat majoitus, sosiaali- ja terveyspalvelut, vastaanotto- ja käyttöraha, tulkkaus sekä työ- ja opintotoiminta (Koistinen, 2017b:
50). Turvapaikanhakija voi myös huolehtia itse omasta majoituksestaan, mutta käytännössä näin tapahtuu harvoin, koska tällöin hänen asumismenojaan ei korvata (Suoranta, 2011: 15; Koistinen, 2017b: 50).
Vastaanottokeskusten tehtäviin kuuluu huolehtia turvapaikanhakijoiden majoituksesta, ruoasta, riittävästä taloudellisesta turvasta sekä kiireisimmistä terveyteen liittyvistä tekijöistä. On myös yleistä, että vastaanottokeskukset tekevät yhteistyötä paikallisten toimijoiden kanssa, turvapaikanhakijoille tarjottavien moninaisten tarpeiden ja toiveiden täyttämiseksi.
Vastaanottotoiminta voidaan nähdä toisaalta ihmisten säilyttämisenä, toisaalta kotouttamisen ja yhteiskunnallisen osallistumisen kivijalkana. (Sotkasiira, 2018: 293.)
Vastaanottokeskuksia luokitellaan usealla tapaa. Yksi keino on sen mukaan, onko vastaanottokeskus niin sanottu transit-keskus tai normaali eli odotuskeskus. Transit-keskuksessa turvapaikanhakija oleilee turvapaikkapuhutteluun käytettävän ajan, jonka jälkeen hänet siirretään odotuskeskukseen.
Vuonna 2015 käytössä oli myös järjestelykeskus, mikä sijaitsi Torniossa. Toinen tapa jaotella vastaanottokeskuksia on jakaa ne aikuis- ja lapsiyksiköihin. Jälkimmäisenä mainitut voidaan erotella vielä erikseen tukiasumusyksiköihin ja ryhmäkoteihin. Kolmas jaottelutapa vastaanottokeskuksille
on jakaa ne julkisen sektorin, yksityisen sektorin ja kolmannen sektorin keskuksiin. (Koistinen, 2017b: 52-53.)
4.2 Vastaanottokeskusten sijoittaminen
Syksyllä 2015 alkanut turvapaikanhakijoiden maahantulon virta yllätti Suomen viranomaiset.
Turvapaikanhakijoiden määrä, tulosuunta ja tilanteen nopea kehittyminen eivät olleet ennakoituja.
Maahanmuuttovirastolla oli kuitenkin olemassa varautumissuunnitelma, jossa varauduttiin vastaavanlaiseen tilanteeseen. Avainasemassa olivat Elinkeino-, Liikenne- ja Ympäristökeskukset (ELY), joiden vastuulla oli varautuminen, sopivien tilojen kartoittaminen sekä puitesopimusten tekeminen alihankkijatahojen kanssa. Oleellista oli myös, että vastaanottokeskukset jaetaan tasaisesti eri alueiden kesken. Varautumissuunnitelma oli kuitenkin epärealistinen. Esimerkiksi majoitustiloiksi oli suunnitelmassa nimetty kouluja ja liikuntasaleja, joiden pitkäaikainen käyttö vastaanottotiloina on mahdotonta niiden muun normaalikäytön vuoksi. (Sisäministeriö, 2017b: 110.) Maantieteelliset tekijät vaikuttivat turvapaikanhakijoiden sijoittamiseen Suomessa. Esimerkiksi Tornioon perustettiin pikaisesti järjestelykeskus, koska suurin osa Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista saapui Ruotsin kautta. Torniosta turvapaikanhakijoita kuljetettiin päivittäin eri puolille Suomea nopeasti perustettuihin vastaanottokeskuksiin: vallitsevan politiikan mukaisesti turvapaikanhakijat tuli sijoittaa tasaisesti eri kuntiin. Enimmillään vastaanottokeskuksia oli yli 200 runsaassa sadassa kunnassa. (Jauhiainen ym., 2017: 47.)
Maahanmuuttoviraston havaitessa tilojen riittämättömyyden, alkoi se kartoittamaan itse sopivia tiloja yksityisiltä tahoilta sekä kunnilta. Myös potentiaalisten tilojen yksityiset omistajat tarjosivat itse tilojaan Maahanmuuttovirastolle. Tämän seurauksena kunnat ja viranomaiset olivat välillisesti epätietoisia vastaanottokeskusten sekä turvapaikanhakijoiden lukumäärästä. Eri tahojen tarjotessa vastaanotto- ja majoitustiloja turvapaikanhakijoille, jäi myös varmistamatta esimerkiksi käytettyjen tilojen palo- ja poistumisturvallisuus. (Sisäministeriö, 2017b: 110-111.)
Osa vastaanottokeskuksista sijaitsi kaupungeissa, osa maaseudulla ja useimmiten kaukana kuntien keskustoista. Vastaanottokeskuksia perustettaessa perusteluna oli se, että syrjäisistä paikoista oli helpompi löytää tyhjiä tai muutoin soveliaita sijoituspaikkoja suurelle joukolle turvapaikanhakijoita.
Vastaanottokeskukset saattoivat olla esimerkiksi majoituspaikkoja, joita suomalaiset käyttävät kesällä, mutta jotka ovat muina vuodenaikoina tyhjillään. Vastaanottokeskusten usein syrjäisten
sijaintien vuoksi turvanpaikanhakijat pysyivät usein kaukana suomalaisista, minkä voidaan olettaa ehkäisseen kontakteja kantaväestön ja turvapaikanhakijoiden välillä. (Jauhiainen ym., 2017: 47.) Pakolaiskriisin jakautuminen alueittain ei ollut tasaista. Toiset kunnat säästyivät lähes täysin turvapaikanhakijoilta, kun taas toisten kuntien saama kuormitus oli kestämätöntä. Esimerkiksi 182 000 asukkaan Lappiin turvapaikanhakijoita oli sijoitettuna 2500, mikä koko asukasmäärään 32 000 verrattuna vastaisi tilannetta, jossa koko Suomeen olisi saapunut 80 000 turvapaikanhakijaa.
Yksittäisissä kunnissa turvapaikanhakijoiden lukumäärä saattoi olla asukasmäärään suhteutettuna niin huomattava, että se vastaisi tilannetta, jossa Suomeen olisi saapunut 200 000 turvapaikanhakijaa.
(Sisäministeriö, 2017b: 122, 129.)
Kuva 2. Vastaanottokeskukset Suomessa maaliskuussa 2015, marraskuussa 2015 ja kesäkuussa 2017.
Lähde: yle.fi
Kuvassa 2. on kolmea eri ajankohtaa esimerkkinä käyttäen havainnollistettu vastaanottokeskusten perustamista Suomeen. Alkuvuodesta 2015 vastaanottokeskuksia oli 15 paikkakunnalla 17 yksikköä.
Saman vuoden marraskuussa vastaanottokeskuksia oli jo 104 kappaletta, 68 eri paikkakunnalla.
Vuoden 2017 kesäkuussa vastaanottokeskusten määrä oli laskenut jo selvästi: keskuksia oli enää 50 kappaletta 43 paikkakunnalla.
Kunnilla sekä elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskuksilla (ELY) on paperilla merkittävä rooli turvapaikanhakijoiden kotouttamisprosessissa paikallisalueellisina toimijoina. Vastaanottokeskukset toimivat paikallisesti kunnissa, jotka taas ovat alueellisesti ELY-keskusten alaisuudessa. (Koistinen, 2017: 65.) Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana ELY-keskukset eivät olleet todellisuudessa tehtäviensä tasalla: turvapaikanhakijoiden määrän lähestyessä 20 000 Maahanmuuttovirasto tiedusteli ELY-keskusten valmiuksia aktivoitua, mutta selvisi, ettei heillä ole oletettua valmiutta.
(Sisäministeriö, 2017b: 31.)
5 Tutkimuksen teoriatausta
Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä käytän akkulturaation käsitettä, jonka ovat ensimmäisenä määritelleet Robert Redfield, Ralph Linton ja Melville J. Herskovits. Akkulturaation käsitettä täydentää John Berryn (1980) siitä johtama akkulturaatiomalli. Vaikka akkulturaation käsite on jo 1930-luvulta, kuuluu se niin sanottuihin klassikoihin, ja sen soveltamista maahanmuuttoon liittyvään tutkimukseen voidaan pitää perusteltuna. Akkulturaation ja akkulturaatiomallin lisäksi teoreettista viitekehystä täydentää kotoutumisen käsite. Esittelen seuraavassa alakappaleessa turvapaikanhakijoiden kotoutumista käsitteleviä artikkeleita sekä aiempaa Suomessa tehtyä akkulturaatiotutkimusta, joiden merkitys tutkielmalleni on huomattava. Haasteena tutkielmalleni on maantieteellisen tarkastelun tuominen esiin teoriataustassa. Akkulturaatiota käsittelevät tutkimukset ovat usein kulttuurintutkimuksen tai sosiaalipsykologian kentältä, kuitenkin kulttuurien kohtaaminen ja muuttoliikkeet ovat selkeästi kulttuuri- ja ihmismaantiedettä.
5.1 Aiemmat tutkimukset
Pakolaiskriisin ollessa vasta muutaman vuoden takainen ilmiö, on luonnollista, ettei aihetta käsittelevää tutkimusta ole tehty vielä runsaasti. Aihepiiriä kattavasti käsitteleviä teoksia ovat Raili Gothonin ja Ulla Siirron (2016) kirjoittama Pakolaisuudesta kotiin, joka käsittelee turvapaikanhakijan matkaa pakolaisleiriltä suomalaisen yhteiskunnan tasavertaiseksi jäseneksi.
Toinen hyvin kattava kuvaus pakolaisuudesta ja pakolaiskriisistä on Anna-Kaisa Hiltusen (2019) kirjottama Euroopan porteilla – Turvapaikkapolitiikan vaikeat vaiheet. Pakolaiskriisiä ja vastaanottokeskuksia käsitteleviä opinnäytetöitä on tehty lukuisia niin ammattikorkeakouluissa kuin yliopistoissa.
Maahanmuuttajien omaan sekä vastaanottavaan yhteisöön asennoitumista akkulturaation käsitteen avulla on selvittänyt erityisesti John Berry (esim. Berry ym., 1992). Hän on luonut myös akkulturaatioasenteiden jaotteluun soveltuvan nelikentän, jonka esittelen työssäni. Omalle tutkielmalleni merkittäviä töitä oli myös Ville-Samuli Haverisen (2018) kirjoittama artikkeli Pakotetusta toimettomuudesta – turvapaikanhakijoiden kotoutuminen vastaanottotoiminnan osana.
Artikkelissaan Haverinen tutkii laajan haastatteluaineiston pohjalta turvapaikanhakijoiden kotoutumista ja vastaanottokeskuksessa viettämää aikaa ”pakotettu toimettomuus”- käsitteen kautta.
Myös ”esikotoutumisen” käsite nousee esiin Haverisen artikkelissa. Toinen merkittävä tutkimus,
jonka kautta tutkimusasetelmani muovautui, on Riku Perhoniemen ja Inga Jasinskaja-Lahden (2006) tutkimus Maahanmuuttajien kotoutuminen pääkaupunkiseudulla: seurantatutkimus vuosilta 1997- 2004. Näissä tutkimuksissa käytettyä teoreettista viitekehystä hyödynsin oman tutkielmani teoreettisen osion rakentamisessa.
5.2 Akkulturaatio
Akkulturaatiolla tarkoitetaan ilmiötä, jossa kaksi kulttuuriryhmää kohtaavat, ja toisen tai molempien ryhmien kulttuuri muuttuu. Tämän määritelmän kehittivät vuonna 1936 Redfield, Linton ja Herskovits. (Berry ym. 1992: 271; Liebkind, 1988: 48; Valkeapää, 2016: 23.) Akkulturaation käsitettä on kuitenkin käytetty jo huomattavasti aiemmin: John Powell (1880) käyttää akkulturaatio- termiä kuvatessaan eurooppalaisten vaikutusta intialaiseen kulttuuriin jo 1800-luvulla (Powell, 1880:
46; Herskovits, 1958: 3). Vaikka on mahdollista, että molemmat kulttuurit muuttuvat, pidetään akkulturaatiota yleensä enemmän yksisuuntaisena kuin kaksisuuntaisena ilmiönä: (Liebkind, 1988:
48) useammin vähemmistökulttuuri mukautuu enemmistökulttuuriin. Käsitteenä akkulturaatio pohjautuu sosiaaliantropologiaan (Liebkind, 1988: 48), mutta se on myös osa sosiaalipsykologisen maahanmuuttajatutkimuksen perinnettä (Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 22). Akkulturaation rinnalla käytetään toisinaan sopeutuminen-käsitettä, erityisesti puhuttaessa yhden henkilön kokemasta akkulturaatiosta (Valkeapää, 2016: 22).
Redfieldin, Lintonin ja Herskovitsin mukaan akkulturaation erottaminen kulttuurin muuttamisesta, josta se on vain yksi puoli, sekä assimilaatiosta, joka on vain yksi akkulturaation taso, on oleellista (Redfield, Linton & Herskovits, 1936: 149-150; Valkeapää, 2016: 23). Karmela Liebkind (1988) on selvittänyt akkulturaation ja assimilaation eroa seuraavasti: assimilaation välttämättömänä edellytyksenä on yksilön viiteryhmän vaihto sekä vastaanottavan ryhmän hyväksyntä, kun taas akkulturaatiossa tämä ei ole ehdotonta. Näiden kahden termin väliset erot hämärtyvät eritoten sosiologiassa ja antropologiassa: esimerkiksi monet sosiologiset teoriat näkevät assimilaation akkulturaation päätepisteenä. Myös Parkin (1914) rotusuhteiden ympyrässä (eng. race relations cycle) odotettavana lopputuloksena nähtiin assimilaation olevan akkulturaation lopputulos.
(Liebkind, 1988: 49-50.)
Akkulturaatio voidaan nähdä prosessina tai tilana. Prosessina nähdyssä akkulturaatiossa ihmisen ajatuksissa, arvoissa ja käyttäytymisessä tapahtuu muutoksia hänen ollessa tekemisissä toisen
kulttuurin kanssa. Akkulturaation tarkastelu tilana on tarpeellista, mikäli halutaan mitata akkulturaation astetta, määrää tai tasoa tiettynä ajankohtana. (Valkeapää, 2016: 22.)
John Berry (1992) jakaa akkulturaation käsitteen kahteen tasoon: psykologiseen akkulturaatioon ja ryhmätason akkulturaatioon. Jako on oleellinen kahdesta syystä, ja ilmiöt ovat kahdella tapaa erilaisia. (Berry ym., 1992: 271-272; Valkeapää, 2016: 23.) Ensinnäkin psykologinen akkulturaatio ja ryhmätason akkulturaatio ovat eri mittakaavan ilmiöitä: esimerkiksi väestötason muutoksia, kuten talouden perustan vaihtelua, tapahtuu usein, kun taas yksilötasolla muutokset näkyvät ilmiöissä kuten arvojen tai identiteetin muutos. Toinen syy kahden tason erotteluun on, ettei jokainen yksilö osallistu kollektiivisiin muutoksiin samalla intensiteetillä, vaan on vertailtava yksilön osallistumista kulttuurisiin kontakteihin ja peilattava niitä yksilötason muutoksiin. (Berry ym. 1992: 272.)
Berryn mukaan psykologinen akkulturaatio tarkoittaa vähemmistön yksilöissä tapahtuvaa muutosta tavoissa, uskomuksissa ja arvoissa heidän sopeutuessaan uuteen kulttuuriin (Valkeapää, 2016: 23;
Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 22). Se voidaan ymmärtää myös vähemmistöryhmien ja niihin kuuluvien yksilöiden tapojen, arvojen ja uskomusten muutoksena heidän sopeutuessaan enemmistökulttuuriin. Ryhmätason akkulturaatio pitää sisällään ja saa aikaan muutoksia sosiaalisissa struktuureissa ja instituutioissa sekä kulttuurisissa käytänteissä; yksilötasolla yksilön käyttäytymisessä. (Valkeapää, 2016: 23.)
Akkulturaatioprosessiksi kutsutaan kulttuurien kohdatessa tapahtuvaa muutosprosessia, jossa enemmistökulttuuri ja vähemmistökulttuuri muodostavat suhteen toisiinsa. Akkulturaatioprosessi on kestoltaan pitkä, ja saattaa kestää jopa vuosisatoja. (Valkeapää, 2016: 23.) Sitä kuvaavia tulkintoja on kahdenlaisia: toisissa akkulturaatio kuvataan yksisuuntaisena prosessina, joissa vähemmistökulttuuri sulautuu enemmistökulttuuriin, ja toisissa akkulturaatio kuvataan monikulttuurisena. Yksisuuntaisissa teorioissa akkulturaatio nähdään assimilaation kaltaisena sulautumisena, joka yksisuuntaisen muutosprosessin myötä johtaa vähemmistön kulttuurin ja etnisen identiteetin katoamiseen. Monikulttuurisissa teorioissa vähemmistökulttuurin jäsenet säilyttävät oman kulttuurinsa omaksuen enemmistökulttuurin piirteitä, ja enemmistökulttuuri sopeutuu rinnakkaiseloon vähemmistökulttuurin kanssa. (Valkeapää, 2016: 24.) Myös enemmistökulttuurilla oleva valta suhteessa vähemmistökulttuuriin on tärkeää huomioida: jotta yhteinen toiminta toteutuisi, on edellytyksenä toimia, joilla enemmistön ja vähemmistön välinen valtaero pyritään häivyttämään (Liebkind, 1988: 49).
5.3 Nelikenttä akkulturaation mallina
Kanadalainen psykologian tutkija ja professori John W. Berry kuvaa akkulturaation neljä ulottuvuutta nelikentällä (Berry, 1980 mukaan Berry ym. 1992: 278), joka muodostaa kahden akkulturaatiota käsittelevän kysymyksen perusteella neljä eri ulottuvuutta (kuva 2.). John Berryn akkulturaatioasenteiden ja -strategioiden mallin avulla voidaan tulkita maahanmuuttajien kulttuurisen sopeutumisen muutosta psykologisen akkulturaation avulla. Akkulturaatioasenteita mittaamalla ja tutkimalla sekä maahanmuuttajat että valtakulttuurin edustajat laajentavat ymmärrystä sopeutumisen kehittymisestä: akkulturaatio on kaksiulotteinen ilmiö, jossa maahanmuuttaja tasapainoilee uusien ja vanhojen tapojen välimaastossa. Akkulturaatiomallin kaksi pääkysymystä vahvistavat myös akkulturaation kaksiulotteisuutta. Kysymykset ovat: onko kulttuuri-identiteetin ja kulttuurin piirteiden säilyttäminen tärkeää maahanmuuttajalle? sekä onko suhteiden ylläpitäminen muihin valtaryhmiin tärkeää? ”Kyllä” ja ”Ei” vastaukset näihin kahteen kysymykseen johtavat pelkistetysti neljään eri akkulturaatiotyypittelyyn: integraatio, assimilaatio, separaatio ja marginalisaatio.
(Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 22.)
Kuva 3. John Berryn (1980) akkulturaatio-nelikenttä.
Mallit ja tyypittelyt, tässä tapauksessa John Berryn nelikenttä, havainnollistavat todellisuuttamme.
Berryn itsensäkään mukaan ei ole kuitenkaan järkevää tulkita hänen nelikenttäänsä liiaksi yksinkertaistaen: yksilö saattaa valita eri elämänalueilla erilaisia akkulturaatiostrategioita.
Esimerkiksi perheen sisällä vallitsevat oman etnisen yhteisön arvot, työelämässä valtakulttuurin käytännöt. (Berry, 1992: 74 mukaan Forsander ym., 1994: 44.) Kuitenkin Berryn tyypittelyä voidaan
pitää hyvänä lähtökohtana, kun pohditaan maahanmuuttajan kotoutumista uuteen maahan ja valtakulttuuriin (Forsander ym., 1994: 44).
5.4 Maahanmuuttajien akkulturaatioasenteet
John Berryn (1980) nelikenttää mukaillen maahanmuuttajien akkulturaatioasenteet voidaan jakaa neljään eri ulottuvuuteen, mainittuihin: integraatioon, assimilaatioon eli sulautumiseen, separaatioon eli eristäytymiseen ja marginalisaatioon eli syrjäytymiseen. (Perhoniemi & Jasinskaja- Lahti, 206: 22.) Berryn mukaan integraatio on yksilön kannalta suotuisin vaihtoehto, marginalisaatio haasteellisin (Forsander ym., 1994: 44).
Suomeen tulleiden maahanmuuttajien akkulturaatiota on mahdotonta yleistää koskemaan kaikkia kotimaisia etnisiä ryhmiä, koska eri maahanmuuttajaryhmien asenteet kotoutumista kohtaan vaihtelevat. Suomessa aiemmin tehdyssä tutkimuksessa tutkituista maahanmuuttajaryhmissä esimerkiksi venäläiset ja virolaiset suosivat integraatiota, somalit ja arabit muita enemmän separaatiota ja inkerinsuomalaiset, turkkilaiset ja vietnamilaiset assimilaatiota. (Jasinskaja-Lahti &
Liebkind, 1997 mukaan Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 17.) 5.4.1 Marginalisaatio
Marginalisaatio-tilanteessa yksilö elää sekä enemmistökulttuurin että oman yhteisönsä ulkopuolella (Forsander ym., 1994: 44). Tällöin hän on joko omasta tahdostaan tai tahdostaan riippumatta epäonnistunut luomaan sosiaalisia siteitä sekä valtakulttuuriin, että omaan etniseen ryhmäänsä (Alitolppa-Niitamo, 1995: 31). Marginalisaation käsite on aina suhteellinen, koska ihminen marginalisoituu suhteessa johonkin ”normaalina” tai keskivertona pidettyyn, ja marginalisoituneiden tilaa kuvaa puute tästä keskiverrosta. Täten voidaan tulkita marginalisaation olevan poikkeama normaalista. (Silvennoinen, 2002: 10-11.) John Berryn akkulturaatioasenteiden nelikentällä kieltävä vastaus kysymykseen onko kulttuuri-identiteetin ja kulttuurin piirteiden säilyttäminen tärkeää? sekä kieltävä vastaus kysymykseen onko suhteiden ylläpitäminen muihin valtaryhmiin tärkeää? viestittää henkilön akkulturaatioasenteeksi marginalisaation.
5.4.2 Separaatio
Separaatiossa eli eristäytymistilanteessa maahanmuuttaja elää valtayhteisön ympäröimänä, mutta siitä erillään pysyen (Forsander ym., 1994: 44). Tällöin maahanmuuttaja ei halua, tai hänelle ei anneta
mahdollisuutta, luoda sosiaalisia siteitä valtakulttuuriin (Alitolppa-Nittamo, 1995: 31). John Berryn akkulturaatioasenteiden nelikentällä myöntävä vastaus kysymykseen onko kulttuuri-identiteetin ja kulttuurin piirteiden säilyttäminen tärkeää? ja kieltävä vastaus kysymykseen onko suhteiden ylläpitäminen muihin valtaryhmiin tärkeää? viestittää henkilön akkulturaatio asenteeksi separaation.
5.4.3 Assimilaatio
Assimilaatiolla eli sulautumisella tarkoitetaan vähemmistökulttuurin tai tietyn etnisen ryhmän täydellistä sulautumista valtakulttuuriin (Forsander ym., 1994: 44). Se näkyy muutoksena kulttuuri- identiteetissä, joka on tulkittava psykologisempana tekijänä kuin yleisenä suuntautumisena tiettyä kulttuuria kohtaan (Liebkind, 1988: 49). Mikäli maahanmuuttaja ei itse halua pitää yhteyttä omaan etniseen ryhmäänsä sekä vanhaa kulttuurista identiteettiään, saattaa yksilö mahdollisesti assimiloitua enemmistökulttuuriin (Alitolppa-Niitamo, 1995: 31). Assimilaatio voi olla myös vähemmistöryhmän tietoinen tavoite, jos esimerkiksi siirtolaiset haluavat välittömästi mukautua vastaanottavaan yhteiskuntaan. Useammin kuitenkin enemmistöt harjoittavat sulauttamispolitiikkaa vähemmistöjä kohtaan. (Liebkind, 1988: 49.) John Berryn akkulturaatioasenteiden nelikentällä kieltävä vastaus kysymykseen onko kulttuuri-identiteetin ja kulttuurin piirteiden säilyttäminen tärkeää? ja myöntävä vastaus kysymykseen onko suhteiden ylläpitäminen muihin valtaryhmiin tärkeää? viestittää henkilön akkulturaatio asenteeksi assimilaation.
5.4.4 Integraatio
Yleisesti maahanmuuttajien suuntautumista integraatioon pidetään yksilön hyvinvoinnin kannalta parhaana vaihtoehtona akkulturaation neljästä ulottuvuudesta. Asiasta ei ole kuitenkaan tutkimustulosten tuomaa yksimielisyyttä, ja akkulturaatiostrategioiden onnistumiseen vaikuttavat myös vähemmistöryhmän erityispiirteet sekä vastaanottavan valtakulttuurin asenteet. (Perhoniemi &
Jasinskaja-Lahti, 2006: 22-23.) Monikulttuurisissa yhteiskunnissa integraatio on yleisesti hyväksytty tapa tulla toimeen kulttuurisen monimuotoisuuden kanssa (Berry ym. 1992: 293).
Integraatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa maahanmuuttajalla on terve ja toimiva suhde sekä omaan kulttuuriseen lähtöryhmäänsä sekä uutena omaksuttuun enemmistökulttuuriin (Forsander ym., 1994:
44). Integraatio on käsitteenä vaikeasti määriteltävä, koska sitä edellyttää lukuisten muiden määritelmien asettaminen: esimerkiksi mikä on yhteisö, entä mikä on yksilön ja yhteisön suhde
(Forsander ym., 1994: 43). Kuten akkulturaatio, myös integraatio voidaan nähdä prosessina, jossa valtakulttuurin ja etnisen vähemmistön välinen suhde elää ja muuttuu olosuhteiden, kuten sosiaalisen kontekstin ja elämäntilanteen, funktiona (Alitolppa-Niitamo, 1995: 31).
Integraation kolme osa-aluetta Elina Ekholmin mukaan ovat asenteellinen integraatio, rakenteellinen integraatio ja sisäinen integraatio. Asenteellinen integraatio ilmentää sitä, miten maahanmuuttajat ovat omaksuneet valtayhteisön arvot ja miten vähemmistön arvot ovat vaikuttaneet valtayhteisöön.
Rakenteellisella integraatiolla kuvataan, millaiseen taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen asemaan vähemmistökulttuurin edustajat ovat päätyneet valtayhteisön sisällä. Sisäinen integraatio kertoo, millainen solidaarisuus ja yhtenäisyys vallitsee vähemmistöryhmän sisällä. (Ekholm, 1994:
18-19; Valkeapää, 2016: 25.)
Sen lisäksi, että maahanmuuttajan tulisi integroitua vastaanottavaan yhteiskuntaan, joutuu yksilö integroitumaan myös kohdemaahan saavuttuaan omaan etniseen yhteisöönsä ja useamman etnisen ryhmän muodostamaan maahanmuuttajayhteisöön (Valkeapää, 2016: 25). Esimerkiksi somalialaisten pakolaisten integroitumista tutkineen Anne Alitolppa-Niitamon (1995) mukaan somalipakolaisten oli hankalaa integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Myös keskenään somalialaisilla oli Suomessa hankaluuksia tulla toimeen, mikä oli seurausta Somalian sisällissodasta vaikutuksesta ja paikallisesta klaanijärjestelmästä. (Alitolppa-Niitamo, 1995: 32-33.)
Integraation rinnalla käytetään välillä myös termiä sopeutuminen. Tämä on kuitenkin hieman harhaanjohtavaa, koska sopeutumisen voidaan tulkita viittaavan viranomaisten sopeutustoimiin, joilla tavoitellaan assimilaatiota. Ongelmaksi voidaan tulkita myös se, ettei integraation käsite tuo esiin niitä muutoksia, joita etniset vähemmistöt synnyttävät valtakulttuurissa. (Forsander ym., 1994:
44-45.) Tästä syystä myös kansainvälisessä keskustelussa käytetty integraatio-termi on sopeutuminen-käsitettä soveltuvampi (Haverinen, 2018: 310). John Berryn akkulturaatioasenteiden nelikentällä myönteinen vastaus kysymykseen onko kulttuuri-identiteetin ja kulttuurin piirteiden säilyttäminen tärkeää? ja myönteinen vastaus kysymykseen onko suhteiden ylläpitäminen muihin valtaryhmiin tärkeää? viestittää henkilön akkulturaatioasenteeksi integraation.
5.5 Kotoutuminen
Kotoutuminen ja integraatio on rinnastettu usein yhteneväisiksi merkityksiltään. Kotoutumista voidaan pitää integraation suomenkielisenä käännöksenä (Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 13).
Kotouttamisella voidaan joskus tarkoittaa viranomaisten organisoimia toimenpiteitä ja voimavaroja, joilla pyritään edistämään maahanmuuttajien kotoutumista (Valkeapää, 2016: 24). Integraatio- politiikkaa muodostettaessa 1990-luvulla, päätettiin käyttää integraation sijaan kotoutuminen- uudissanaa siihen kytkeytyvien myönteisten mielikuvien vuoksi (Haverinen, 2018: 310-311).
Työministeriö määritteli kotoutumisen vuonna 1999 seuraavasti: Maahanmuuttajan yksilöllistä kehitystä tavoitteena osallistua työelämään ja yhteiskunnan toimintaan samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Sekä vuonna 2000: Prosessiksi, jossa maahanmuuttajat osallistuvat yhteiskunnan taloudelliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen elämään… ja ylläpitävät ja kehittävät omaan kulttuuriinsa ja etnisyyteen liittyviä tärkeinä pitämiään asioita. (Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 13.)
Riku Perhoniemi ja Inga Jasinskaja-Lahti (2006) tiivistävät kotoutumisesta käytettävien virallisten määritelmien esiintuomat haasteet, jotka maahanmuuttajat joutuvat käytännössä kohtaamaan.
Ensinnäkin maahanmuuttajan on saavutettava tyydyttävät elinolot, joka tarkoittaa usein työpaikan saamista. Toisekseen maahanmuuttajan on opeteltava uuden kulttuurin tapoja sekä pyrittävä säilyttämään myös oman kulttuurinsa tavat, arvot ja perinteet. Kolmanneksi aiempiin mainittuihin haasteisiin on pystyttävä sopeutumaan myös henkisesti, jotta aktiivinen toimiminen uudessa kulttuurissa luonnistuu. (Perhoniemi & Jasinskaja-Lahti, 2006: 13-14.)
6 Aineisto ja menetelmät
6.1 Menetelmät
Tutkielmani on empiirinen ja laadullinen perustutkimus, joten on perusteltua käyttää kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Pertti Alasuutarin (1993) mukaan laadullisessa tutkimuksessa aineistoa tarkastellaan kokonaisuutena, ja sen ajatellaan selittävän jonkin yksikölliseksi ymmärretyn sisäisesti loogisen ilmiön rakennetta. Vaikka aineisto koostuisi esimerkiksi yksilöhaastatteluista, on kvalitatiivisen analyysin kyettävä selittämään kaikki luotettavat havainnot niin, etteivät ne ole ristiriidassa esitetyn tulkinnan kanssa. Laadullinen analyysi vaatii siis absoluuttisuutta. (Alasuutari, 1993: 28-29.)
Laadullisen analyysin voi jakaa kahteen vaiheeseen, ”havaintojen pelkistämiseen” ja ”arvoituksen ratkaisemiseen”. Ensimmäisessä vaiheessa tarkastelen aineistoani teoreettisen viitekehyksen näkökulmasta, jolloin aineistoa saadaan pelkistettyä. Tämän jälkeen tiivistän aineistoa yhdistelemällä havaintoja. (Alasuutari, 1993: 30-31.) Toisessa vaiheessa, arvoituksen ratkaisemisessa, tuotetuista vihjeistä ja johtolangoista muodostan rakennekokonaisuuden. Tätä vaihetta voidaan kutsua tulosten tulkinnaksi. (Alasuutari, 1993: 35.) Tutkielmassani käytän sisällönanalyysiä havaintojen pelkistämisen menetelmänä.
Sisällönanalyysi on perusanalyysimenetelmä, jota voidaan käyttää kaikessa laadullisessa tutkimuksessa. Se on myös löyhä metodinen kehikko, joka voidaan liittää muihinkin analyysikokonaisuuksiin: kaikkien laadullisten analyysimenetelmät on ymmärretty pohjautuvan jollain tapaa sisällönanalyysiin. (Tuomi & Sarajärvi, 2004: 93.) Tutkimuksessani olen käyttänyt induktiivista eli yksittäisestä yleiseen suuntaavaa tutkimuksen päättelyn logiikkaa ja aineistolähtöistä analyysiä, jolla pyrin luomaan tutkimusaineistosta yhtenäisesti jäsentyvän kokonaisuuden (Tuomi &
Sarajärvi, 2002: 97).
Sovellan tutkimuksessani puolistrukturoitua haastattelua, jota voidaan kutsua myös teemahaastatteluksi (Metsämuuronen, 2001: 42) tai puolistandardoiduksi haastatteluksi (Hirsjärvi &
Hurme, 1988: 35) (ks. Liite 1). Puolistrukturoitu haastattelu sopii käytettäväksi haastatteluissa, joiden aiheet ovat arkoja tai intiimeitä tai kun tutkittava ilmiö on sellainen, josta haastateltava ei ole päivittäin tottunut keskustelemaan. Menettelylle on tyypillistä, että siinä käydään läpi tiettyjä ennalta päätettyjä, valittuja teemoja. (Hirsjärvi & Hurme, 1988: 35-36; Metsämuuronen, 2001: 40.)
6.2 Aineisto
Empiirisen osioni aineistona on neljä haastattelua, jotka toteutin talvella 2020. Kaksi haastatteluista on tehty etänä videopuheluiden avulla, kaksi paikan päällä vastaanottokeskuksessa. Etänä suoritettujen haastatteluiden syynä olivat aikataululliset ja taloudelliset realiteetit. Etänä suoritettu aineiston keruu toimi odotetusti, vaikka haastattelija ja haastateltava eivät olleet läsnä kasvokkain.
Puolistrukturoidussa haastattelussa korostuvat tulkinnat ja annetut merkitykset eri asioista (Hirsjärvi
& Hurme, 2001: 48 mukaan Tuomi & Sarajärvi, 2004: 77), mikä todentui ”etäteemahaastattelujen”
yhteydessä.
Haastatteluiden kohteena olivat vastaanottokeskusten nykyiset ja entiset työntekijät toimeenpanevalta tasolta vastaanottokeskuksen johtoon. Ensimmäinen haastateltava oli toiminut vastaanottokeskuksen ohjaajana usean vuoden ajan ja työskenteli tällä hetkellä osa-aikaisena samassa tehtävässä. Toinen haastateltava oli suorittanut 11 kuukautta kestävän siviilipalveluksen vastaanottokeskuksen ohjaajana elokuusta 2018 alkaen. Kolmas haastateltava työskenteli esimiesasemassa vastaavana ohjaajana vastaanottokeskuksessa ja neljäs haastateltava oli vastaanottokeskuksen johtaja. Täten haastatteluiden kohteina olivat kaikki organisaation eri tasot vastaanottokeskusten työntekijöistä alle vuoden työskennelleestä siviilipalvelusmiehestä pitkän uran vastaanottotyön parissa tehneeseen vastaanottokeskuksen johtajaan. Siviilipalvelusta suorittanutta haastateltavaa lukuun ottamatta kaikki haastateltavat olivat työskennelleet vuoden 2015 suurimman turvapaikanhakijapaineen aikana.
Ensimmäinen ja toinen haastateltava olivat työskennelleet pääkaupunkiseudulla sijaitsevissa vastaanottokeskuksissa, kolmas ja neljäs työskentelivät Pohjois-Karjalassa sijaitsevissa vastaanottokeskuksissa. Haastateltavien jakaantuminen kahteen erilaiseen ympäristöön, kaupunkiin ja maaseudulle, antaa mahdollisuuden raottaa vastausta tutkimuskysymykseen, millaisia vaikutuksia vastaanottokeskusten maantieteellisellä sijoittumisella on kotoutumiseen?
Suoritettuni haastattelut litteroin ne kirjalliseen muotoon. Tämän jälkeen koodasin aineistosta kolme kategoriaa: kotoutuminen, vastaanottokeskusten sijoittuminen ja pakolaiskriisi. Koodaaminen toimii aineiston jäsennyksen testausvälineenä ja sisään kirjoitettuina muistiinpanoina (Tuomi & Sarajärvi, 2002: 95). Näihin kategorioihin luokittelin haastatteluista ne vastaukset, joissa haastateltavat
onnistuneesta kotoutumisesta ja kertomuksia epäonnistuneesta kotoutumisesta, yhden molempia jokaiselta haastateltavalta. Näillä kertomuksilla tavoittelin kuvausta kehityskuluista, jotka johtavat turvapaikanhakijan integraatioon tai marginalisaatioon. Valitsin kyseiset kaksi akkulturaatioasennetta tarkastelun alaiseksi, koska ne ovat selkeämmin tunnistettavissa kuin separaatio ja assimilaatio. John Berryn mukaan integraatio on yksilölle paras vaihtoehto, marginalisaatio haastavin (Forsander ym. 1994: 44).
