Elinvoima kuntien keskiössä
-Faktorianalyysin hyödyntäminen elinvoiman tutkimisessa
Joona Rissanen, 251789 Itä-Suomen Yliopisto
Historia- ja maantieteiden laitos
Yhteiskuntamaantieteen Pro gradu -tutkielma Ohjaajat: Markku Tykkyläinen, Petri Kahila Syyskuu 2018
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Osasto – School
Historia- ja maantieteiden laitos Tekijät – Author
Joona Rissanen Työn nimi – Title
Elinvoima kuntien keskiössä – Faktorianalyysin hyödyntäminen elinvoiman tutkimisessa Pääaine – Main subject
Yhteiskuntamaantiede
Työn laji – Level
Pro gradu - tutkielma Päivämäärä – Date 26.9.2018
Sivumäärä – Number of pages 94
Tiivistelmä – Abstract
Tässä pro gradu -tutkimuksessa tutkitaan kuntapolitiikan ja aluekehittämisen keskusteluun nous- sutta elinvoima käsitettä. Elinvoima- käsite pohjautuu menneiden vuosikymmenten aluekehityksen termeihin kilpailukykyyn, hyvinvointiin ja kehittyneisyyteen. Termit ovat vaihtuneet, mutta sisältä pysyneet pääosin samana. Elinvoima sanaa käytetään paljon kuitenkaan tietämättä tarkalleen, mitä sillä tarkoitetaan ja tarkoitus on osittain hämärtynyt. Tarvitsemme konkreettista tietoa, mitä teki- jöitä elinvoimaan kuuluu. Tämä on tärkeää etenkin kunnille, sillä sote- ja maakuntauudistuksen myötä elinvoiman kehittäminen nousee tärkeimmäksi asiaksi.
Tavoitteena on operationalisoida käsite ja löytää faktorianalyysiin sopivia muuttujia Tilastokeskuk- sen ja Sotkanet.fi palvelusta vetovoiman, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn näkökulmasta. Näin pääs- tään käsiksi latenttiin elinvoimamuuttujaan. Aineistoa on tarkoitus kerätä kymmenen vuoden aika- jaksolla 2005-2014 maakuntatasolla, jotta kehityksen kulkua pystytään tarkastelemaan alueellisesti.
Tutkimus pyrkii poikkeamaan aikaisemmista elinvoimatutkimuksista tarjoamalla kokonaisvaltai- sempaa otetta ja tutkimalla sitä faktorianalyysilla, jota ei ole vielä käytetty elinvoiman tutkimiseen.
Aikaisemmat elinvoimatutkimukset ovat keskittyneet erityisesti resurssimuuttujiin, vaikka ne eivät yksinään takaa riittävän laajaa pohjaa elinvoimalle.
Keskeisinä tuloksina elinvoimaisuuden koostuvan useista varsin päällekkäisistä muuttujista, joista eniten elinvoimaa selittävät korkea-asteen suorittaneiden prosenttiosuus ja bruttokansantuote asu- kasta kohden. Elinvoima jakaantuu voimakkaasti pääkaupunkiseudulle. Muiden maakuntien erot ovat kohtuullisen pieniä, mikä osoittaa alueellisten erojen pienentyneen maakuntatasolla verrattuna menneiden vuosikymmenten kehittyneisyys ja hyvinvointitutkimuksiin. Faktorianalyysi osoittautui hyvin soveltuvaksi latentin elinvoiman tutkimiselle.
Avainsanat – Keywords
elinvoima, faktorianalyysi, aluekehittäminen, kilpailukyky, vetovoima, hyvinvointi
Sisältö
1 Johdanto ... 5
1.1 Tutkimuksen taustaa ... 5
1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset ... 6
2 Elinvoimatutkimuksen taustaa ... 9
2.1 Taloudellisten toimintojen keskittymisen syyt ... 9
2.2 Aluekehitys tutkimuksen taustaa ... 11
2.3 Elinvoima-käsite ... 15
2.4 Lähikäsitteet ... 18
3 Aineistot ja menetelmät ... 22
3.1 Elinvoiman mittaaminen ... 22
3.2 Faktorianalyysi ... 23
4 Tulokset ... 27
4.1 Elinvoima muuttujat ... 27
4.2 Absoluuttiset luvut ... 32
4.2.1 Ensimmäinen faktori: vetovoima ... 32
4.2.2 Toinen faktori: hyvinvointi ... 36
4.2.3 Kolmas faktori: kilpailukyky ... 41
4.2.4 Faktoreiden summapisteet: elinvoima ... 43
4.3 Suhteelliset luvut ... 45
4.3.1 Vetovoiman kasvu vuodesta 2005 ... 45
4.3.2 Hyvinvoinnin kasvu vuodesta 2005 ... 46
4.3.3 Kilpailukyvyn kasvu vuodesta 2005 ... 47
4.3.4 Elinvoiman kasvu vuodesta 2005 ... 49
4.4 Muuttujien korrelaatiotarkastelu ... 50
4.5 Tulosten analysointi ... 54
5 Johtopäätökset ja pohdinta ... 58
6 Lähteet ... 60
LIITTEET ... 71
Esipuhe
Pro gradu -tutkielmani aihe nousi esille ollessani korkeakouluharjoittelussa Itä-Suomen yliopiston alue- ja kuntatutkimuskeskuksella Spatialla kesällä 2017. Tein harjoittelussa ollessani työllisyyteen ja koulutukseen liittyviä teemakarttoja ja elinvoimaindeksin, jonka muodostin kymmenen muuttu- jan summasta (Jolkkonen ym. 2017:64). Huomasimme elinvoima- käsitteen ja sen mittaamiseen liittyvän haasteen. Tästä syntyi ajatus aiheen työstämiseksi pro gradu -tutkielmaksi.
Tähän prosessin ryhtyessä en tiennyt mihin lähden. Aikaisempaa kokemusta kansantaloudesta ja kuntataloudesta ei ollut, mutta aihe vei mennessään. Kahlasin tutkimusta tehdessä satoja artikke- leita ja perehdyin elinvoiman ympärillä käytävään keskusteluun. Heti alkuun huomasin, että aihe on laaja ja siihen tarvitaan laaja-alaista tietämystä ja ymmärrystä. Aiheen supistaminen pro gradu -tutkielmaksi sopivaksi tuntui välillä vaikealta aiheen laajuuden myötä.
Halusin tutkimuksessani tuoda jotain uutta keskusteluun, enkä toistaa samoja resurssimuuttujilla tehtyjä tutkimuksia, joita löytyi jo paljon. Huomasin, ettei elinvoiman kuvaaminen ole niin yksin- kertaista kun aluksi kuvittelin. Siihen liittyviä laaja-alaisia muuttujia oli hankala löytää 2005-2014 ajalta maakuntatasolta.
Haluan kiittää ohjaajiani historia- ja maantieteiden laitoksen professoria Markku Tykkyläistä ja Karjalan tutkimuslaitoksen johtajaa FT Petri Kahilaa hyvistä kommenteista ja avusta työni viimeis- telyssä. Erityiskiitokset dosentti Matti Estolalle, joka on tilastotieteen asiantuntijana tarjonnut hy- vää apua tilastollisten menetelmien hallintaan. Lisäksi kiitos aviopuolisolleni Mira Rissaselle oi- kolukemisesta.
Joensuussa 26.9.2018
Joona Rissanen
5
1 Johdanto
1.1 Tutkimuksen taustaa
Elinvoima on noussut trendisanaksi ja sitä viljellään joka puolella, kuitenkaan tietämättä, mitä sillä tarkalleen ajatellaan. Se onkin korvaamassa aikaisemmin kuntien keskiössä olleet käsitteet kilpailukyvystä, elinkeinopolitiikasta, hyvinvoinnista ja kehittyneisyydestä kuntien kehittämisessä. Samaan aikaan käsillä on Suomen kovin uudistus: maakunta- ja soteuudistus, jossa sekä maakuntien ja kuntien toimintaa ollaan muuttamassa ennen näkemättömän paljon.
Sen myötä uudistetaan maakuntia, sosiaali- ja terveydenhuollon rakennetta, palveluita ja ra- hoitusta. Maakunnille siirretään myös uusia tehtäviä. Tämä korostaa entisestään kuntien elin- voima- ja sivistystehtäviä (Tulevaisuuden kunta 2017:9). Kuntakentällä on myös monia muita muutostekijöitä kuten väestön ikääntyminen, työikäisten määrän laskeminen, maahan- muutto ja kaupungistuminen. Näihin asioihin vastauksena kunnille on annettu uusi tehtävä:
elinvoiman vahvistaminen (Tulevaisuuden kunta 2017, Valtuutetut: Kunnan elinvoimauu- den… 2017).
Sanaa käytetään nykyään joka puolella ja kunnallispolitiikassa on alettu puhua laajasta elin- voimapolitiikasta eikä enää perinteisestä elinkeinopolitiikasta (Volanen 2015). Tämä elin- voiman edistäminen on määrätty pakolliseksi tehtäväksi kaikille kunnille (Kuntalaki 410/2015 1.2 §). Elinvoimalla voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa kunnan ominaisuutta.
Todellisuudessa tekijät ja asiat, jotka kasvattavat elinvoimaa, ovat hämärän peitossa, sillä elinvoima ei kasva vain tätä sanaa viljelemällä (Onkamo 2017). Tähän ongelmaan tämä tut- kimus pyrkii vastaamaan ja tarjoamaan konkreettisia tekijöitä, joilla kunnat voivat elinvoi- maa kasvattamaan.
6
1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset
Tutkielmassa pyritään nostamaan esille elinvoiman moniulotteisuutta ja tutkia miten sitä voi- daan alueellisesti mitata. Tarkoituksena on jäsentää elinvoima käsite niin, että sitä voidaan mitata ja vertailla Suomen alueiden kesken. Näin saadaan tärkeää tietoa kuntapäättäjille alu- eiden elinvoimaisuudesta, jotta tulevaisuuden kunta voidaan ohjata kestävälle pohjalle.
Kuntien elintasoa ja elinoloja vertailevat tutkimuksia on tehty kauan, termit vain ovat vaih- tuneet. Suomen alueellisten erojen tunnistamiseen löytyy todisteita jo 1700- luvulta tutki- muksista, kartastoista ja komiteamietinnöistä, jotka vertailevat asunto-oloja, maanomistusta, ravitsemusta ja elinkeinotoimintaa (Aronen & Siirilä 1986:1). Tutkimukset ovat kulkeneet aikojen saatossa eri nimillä kuten alueellinen kehittyneisyys (1979), hyvinvointierot ja alu- eellinen erilaistuneisuus (1986), kilpailukykyisimmät seutukunnat, elinvoimaisimmat kunnat 2010 ja 2030 sekä kuntien vetovoima (Kuntien elinvoima… 2012; Suomen kilpailukykyi- simmät… 2015; Aro 2016). Myös Elinkeinoelämän tutkimuskeskus (EK) on tehnyt omia kuntaranking tutkimuksia seutukuntien paremmuudesta. Keskittyen erityisesti kuntatalou- teen ja yrityksiin. Tarkoituksenaan antaa keinoja kuntapäättäjille, jotta saadaan aikaan posi- tiivisia vaikutuksia yrityskentälle (Kuntaranking 2015).
Eniten palstatilaa lehdistössä elinvoimaselvityksillä on saanut Valtiotieteen tohtori Timo Aro lukuisilla elinvoimatutkimuksilla kuten kaupunkien elinvoiman vertailuanalyysilla (Aro 2015). Yksi alueiden kehitystä elinvoiman näkökulmasta tehty tutkimus oli Aron ja muiden asiantuntijoiden kanssa luotu YLE:n kuntatutka, jossa kuntia arvioitiin 39 muuttujan avulla, mitkä jaoteltiin neljään indeksiin: väestökehitystä ja työllisyyttä kuvaava elinvoima, kunta- talous, kuntalaisten terveydentila sekä kunnan yleisvireyttä ja asukasviihtyvyyttä mittaava ilmapiiri. (Tebest & Toivonen 2016). Yleisesti Aro on käyttänyt menetelmänä keskeisten elinvoimamuuttujien arvoista luotuja summamuuttujia keskiarvon tai mediaanin perusteella.
(esim. Lindell 2016).
7
Maailman laajuisia elinvoimaindikaattoreita muistuttavia mittareita ovat Taloudellisen yh- teistyön ja kehityksen järjestön OECD (Organisation for Economic Cooperation and Deve- lopment) ’better life index’, jossa on vertailtu asumista, tuloja, työpaikkoja, terveyttä, koulu- tusta, ympäristöä, turvallisuutta, osallisuutta, palveluiden saatavuutta, yhteisöjä ja elämän tyytyväisyyttä (Executive summary 2018). Toinen lähellä elinvoimaa on Maailman talous foorumin (World economic forum, WEF) ’Global competitiveness index’. Siinä asiaa tarkas- tellaan tuottavuuden ja varallisuuden näkökulmasta (The Global Competitiveness… 2016).
Muualla maailmassa elinvoima keskustelu on kehittynyt usein vain taloudellisiin resursseihin ja niiden uusiutumis- tai säilyttämiskykyyn. Tämä heijastelee yhteiskunnallista roolia, joka on muualla maailmassa usein heikompi kuin Suomessa. Nämä kyvyt mittaavat tarkemmin elinkelpoisuutta kuin elinvoimaa (Paananen ym. 2014).
Elinvoima-analyyseissä on kuitenkin ongelmia, kuten kuntataloustutkija Heikki Helin mai- nitsee Suomen Kuvalehdessä. Helinin mielestä kartoitukset näyttävätkin enemmän hihasta vedolta kuin analyysiltä, sillä tutkimuksissa ei ole kerrottu millä perusteella muuttujat on valittu sekä millaisten laskutoimitusten jälkeen tällaiseen tulokseen on päädytty (Ylönen 2017). Muuttujia on valittu lähinnä resurssimuuttujien näkökulmasta, aluetalouteen, työlli- syyteen, vetovoimaan, osaamiseen, taloudelliseen kantokykyyn ja tulokertymään liittyen (Aro 2016), mutta ne eivät pelkästään riitä. Tällöin tutkitaan enemmän elinkelpoisuutta kuin elinvoimaa (Paananen ym. 2014).
Vain resursseja tarkastelemalla kunnista saa kuvan stabiilista tilasta, vaikka kunnat ovat aina liikkeessä. Selvityksissä muuttujia ei ole painotettu millään tavoin, joten tarvitsemme tar- kempaa perustelua valituista muuttujista ja niiden painotuksista. Avointa keskustelua elin- voimasta tarvitaan, jottei elinvoima käsiteltäisi vain julistuksina ja perustelemattomina lis- tauksina (Paananen ym. 2014).
8
Elinvoiman tarkastelussa joutuu lähes väkisin ottamaan jonkin näkökulman. Tarkastelen tut- kimuksessani elinvoimaa yleisimmistä näkökulmista, joita ovat hyvinvointi, kilpailukyky ja vetovoima. Näistä näkökulmista elinvoimaa katsottaessa muuttujien valinta helpottuu ja tar- joavat mielestäni tarpeeksi laajan katsauksen kokonaisvaltaisen elinvoiman tarkasteluun.
Tulevaisuuden kuntaa kehitettäessä tulee pystyä tekemään kestäviä päätöksiä etenkin tär- keimmän teeman eli elinvoiman saralla. Näiden päätösten kestävyyttä tulee pystyä seuraa- maan mittareilla kokonaiskuvan hankkimiseksi ja tunnistamaan kehityksen kipupisteitä. Tut- kimuksen tavoitteena on tunnistaa kuntien vahvuudet ja heikkoudet elinvoiman näkökul- masta, jotta ne voivat saavuttaa terveen kasvun. Vahvuudet tuntemalla päättäjät kykenevät kehittämään alueita muutoksien keskellä (Airaksinen 2017).
Tutkimuksen tarkoituksena on löytää vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
• Miten kuntien elinvoima ilmenee?
• Miten elinvoimaa voi mitata?
• Miten ja miksi alueiden elinvoima eroaa toisistaan?
9
2 Elinvoimatutkimuksen taustaa
2.1 Taloudellisten toimintojen keskittymisen syyt
Taloudellisten toimintojen keskittymiseen ja aluekehitykseen vaikuttavat lukuisat eri tekijät, joita voidaan tarkastella talousmaantieteen teorioiden kautta. Alueellisen keskittymiseen vai- kuttaviksi tekijöiksi voidaan nostaa mittakaavaedut, kuljetuskustannukset ja markkinoiden kysyntä (Krugman 1991). Nämä kasautuvat tekijät ohjaavat hyvin pitkälle kehitystä. Näiden lisäksi alueiden aiempi kehitys määrittää pitkälle tulevaa kehitystä, jota kutsutaan polkuriip- puvuudeksi (Tervo 2000).
Keskittymisen käynnistymiseen tarvitaan alkuetu. Aiemmin tämän alkuedun muodostivat luonnonvarat ja luonnonolosuhteet, mutta nykyisin inhimilliseen pääomaan liittyvät tekijät kuten osaamiseen ja kyvykkyyteen liittyvät sijaintitekijät ja innovaatiot ovat nousseet tär- keimmiksi kasvun mahdollistajiksi (Castells 2010:502; Rosenthal & Strange 2004). Tuotan- non kasvaessa ulkoiset- ja sisäiset mittakaavaedut alkavat kerääntyä alueelle ja kasvu kiihtyy.
Tämä alkaa ohjata osaavaa työvoimaa kehittyville alueelle parempien palkkojen perässä (Laakso & Loikkanen 2004). Keskittymisen lähdettyä liikkeelle se voi lukkiutua pitkiksi ajoiksi. Se laajenee markkinoiden ja tuotannon tehokkuuden kasvaessa kauemmaksi (Lehto- nen & Tykkyläinen 2010).
Yhä enenevässä määrin kasvuprosessit perustuvat innovaatioihin, urbanisaatio- ja lokalisaa- tioetuihin, työvoiman liikkuvuuteen ja pieneneviin kuljetuskustannuksiin. Tiedosta ja inhi- millisestä pääomasta on tullut entistä tärkeämpi (Rosenthal & Strange 2004). Etäisyys on noussut yhdeksi merkittävimmistä tekijöistä väestön ja työpaikkojen keskittymisessä. Etäi- syys lisää etenkin tuotantokustannuksia syrjäisille seuduille (Partridge ym. 2008). Keskuk- sien edut tulevat toimialojen sijoittuessa samalle alueelle (urbanisaatioedut ja lokalisaatio- edut). Lokalisaatioetuja taas on kolmenlaisia: yhteiset työmarkkinat, erikoistuneet välituot- teet ja palvelut ja informaatiovirrat.
10
Yhteiset työmarkkinat mahdollistavat yrityksille hyvän työvoiman saannin, kun alueella on valmiiksi omaan toimintaan tarvittavaa koulutettua työvoimaa. Työntekijän taas kannattaa muuttaa sinne, jossa on oman alan työpaikkoja. Näin ollen nämä tekijät kasaantuvat helposti samoille alueille. Erikoistuneiden välituotteiden ansiosta kalliita erikoislaitteita ja koneita voi tuottaa edullisesti hyvien asiakasmäärien vuoksi. Hyvät informaatiovirrat alueilla taas hel- pottavat uusien innovaatioiden ja tuotteiden leviämistä (Kangasharju 2003).
Perinteisesti syrjäisten alueiden tuotantotoiminta on perustunut luonnonvaroihin, työvoima- valtaiseen tuotantoon ja matalan jalostusarvon omaaviin tuotteisiin. Tällainen tuotantotoi- minta on kuitenkin karkaamassa halvemman työvoiman omaaviin maihin. (Kaufmann &
Wagner 2005). Taustalla on taloudellisen kehityksen pyrkiminen sinne missä voitot maksi- moituvat (Duranton & Puga 2004). Näiden asioiden pohjalta aluerakenne muuttuu hitaasti muuttoliikkeen, yritystoiminnan hiipumisen ja työvoiman epätäydellisen liikkuvuuden vuoksi (Patridge ym. 2008; Lundholm 2007). Syrjäseutujen tilaa heikentää muuttoliikkeen valikoivuus, joka ajaa nuoria ja työikäisiä pois maaseudulta. Muuttoliikettä taas on kiihdyt- tänyt talouskasvun nopeutuminen ja elinkeinorakenteen muutos (Lehtonen & Tykkyläinen 2009; Aro 2007).
Vaurauden jakaantuminen ei mene tasan joka alueelle. Suurin osa on keskittynyt suurten markkinoiden äärelle, jotka ovat keskittymisen myötä jatkaneet kasvamistaan, kun taas köy- hemmät alueet ovat pysyneet heikkoina alueina ollen riippuvaisia rikkaiden markkinoiden toiminnoista. Ne eivät näin ollen pääse nauttimaan kasautumisen eduista. Näiden tekijöiden myötä alueet eriarvoistuvat (Hayter & Patchell 2011:30-31).
Keskittyminen ei aina lukkiudu pitkäksi aikaa vaan sille on olemassa tasapainottavia tai jopa päinvastaisia tekijöitä, jos keskittymisen edut menetetään. Ruuhkautumisesta aiheutuu lisä- kustannuksia kohonneena maanhintana ja myös esimerkiksi liikenteessä. Sosiaaliset- ja ter- veydelliset ongelmat kasvavat tiheästi asutuilla alueella kuten rikollisuus (Kangasharju
11
2003). Taloudelliset kriisit kaupunkiseudun taantumisen yhteydessä lisäävät muuttovirtoja keskustoista pois lisäten työttömyyttä ja heikentäen keskustojen elinvoimaisuutta entises- tään. Näissä tilanteissa kasvu ohjautuu keskusten viereisille alueille, joilla on hyvät päivittäi- set liikenneyhteydet keskuksiin (Lehtonen & Tykkyläinen 2012; Patridge ym. 2007: 5).
2.2 Aluekehitys tutkimuksen taustaa
Kuntien tehtävä on ollut alusta alkaen alueen palvelujen ja hyvinvoinnin kehittäminen. Jo vuonna 1922 säädettiin köyhäinhoitolaki, jonka mukaan kunta on velvollinen hankkimaan
”elatusta ja hoitoa” jokaiselle. Myöhemmin kunnan hyvinvointi rooli nousi entistäkin tärke- ämpään rooliin ja 1950- luvun jälkeen alettiin Suomea kehittää hyvinvointivaltiota kohti (Hiironniemi 2013). Alueellisten erojen tunnistaminen nähtiin tärkeäksi tässä kehittämisessä.
Erojen tunnistamiseen alettiin käyttää kehittyneisyyskäsitettä. Tästä näkökulmasta tehtiin 1960-1970 luvuilla lukuisia tutkimuksia muun muassa faktorianalyysin avulla. Ensimmäisiä tutkimuksia oli Palmgrenin vuonna 1964 tekemä tutkimus kehittyneisyydestä kymmenen muuttujan avulla. Kehittyneisyys samaistettiin elintasokäsitteeseen. Hyvinvointivaltion eri alueellisten erojen kuvaamiseen tarkoitetun käsitettä tutkittiin erityisesti positiivisten elintaso tekijöiden kannalta. Erityisesti teollisuus katsottiin kuuluvan vahvaan kehittyneisyys tasoon.
(Aronen & Siirilä 1986:2-3).
Muutamia vuosia Palmgrenin tutkimusta myöhemmin Lauri Hautamäki (1969) jatkoi kehit- tyneisyyden tutkimusta faktorianalyysin avulla. Teollisuuden merkitys ja erilaistuneisuuden moniulotteisuus korostuivat Hautamäen tutkimuksessa. Näiden pohdintojen jatkeeksi Valtio- neuvoston kanslian alueellisen kehittyneisyyden tutkimisryhmä jatkoi tutkimusta alueiden kehityksestä julkaisemalla vertailukelpoiset alueellisen kehittyneisyyden raportit Alueellinen kehittyneisyys 1973 ja 1979 (Aronen & Siirilä 1986:2). Tutkimuksissa tarkasteltiin kehitty- neisyyttä ihmisten hallinnassa olevien toimintaresurssien kannalta. Asiaa tarkasteltiin hyvin- voinnin resurssien ja hyvinvoinnin tilan kautta. Mukana oli kunnittain mitatut terveys, kou-
12
lutus, asuminen, vapaa-aika sekä toimeentulo ja turvallisuus muuttujat. Kehittyneisyys ym- märrettiin varsin moniulotteiseksi, jota voidaan tutkia monen muuttujan yhteisvaikutuksena.
Ilmiön yleisimpinä menetelminä olivat faktori- ja pääkomponenttianalyysi (Hautamäki ym.
1979).
Olli Wuori jatkoi kehittyneisyyden tutkimista 1980– luvulla faktorianalyysillä ja kehittynei- syyden käsitettä laajennettiin edelleen. Tutkimuksessaan hän keskittyi etenkin kehittyneisyy- dessä ilmeneviin metodologisiin-, muuttujien valintaan- ja pisteytyksiin liittyviin ongelmiin.
Hän määritteli kehittyneisyyden Palmgrenin tapaan ”positiiviseksi, parempaan suuntaan vie- väksi toiminnaksi” ja tulkitsee siihen liittyvän läheisesti hyvinvoinnin, onnellisuuden-, elin- tason- ja elämänlaadun käsitteet. Wuori määritteli, että kehittyneisyys luo edellytyksiä hy- vinvoinnille ja se on aina suhteellinen. Hän huomautti, että kehittyneisyyden määritelmässä voidaan päätyä laajaan kehämääritelmään ”kehittyneisyyttä on kaikki (positiivisesti) kehit- tynyt ja hyvältä tuntuva”. Kehittyneisyyden hän jakoi sekä tavoitekehittyneisyyteen, että vä- linekehittyneisyyteen. Näiden eron hän määritteli niin, että välinekehittyneisyys on alueen kykyä täyttää tuotantotoimintaa koskevat yhteiskunnan talouspolitiikan kohdistamat tavoit- teet ja tavoitekehittyneisyys on lähellä elintason ja hyvinvoinnin käsitettä. Wuori määritteli kehittyneisyyden elinvoiman tapaan suhteelliseksi ja sitä tulee verrata aina johonkin. Näistä syistä kehittyneisyys ymmärretään eri aikoina eri asioilla. Kehittyneisyyden hän sanoo ole- van sopimuksenvarainen asia ja jos käsite pystytään määrittelemään joksikin muuttujajou- koksi, painotukset tulisi myös määritellä (Wuori 1982). Näillä Wuoren pohdinnoilla on pal- jon yhtäläisyyksiä nykypäivän elinvoima keskustelun kanssa (ks. Baldauf 2010: 25).
Yksipuoleisesta kehittyneisyydestä siirryttiin vähitellen laajaan hyvinvointinäkökulmaan ja aluekehitystä ohjasi etenkin hyvinvointiteoria. Tätä keskustelua ohjasi Tampereen yliopiston aluetieteiden professori Seppo Siirilä, joka on ollut mukana kehittyneisyyden ja hyvinvoinnin mittaamisessa alusta alkaen niin alueellisen kehittyneisyyden tutkimusryhmässä kuin Tam- pereen yliopiston hyvinvoinnin alueellisten erojen omissa tutkimushankkeissa. Alueellisen
13
kehittyneisyys 1979 tutkimuksen jatkoksi Siirilä tutki hyvinvointieroja ja alueellista erilais- tuneisuutta 1981 ”tuomaan lisiä keskusteluun ja osoittamaan maan osa-alueiden analyysien välttämättömyyden alueellisen erilaistuneisuuden ymmärtämiseksi”. Tätä asiaa hän tutki fak- torianalyysillä kuntien perusrakennetta, elintasoa ja elämänlaatua kuvaavien muuttujien avulla. Kutakin eri maan osa-aluetta hän tutki omalla faktorianalyysillä ja havaitsi, että eri alueet ovat selvästi rakenteellisesti erilaiset. Toisistaan eroavat alueet ovat Pohjanmaa, Itä- Suomi, Lappi ja ruotsinkieliset kunnat (Aronen & Siirilä 1986).
Tämän jälkeen alettiin kehittää hyvinvoinnin alueellisten erojen kuvaamiseen hyvinvoinnin indeksejä. Esimerkiksi vuoden 1985 tutkimuksessa (Elinympäristöt – hyvinvointi – aluepo- litiikka 1985) käytettiin kahta elintason indeksiä ja yhtä elämänlaadun indeksiä, jotka muo- dostettiin useista samanarvoisista muuttujista. Faktorianalyysin sijaan indeksit muodostettiin pelkästään hyvinvointimuuttujista tulkinnan helpottamiseksi. Alueet jaoteltiin perusrakenne- tietojen perusteella erilaisiksi elinympäristötyypeiksi, vertaillakseen alueen hyvinvoinnin to- teutumista näissä. Näistä ajatuksista jalostui hyvinvointiprofiilit alueiden hyvinvoinnin ku- vaamiseen. Tämä auttoi saamaan monipuolisen kuvan alueen kehityksen tilasta, jonka avulla aluepolitiikkaa kyettiin kehittämään (Elinympäristöt – hyvinvointi – aluepolitiikka 1985).
Vuoden 1988 hyvinvoinnin alueelliset erot Suomessa -tutkimuksessa hyvinvoinnin toteutu- misen sanottiin toteutuvan viime kädessä yksilötasolla ja sen kuvaaminen onnistuu näin ol- leen hyvinvoinnin yksilötasoisten resurssien kautta. Periaatteena oli mitata hyvinvointia mahdollisimman pienellä muuttujajoukolla, jotta saadaan selville pääpiirteet hyvinvoin- tieroissa ja ongelmalliset kunnat. Tutkimuksessa oli mukana neljä indeksiä: työttömyys, köy- hyys, kurjistuminen ja turvattomuus (Siirilä ym. 1988).
1990– luvun lopulla alueellisen kehittyneisyyden mittaamisen korvasi kaupunkiseutujen vahvuuden, koon ja kehitysedellytyksien mittaaminen faktorianalyysiä kevyempien mene- telmien avulla. Tämän jälkeen alueellinen kehittäminen on muuttunut paljon osittain myös Euroopan Unioniin liittymisen myötä (Moisio 2011). Aluekehittämisessä alettiin korostaa
14
osaamista, innovatiivisuutta ja teknologiaa. Alueellisille toimijoille annettiin enemmän vas- tuuta alueiden kehittämiseen aikaisemman kansallisen kehittämisen sijaan. Ohjelmaperustei- nen kehittäminen oli yksi ratkaisu uusiin haasteisiin aluekehityksessä (Sotaranta 2018).
2000- luvulle tultaessa uudet käsitteet valtasivat alueellista kehittämistä. Ensin pinnalle nousi alueiden kilpailukyky. Tämä käsite nojaa etenkin vahvaan yritystoimintaan kuvaten yritysten ja työvoiman ominaisuuksia ja toimintaympäristöä. Tavoitteena on tukea etenkin menestyvää yritystoimintaa (Alueiden kilpailukyky 2016). Alueiden tulisi kiinnittää huomiota vahvuuk- siin ja erilaistaviin tekijöihin sillä nämä luovat kilpailukykyä ja vetovoimaa alueelle. Tämä ajattelu on osittain kääntänyt toisinpäin aikaisempaa ajattelua heikkouksien tunnistamisesta.
Kilpailukyky ajattelu ohjaa alueita vertaamaan itseään muihin ja oppimaan heiltä. Kilpailu- kyvyssä korostuu myös Suomen asema globaaleilla markkinoilla ja kyky oppia kehitykseen vaikuttavista tekijöistä (Sotaranta 2018).
Vähän myöhemmin nousi kilpailukykykäsitteen rinnalle elinvoiman käsite osittain korvaten sen. Uuden kuntalain myötä (Kuntalaki 410/2015 1.2 §) hyvinvoinnin ja elinvoiman kehittä- minen on noussut pakolliseksi tehtäväksi kunnissa. Varsinkin lehdistössä paljon tilaa saanut käsite ei ole vielä jäsentynyt tarkasti, mutta sillä on paljon yhtymäkohtia aiempien alueiden kehittämisen termien kanssa. Alueiden kehittäminen nähdään elinvoimakäsitteen kautta en- tistä kokonaisvaltaisemmaksi, jossa eri sektorit liittyvät toisiinsa. Elinvoima liittyy läheisesti moneen eri lähikäsitteeseen kuten kilpailukykyyn, hyvinvointiin, vetovoimaan ja elinkei- nopolitiikkaan (Paananen ym. 2014).
15 2.3 Elinvoima-käsite
Elinvoima-käsitteen nosti ensimmäisen kerran kunnolla esille yhteiskunnalliseen keskuste- luun Suomen itsenäisyyden juhlarahaston (Sitra) käynnistäessä elinvoiman lähteet -kehitys- ohjelman syksyllä 2009. Siinä etsittiin laajalla päättäjien joukolla ratkaisuja, miten elinvoi- maa voidaan ammentaa Suomeen (Nurmio & Turkki 2010).
”Meiltä puuttuu yhteisestä keskustelusta laajemmin aikamme tilaa ilmaiseva käsite, joka ku- vaisi ja tarkastelisi kansakunnan potentiaalia yhtä aikaa talouden kasvun, yhteiskunnan toi- mivuuden ja yksilön elämän näkökulmasta. Tähän ehdotamme käsitettä elinvoima.” (Baldauf 2010:25)
Elinvoima sanana on moniselitteinen. Tarkkaa määrittelyä elinvoimalle on vaikea luoda. Yk- sinkertaistettuna kunta on elinvoimainen, kun se pystyy tuottamaan asukkailleen paikkakun- nalla elämiseen tarvittavat palvelut (Onkamo 2017). Sitran Elinvoimainen Suomi –raportissa elinvoima on määritelty seuraavanlaisesti:
”Elinvoima on sanana orgaaninen ja lähellä energiaa ja vitaalisuutta. Elinvoima on ole- massa kaikkeen vaikuttavana henkenä, tekemisen meininkinä. Elinvoima ei ole staattinen tila, vaan liikettä ajassa ja kontekstissa. Siten se on dynaaminen käsite.”. (Baldauf 2010:25)
Sitran määrittelemässä elinvoimassa Suomea verrataan puuhun, jonka juurina ovat luonnon- varat, osaamispääoma, sosiaalinen pääoma ja infra. Runkona on kestävä uudistuminen ja ok- sina hyvinvointi, kilpailukyky ja talouden kasvu (Baldauf 2010). Elinvoima nähdään erityi- sesti myönteisenä asiana, mutta se mielletään myös neutraaliksi käsitteeksi. Sitä voidaan käyttää kuvaamaan niin yhteisöjen ilmiöitä kuin yksilöiden. Päinvastaisina asioina elinvoi- malle ovat lannistuminen, alistuminen, turhautuminen ja automaattisiin ratkaisuihin tyytymi- nen (Riikonen 2010).
16
Englanninkielessä lähin vastine sanalle on vitality tai viability. Käsitteet ovat sekä erilaisia että päällekkäisiä.Vitality- käsitettä käytetään enemmän kuvaamaan esimerkiksi kaupunki- keskustan vilkkautta ja houkuttelevuutta, kun taas viability-käsitettä jatkuvasta kehityksestä, suunnittelusta ja investoinneista. (Ravenscroft 2000: 2534). Muualla maailmalla elinvoi- massa keskitytään kuntien sijaan enemmän yhteisöjen elinvoimaan (community vitality).
Esimerkiksi Wisconsinin yliopiston elinvoimaryhmä tarjoaa yhteisöjen elinvoimalle määri- tystä:
”Se on yhteisöjen kollektiivista kapasiteettia vastata muutoksiin lisäämällä halua terveeseen ja tuottavaan yhteisöön. Lyhyesti sanottuna yhteisöjen elinvoima on ihmisten tavoitetta jakaa yhteistä näkemystä paikasta.” (Defining Community Vitality 2017)
Saman tapaiseen määrittelyyn on päätynyt myös Oregonin yliopiston tutkijat Crandall ja Etuk:
“The ability of a community to sustain itself into the future as well as provide opportunities for its residents to pursue their own life goals and the ability of residents to experience pos- itive life outcomes. A vital community has community capacity (the ability to plan, make decisions, and act together), and realizes positive social, economic, and environmental out- comes.” (Crandall & Etuk 2008.)
17
Elinvoimaan liittyy moni asia ja se on muuttuva ja tavoitteellinen tila. Elinvoima kytkee menneen ja tulevan, ja siinä on ihmiskeskeinen näkökulma. Siihen tulisi pyrkiä, mutta kos- kaan sitä ei voi saavuttaa täysin. Sille ei voi asettaa mitään tavoitetasoa vaan se määräytyy tilassa ja ajassa. Elinvoimainen kunta nähdään ennen kaikkea uudistumiskyvyn, taloudellisen kasvun, yhteiskunnan toimivuuden ja yksilön hyvinvoinnin eduksi toimimisena. Kunta voi pyrkiä tähän panostamalla monenlaisiin asioihin esimerkiksi elinkeinoelämään, koulutuk- seen, terveydenhuoltoon tai harrastusmahdollisuuksiin (Sallinen 2011). Elinvoimaa kuntaan saadaan erilaisten resurssien muodossa kuten veroeuroista, mutta tärkeässä osassa on myös kaupunkilaisten hyvinvointi. Tähän voidaan panostaa esimerkiksi tarjoamalla työpaikkoja ja palveluita. (Onkamo 2017). Muita tekijöitä elinvoimassa ovat vetovoimainen ympäristö, kil- pailukykyinen yrityskanta, yhteisöllisyys, sosiaalisen pääoma ja vahva kuntatalous (Sallinen 2011). Paananen ym. (2014) nostavat tärkeimmiksi yksittäisiksi tekijöiksi resurssit, vuoro- vaikutuksen ja uuden luomisen.
Kuva 1. Sanapilvi elinvoiman eri tekijöistä.
18
Pidemmän päälle elinvoima on hyvin abstrakti käsite ja muuttuu tilan ja ajan mukaan, mutta juuri siksi hyvin käyttökelpoinen. Laajuuden myötä se hyväksyy ristiriitaiset tai jopa toisiaan poissulkevat tahot. Tästä syystä eri tekijät voivat käyttää elinvoimaa omista lähtökohdista käsin erilaisten asioiden kuvaamiseen. (Paananen ym. 2014)
Elinvoima-sanassa on omat ongelmansa. Sillä voidaan viitata lähes mihin tahansa kunnan tehtävään. Se on kärsinyt inflaatiota ja tarkoitus on osittain kadonnut sekä sisältö hämärtynyt.
Laaja-alaisuuden takia sen käyttö voi luoda kommunikaatio-ongelmia. Ongelmia tuo myös se, ettei elinvoima sanana kerro sitä, miten elinvoimaisuuteen pyritään ja mitä valintoja muu- tokseen ja elinvoimaisempaan yhteiskuntaan tarvitaan. Tarvitsemme elinvoiman rinnalle yk- sinkertaisia ja konkreettisia asioita, joilla elinvoimaa voidaan kasvattaa (Paananen ym. 2014;
Onkamo 2017).
2.4 Lähikäsitteet
Elinvoima on lähellä muita käsitteitä kuten kilpailukykyä, elinkeinopolitiikkaa, vetovoimaa ja hyvinvointia. Nämä kaikki käsitteet ovat paljon käytettyjä, mutta niiden tarkka määrittely on hankalaa elinvoiman tavoin. Käsitteet ovat osittain päällekkäisiä ja ovat vuorovaikutuk- sessa keskenään. Seuraavaksi esittelen tarkemmin nämä käsitteet.
Yksi yleisimmistä elinvoiman näkökulmista on kilpailukyky (Paananen 2009). Kilpailuky- vyllä tarkoitetaan yritysten tai kokonaisten toimialojen kilpailukykyä, mutta sitä voidaan käyttää myös alueita tarkastellessa (Huovari ym. 2001). Alueiden yhteydessä kilpailukykyyn liittyy kyky ylläpitää, houkutella ja synnyttää uutta toimintaa, joka lisää alueen taloudellista hyvinvointia. Tätä kautta alueen syntyvä ja lisääntyvä kokonaishyvinvointi kasvaa. (Aro 2013a)
19
Erityisesti pitkän aikavälin kilpailukyky on lähellä elinvoimaa. Siinä pyritään lisäämään mahdollisimman paljon kansalaisten hyvinvointia pitkällä aikavälillä mahdollisimman hyvän tuottavuuskehityksen avulla (Metsä 2014). Erona kilpailukykyyn on, että elinvoimaisuus syntyy kunnassa ja sen muutosta tarkastellaan kunnan aikaisempaan tilaan, kun taas kilpai- lukyky määrittyy suhteessa muihin kuntiin (Paananen ym. 2014). Alueiden kilpailukyky ajat- telussa alueet on pakotettu vertaamaan muihin alueisiin ja ottamaan mallia niistä. Kilpailu- kykykäsitteen käyttämistä muissa kuin yritysten välisen kilpailukyvyn kuvaamiseen on kri- tisoitu erityisesti sen takia, ettei se tarkoita muuta kuin alueiden toimivien yritysten kilpailu- kykyä ja se antaa virheellisen kuvan kilpailuastelemasta alueiden välillä (Krugman 1996).
Tämä on vain yksi näkemys ja esimerkiksi Porter (1996) ja Begg (1999) pitävät käsitettä hyödyllisenä myös aluetutkimuksen yhteydessä. Näin taloudellinen kilpailukyky nähdään edellytyksenä taloudelliselle menestykselle. Kilpailukykyä ei tule nähdä pelkästään alueiden kilpailuna resursseista esimerkiksi naapurikuntien kilpailu asukkaista ja yrityksistä ei vie alu- eita eteenpäin (Huovari ym. 2001:3-4).
Kuva 2. Elinvoima on lähellä hyvinvointia, kilpailukykyä, elinkeinopolitiikkaa ja vetovoimaa ollen kuitenkin laajempi ja moniulotteisempi.
20
Elinkeinopolitiikalla tarkoitetaan yleisesti julkisen vallan toimenpiteitä, joilla pyritään vah- vistamaan taloutta ja luomaan toimintaympäristö edistäen yritysten syntymistä, kasvu-, toi- minta- ja kilpailukykyä sekä työllisyyttä (Kuntien elinkeinopolitiikka 2017). Se on yksi vä- line hyvinvoinnin ja elinvoiman edistämisessä. Siinä pyritään lisäämään kerrannaisvaikutuk- sia. Elinkeinojen huolehtimiseen kunnissa tulee olla elinkeinoasiamies tai muuten huolehtia tästä asiasta. Elinkeinopolitiikalla pyritään alueen aseman parantamiseen alueellisessa työn- jaossa. Sen tehtävinä on sekä ulko-, että sisäsyntyisten mahdollisuuksien hyödyntäminen ja uhkien torjunta. Päämäärät vaihtelevat alueittain ja kunnittain, riippuen paikallisista teki- jöistä (Sotarauta & Linnamaa 1997). Elinkeinopolitiikka kohdentuu erityisesti elinkeinoelä- män, yritysten ja yrittäjien toimintaedellytysten parantamiseen, kun taas elinvoimapolitiikka koko kuntayhteisöön, kuntalaisiin, elinkeinoelämään ja järjestöihin. Ollen siis laajempi ko- konaisuus (Paananen ym. 2014).
Vetovoimaisuus kytkeytyy tiiviisti muuttoliikkeeseen. Vetovoimaisuus syntyy kunnan ulko- puolisten toimijoista käsin kertoen, kuinka hyvin kunta on onnistunut houkutella alueelle uu- sia toimijoita ja asukkaita (Paananen ym. 2014). Timo Aro on käsitellyt vetovoimaa monella tapaa ja jakanut vetovoimatekijät sekä koviin- että pehmeisiin (Aro 2017). Kovat vetovoima- tekijät hän liittää kasvuun ja yleiseen kehitykseen, jota erityisesti työllisyystilanne ja työpai- kat, joihin vaikuttaa talouden kasvu alueella. Pehmeitä vetovoimatekijöitä ovat ilmapiiri, tun- nelma, fiilis, paikan henki kuin myös ”vetovoimapalvelut” kuten hyvät kulttuuri-, liikunta- ja vapaa-ajan toiminnot. Monet vetovoimaan liittyvät tekijät kuten hyvä yritysdynamiikka ja -ilmapiiri luovat monia positiivisia kerrannaisvaikutuksia. Aro nostaa myös korkeakoulut korvaamattomaksi mainetekijäksi (Aro 2017).
Sijainti ja alue vaikuttaa monella tapaa vetovoimaan. Alueen riittävä koko tuo vetovoimaa alueelle ja saavutettavuus on yksi tärkein tekijä sekä vetovoimassa että kilpailukyvyssä. Saa- vutettavuuteen voi vaikuttaa esimerkiksi hyvillä toimivilla liikenneyhteyksillä (Aro 2017).
21
Maineella on oma tekijänsä alueen halukkuutena asuinkuntana ja vetovoimaisuutena. Ulko- puolisten toimijoiden synnyttämä mainekuva on usein ratkaisevassa roolissa muuttopäätöstä tehdessä. Mainetta alueelle tuovat suuret tapahtumat, jotka herättävät mielenkiintoa aluee- seen. Perinteisillä vetovoimatekijöillä matkailulla- ja luontokohteilla on oma tehtävänsä alu- een vetovoimassa. Vetovoimaisuudessa ja uusien asukkaiden houkuttelemisessa on tärkeää, että alueet erottautuisivat toisistaan. Luoden alueelle positiivista mainetta ja brändiä (Aro 2017).
Vetovoimaan voidaan kytkeä myös työntövoimatekijöitä, jotka ovat vastakkaisia vetovoi- malle ja ajavat asukkaita pois alueilta. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi asumiseen liittyvät tekijät, etäisyys ja työllisyystilanne. Muuttamiseen vaikuttaa myös eri yhteiskuntaryhmien monipuolisuus. Alueet, joilla väestö on taloudellisesti, etnisesti ja koulutuksellisesti laaja- alaista, vetävät puoleensa enemmän kuin kapea-alaisesti edustetut alueet (Lee 1966).
Kuva 3. Elinvoima on itseään vahvistava kehä. Elinvoiman avulla kunnat luovat vetovoimate- kijöitä, jotka tuovat kuntiin lisää hyvinvointia. Maine muuttaa elinvoiman lopulta vetovoi- maksi. (Halonen 2017) Kun ihmiset voivat hyvin, kunta voi paremmin ja tämä taas luo veto- voimaa ja kilpailukykyä.
22
3 Aineistot ja menetelmät
3.1 Elinvoiman mittaaminen
Elinvoiman mittaamistapoja on lähes rajaton määrä ja jokainen tarkastelee sitä omista lähtö- kohdista käsin. Tulokset ovat aina riippuvaisia valituista teemoista, muuttujista, painotuksista ja ajankohdista. Ei ole olemassa yhtä oikeaa mallia. Elinvoimaisuuden tutkimisen ongelmana on löytää tarpeeksi laajat tekijät kuvaamaan abstraktia elinvoimaa niin, ettei elinvoimakäsit- teen tarkoitus jää epäselväksi.
Aineiston käsittelyssä käytän IBM SPSS Statistic -ohjelmaa, joka mahdollistaa faktoriana- lyysin suorittamisen aineistossa. Faktorianalyysi on kulkenut etenkin aluekehityksen tutki- muksessa jo pitkän aikaa ja 1960- luvulla faktorianalyysia pidetäänkin oman aikansa yhteis- kunnallisena kuvastimena lukuisine tutkimuksineen (Moisio 2011). Pelkästään elinvoiman tutkimisessa sitä ei ole nähty, vaikka se tarjoaa hyvän lähtökohdan elinvoiman takana olevien latenttien tekijöiden tutkimiseen. Elinvoima tutkiminen voidaan nähdä moniulotteisena kä- sitteenä hyvinvoinnin tapaan, johon faktorianalyysiä pidettiin ”lähes ainoana mahdollisena ongelmakentän yleiskartoituksen menetelmänä” (Aronen & Siirilä 1986:2).
Poimin faktorianalyysiin elinvoimaa kuvaavia muuttujia mahdollisimman kattavasti Tilasto- keskuksen ja Sotkanet.fi -palveluista. Tarkoituksena luoda näistä faktorianalyysin avulla elinvoimaindeksi. Tilastoja on tarkoitus poimia kymmenen vuoden ajalta 2005-2014. Tämä mahdollistaa maakuntien vertailun ja pystytään havaitsemaan muutos elinvoimassa vuosien saatossa ja millä yhteiskunnallisilla muutoksilla on ollut vaikutus elinvoimaan. Näin pysty- tään suuntautumaan paremmin tulevaan, kun mennyt kehitys on tiedossa.
Käytän tutkimuksessani aluejakona Manner-Suomen maakuntia. Maakunnilla on oma tärkeä tehtävänsä Suomen aluehallinnossa, joissa maakuntien liitot hoitavat aluekehitysviranomai- sen asemaa. (Mykkänen 2016). Nykyisessä maakuntauudistuksessa valtaa maakunnissa on
23
tarkoitus kasvattaa ja maakuntien merkitys aluehallinnollisena yksikkönä kasvaa. Näin ollen maakuntakohtainen tarkastelu on entistä tärkeämpää. Kaupungistumisen ja kuntaliitosten myötä kuntien koko on suurentunut ja pelkkien kuntakohtaisten tilastojen vertailu soveltuu koko ajan heikommin alueiden erojen tunnistamiseen (Aluekehityksen seuranta… 2018).
3.2 Faktorianalyysi
Tutkimuksessa menetelmänä käytän faktorianalyysiä, joka soveltuu hyvin suuresta muuttu- jajoukosta latenttien tekijöiden etsimiseen. Eri muuttujien päällekkäisyys saadaan paremmin pois suljettua ja muuttujat jaoteltua osatekijöihin. Faktorianalyysi jakaantuu sekä eksplora- tiiviseen että konfirmatoriseen analyysiin, joista käytän omassa tutkimuksessani eksploratii- vistä. Se on aineistolähtöinen tutkimusmenetelmä ja soveltuu tilanteeseen, jossa tutkijalla ei ole ennakkoon vahvoja oletuksia tulkinnasta ja faktorien määrästä. Konfirmatorisessa taas tutkijalla on teorian pohjalta luotu ajatus teoriasta muuttujien taustalla (Faktorianalyysi 2004).
Faktorianalyysissä kaksi käytetyintä estimointimenetelmää ovat suurimman uskottavuuden menetelmä (maximum likelihood) ja pääakselifaktorointi (principal axis factoring). Tutki- muksessani on tarkoitus käyttää pääakselifaktorointia, joka on suositeltavampi, kun normaa- lijakautuneisuus ei täyty (Fabrigar ym. 1999:277).
Faktorianalyysi etsii aineistosta yhteisiä tekijöitä ja muodostaa niiden perusteella faktoreita.
Kun faktorianalyysi on löytänyt ensimmäisen yhteisen tekijän, sen vaikutus eliminoidaan al- kuperäisestä korrelaatiosta. Tästä saadaan residuaali eli jäännösmatriisi, josta lasketaan kor- relaatioiden avulla seuraava faktori. Tämän jälkeen sen vaikutus taas eliminoidaan ja laske- taan käytetystä jäännösmatriisista. Näin jatketaan, kunnes residuaalikertoimet lähenevät nol- laa tai ominaisarvon (eigenvalue) saavuttaessa kriittisen arvon. Yleisesti kriittisenä rajana pidetään yhtä (1). Kun ominaisarvo kerrotaan sadalla ja jaetaan muuttujien lukumäärällä,
24
saadaan kuinka monta prosenttia faktorin edustama yhteinen tekijä selittää muuttujan koko- naisvarianssista (Wuori 1982:20). Laskettaessa kaikkien faktoreiden selitysosuus yhteen, saadaan koko analyysin selitysosuus (Faktorianalyysi 2004).
Faktorianalyysi tuottaa muuttujista faktorilatauksen eli painokertoimen, jonka arvot vaihte- levat -1 ja 1 välillä. Faktorilatauksesta voidaan päätellä kuinka paljon havaitun muuttujan vaihtelusta (varianssista) selittyy yhteisestä tekijästä eli faktorista. Selitysprosentti saadaan kertomalla latauksen neliö sadalla. Faktorianalyysissä tutkitaan muuttujia yhteisvarianssin avulla, jota kutsutaan kommunaliteetiksi. Se saadaan eri faktoreilla saatujen latausten neliöi- den summasta, joka kertoo yksittäisen muuttujan vaihtelun määrän löydetyn faktorin avulla (Faktorianalyysi 2004).
Faktorianalyysissä olennainen tekijä on muuttujien valinta. Faktorianalyysistä ei voi saada validia, jos muuttujia ei ole tarkoin valittu. Tarkoituksena on valita kirjallisuuden ja aikai- sempien tutkimuksien avulla Tilastokeskuksen ja Sotkanet.fi:n sivuilta muuttujia kuvaamaan elinvoimaa alueiden vetovoimaisuuden, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn näkökulmista. Kaik- kia muuttujia ei ole saatavilla kattavasti maakunnittain ja kyseisellä ajanjaksolla, mikä rajoit- taa mukaan otettavia muuttujia, vaikka ne muuten kuvailisivat kattavasti eri osa-alueita. Py- rin siihen, että muuttujat kuvaavat elinvoimaa mahdollisimman suoraan. Tästä syystä esimer- kiksi kuntataloutta kuvaavia lukuja ei otettu mukaan.
Käytän tutkimuksessani rotatointia helpottaakseni ja yksinkertaistaakseni tulosten tulkintaa.
Rakennetta pidetään yksinkertaisimpana, kun lähellä nollaa ja ykköstä olevia latauksia on mahdollisimman paljon. Rotatoinnissa faktoriavaruutta kierretään joko vinokulmaisesti tai suorakulmaisesti. Suorakulmainen rotaatio on yleisin ja siinä faktoreiden suorakulmaisuus säilyy. Vinokulmaisessa taas faktorien väliset kulmat muuttuvat. Käytän tutkimuksessani vinokulmaista rotaatiota (promax1), joka on suositeltava rotatointimenetelmä, kun muuttujat
1 Vinokulmaisia rotatointeja on sekä Direct oblimin että Promax, joista Promax on laskennallisesti nopeampi toteuttaa ja soveltuu tästä syystä suuremmille aineistoille (Field 2012:681).
25
ovat osittain päällekkäisiä ja korreloivat keskenään (Field 2012:679-680; Hautamäki ym.
1979:22).
Faktorianalyysistä on lopuksi tarkoitus laskea faktoripisteet, jotka saadaan laskemalla fakto- rilatauksen mukaan painotetun keskiarvon alkuperäisten muuttujien standardoiduista ar- voista (Faktorianalyysi 2004). Faktorianalyysin tuloksena saan faktoripisteet eri ulottuvuuk- sille. Pisteiden avulla tarkastelen näitä ulottuvuuksia etenkin kärkimuuttujien avulla. Lopuksi lasken yhteen faktoripisteiden summan, josta muodostuu lopullinen elinvoimaindeksini.
Tutkimustapaan liittyy ekologisen virhepäätelmän ongelma, joten muuttujien asteikkoon täy- tyy kiinnittää erityistä huomiota. Ekologisella harhalla tarkoitetaan tiedon katoamista yksi- lötason lukuja yleistettäessä koko ryhmää koskevaksi. Tästä syystä suurin osa on pyritty suh- teuttamaan johonkin väestönosaan kuten keskiväkilukuun. (Hautamäki ym. 1979:20; Roto 2012:20). Omat ongelmansa faktorianalyysissä on sen tulkinta muuttujien pirstaloituessa eri painotusten mukaan eri faktoreille. Tämä vaikuttaa tutkimuksen validiteettiin; ei voida tietää tarkkaan vastaavatko faktoripistemäärät faktoreita niin kuin niiden on tarkoitettu vastaavan.
Ainoa tapa välttää tämä on suorittaa pääkomponenttianalyysi (Riihinen 1965:234-235). Tä- män vuoksi tarkastelen tutkimuksessa myös pääkomponenttianalyysillä saatuja tuloksia. Me- netelmä eroaa faktorianalyysistä siinä, että pisteytyksissä painotetaan pääkomponenttia, joka sisältää maksimimäärän muuttujien kokonaisvarianssista. Seuraavat komponentit selittävät jäljelle jääneen osan. Toisena erona faktorianalyysiin on myös, ettei tuloksia rotatoida (Wuori 1982:22).
26
Kuva 4. Faktorianalyysin idea yksinkertaistettua. Eri muuttujat latautuvat eri tavoin ja näiden la- tausten perusteella taustalla olevat faktorit muodostetaan. Faktorilataukset voivat kuvasta poiketen mennä myös ristiin, niin että esimerkiksi muuttuja kolme latautuu myös faktorille kaksi.
27
4 Tulokset
4.1 Elinvoima muuttujat
Tutkimuksessa käytetään 18 eri muuttujaa. Muuttujat kuvaavat etenkin muuttoliikettä, varal- lisuutta, koulutusta, työmarkkinoita, sairastavuutta, kuolleisuutta. Muuttujista Tilastokeskuk- sen sivuilta ovat poimittuja seuraavat muuttujat: 25-34 vuotiaiden nettomuutto, korkea-aste
%, BKT/asukas, osakeasuntojen hinta, vieraskielisten osuus, 25-34 vuotiaiden osuus väes- töstä, luonnollinen väestönlisäys, nettomaahanmuutto väestönlisäys, korkea-asteen netto- muutto, työpaikkaomavaraisuus, pendelöinti työllisistä, T & K menot, yöpymisten luku- määrä, työttömyysaste ja taloudellinen huoltosuhde (Kuntien välinen muutto… 2018; Vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen… 2017; Bruttokansantuote asukasta… 2017; Vanhojen osa- keasuntojen neliöhinnat… 2018: liite 5.; Väestö kielen… 2018; Väestö iän… 2018; Kaikki väestönmuutokset… 2017; Maakuntien välinen muutto… 2017; Alueella työssäkäyvät…
2017; Tutkimus- ja kehittämistoiminnan… 2017; Saapuneet vieraat… 2018; Väestö työ- markkina aseman… 2018; Väestöllisiä tunnuslukuja… 2018.).
Sotkanet- palvelusta taas ovat poimittuja seuraavat muuttujat: THL:n sairastavuusindeksi (ikävakioimaton), kunnan yleinen pienituloisuusaste ja menetetyt elinvuodet (THL:n sairas- tavuusindeksi… 2018; Kunnan yleinen… 2018a; Menetetyt elinvuodet… 2018). Muuttujia on pyritty suhteuttamaan johonkin väestönosaa ekologisen harhan poistamiseksi. Yleisim- pänä suhteutuksena on käytetty keskiväkilukua. Muuttujista negatiivisesti elinvoimaan aja- tellaan vaikuttavan THL:n sairastavuusindeksi, työttömyysaste, taloudellinen huoltosuhde, kunnan yleinen pienituloisuusaste ja osakeasuntojen hinta. Nämä muuttuja on käännetty päinvastaisesti, jotta ne vaikuttavat negatiivisesti lopullisiin pisteytyksiin. Analyysiin pyrit- tiin ottamaan mukaan mahdollisimman kattavasti elinvoimaa kuvaavia muuttujia niin, ettei päällekkäisiä muuttujia tulisi. Muuttujajoukkoa lähestyttiin niin, etteivät tekniset ja itsestään selvät korrelaatiot päässeet luomaan ympärilleen faktoreita (Aronen & Siirilä 1986: 26).
Päällekkäisyyttä tarkasteltiin korrelaatiomatriisin avulla (liite 1).
28
Taulukko 1. Tutkielmassa käytetyt muuttujat ja aineistolähteet.
Tunnus Kuvaus Aineistolähde
25-34 nettomuutto Nuorten muuttoliike Tilastokeskus
Korkea-aste % Korkea-asteen kouluttautuneiden määrä väestöstä Tilastokeskus BKT/asukas, € Bruttokansantuote asukasta kohden Tilastokeskus
Osakeasuntojen hinta* Osakeasuntojen keskineliöhinta Tilastokeskus
Vieraskielisten osuus -% Vieraskielisten osuus väestöstä. Tilastokeskus 25-34 vuotiaiden osuus väestöstä Nuorten osuus väestöstä Tilastokeskus
Luonnollinen väestönlisäys Syntyvyyden enemmyys. Tilastokeskus
Nettomaahanmuutto Maahanmuutto. Työvoiman saatavuus Tilastokeskus
Korkea-asteen nettomuutto Korkea-asteen suorittaneiden nettomuutto Tilastokeskus Työpaikkaomavaraisuus Alueella työssäkäyvien ja alueella asuvan työllisen
työvoiman välinen suhde. Työmarkkinoiden koko.
Tilastokeskus
Pendelöinti työllisistä (%) Oman asuinalueen ulkopuolella työssäkäyvät työlli- sistä. Liikenneyhteydet, liikenteen sujuvuus, saavu- tettavuus, työpaikat.
Tilastokeskus
T & K menot Tutkimus & (tuote)kehitys menot (keskiväkiluvusta).
Kilpailukyky, innovaatiot, tuotekehitys.
Sotkanet.fi
Yöpymiset, lkm Kaikkien majoitusliikkeiden yöpymisten lukumäärä.
Vetovoimaisuus, matkailu.
Tilastokeskus
THL:n sairastavuusindeksi * Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ikävakioimaton sairastavuusindeksi. Sairastavuus
Sotkanet
Työttömyysaste* Työttömien prosenttiosuus saman ikäisestä työvoi- masta.
Tilastokeskus
Taloudellinen huoltosuhde* Työvoiman ulkopuolella olevien suhde työllisiä kohti. Väestörakenteen tasapaino.
Tilastokeskus
Kunnan yleinen pienituloisuus- aste*
Asuntokuntien pienituloisuus Sotkanet.fi
Menetetyt elinvuodet Menetetyt elinvuodet ikävälillä 0 - 80 vuotta / 100 000 asukasta*. Kuolleisuus
Sotkanet.fi
*Muuttujat käännetty
29
Faktorianalyysin soveltumista aineistoon testattiin Kaiser-Mayer-Olkin (KMO) testillä ja va- rianssien yhtäsuuruutta Bartlettin testillä. KMO testin tulisi olla mielellään yli 0.5 ja Bartlet- tin testin p-arvo pienempi kuin 0.05. KMO testi sai tulokseksi 0.876, jota voidaan pitää erin- omaisena ja Bartlettin testi 0.00, joten aineisto soveltuu hyvin faktorianalyysiin (Field 2012:684).
Kuva 5. KMO- ja Bartlett-testien tulokset SPSS tulosteessa.
Yksittäisistä muuttujista faktoreiden vaihtelua selittävät eniten eli suurimman kommunali- teetin omaavat 25-34 vuotiaiden nettomuutto (0,991), 25-34 vuotiaiden osuus väestöstä (0,944) ja nettomaahanmuutto (0,974). Vähiten vaihtelua selittävät työpaikkaomavaraisuus (0,281), menetetyt elinvuodet (0,547), työttömyysaste (0,617) ja vieraskielisten prosentti- osuus (0,644). Kaiken kaikkiaan muuttujat selittävät aineiston hajontaa 81,6 prosenttia, jota voidaan pitää varsin hyvänä.
Taulukko 2. Elinvoimaa mittaavien muuttujien faktorianalyysin pääakselifaktorointi. Yli 0,4 lataukset lihavoitu.
30
Muuttuja Veto-
voima Faktori 1
Hyvin- vointi Faktori 2
Kilpailu- kyky Faktori 3
Kommu- naliteetti
25-34 nettomuutto 1,139 0,072 -0,317 0.991
Korkea-aste % 0,245 0,182 0,643 0.904
BKT/asukas, € 0,333 0,348 0,386 0.843
Osakeasuntojen keskineliö- hinta*
-0,584 -0,084 -0,393 0.902
Menetetyt elinvuodet ikävälillä 0 - 80 vuotta / 100 000 asu- kasta*
-0,393 0,666 0,385 0.547
Taloudellinen huoltosuhde* 0,152 0,760 0,056 0.799
Työttömyysaste* -0,070 0,921 -0,206 0.617
THL:n sairastavuusindeksi* 0,133 0,806 0,009 0.800
Tutkimus & kehitys menot (keskiväkiluvusta)
-0,144 -0,085 0,990 0.734
Korkea-asteen nettomuutto
(yli 18v. täyttäneet) 0,977 0,192 -0,265 0.872
Vieraskielisten osuus -% 0,529 0,171 0,207 0.644
25-34 vuotiaiden osuus väes- töstä
-0,068 0,196 0,890 0.944
Luonnollinen väestönlisäys 0,643 -0,109 0,444 0.865
Nettomaahanmuutto 0,910 -0,064 0,162 0.974
Pendelöinti työllisistä (%) 0,192 0,490 0,307 0.735
Yöpymiset, lkm 0,781 -0,368 0,430 0.861
Kunnan yleinen pienituloisuus- aste*
0,118 0,859 -0,096 0.765
Työpaikkaomavaraisuus 0,300 -0,174 0,382 0.281
Ominaisarvo (eigenvalue) 11,234 2,104 1,356
Faktorilatausten kokonaisne-
liö summa 9,340 7,832 8,483
Selitysaste (var %) 62,410 11,687 7,531
Selitysaste (kum %) 62,410 74,097 81,628
*Asteikko käännetty, tulee tulkita päinvastaisesti
Pääkomponenttianalyysissä muuttujat saivat hieman erilaisia latauksia kuin faktoriana- lyysissä, mutta suuria eroavaisuuksia ei ole (taulukko 3.). Muuttujat latautuvat lähes ko- konaan ensimmäiselle komponentille. Seuraavat komponentit saavat pääosin pieniä ja ne- gatiivisia latauksia. Faktorianalyysin toisen ja kolmannen komponentin muuttujat näyttä-
31
vät latautuvan pääkomponenttianalyysissä myös ensimmäiselle komponentille varsin voi- makkaasti. Nämä lataukset vahvistavat kärkimuuttujien asemaa ja faktorianalyysiin valit- tujen muuttujien soveltuvuutta elinvoima-analyysiin.
Taulukko 3. Muuttujien pääkomponenttianalyysi.
Muuttuja Komponentit Kommu-
naliteetti
1 2 3
25-34 nettomuutto 0,809 -0,290 -0,466 0,957
Korkea-aste % 0,921 -0,035 0,215 0,897
BKT/asukas, € 0,920 0,046 0,071 0,854
Vieraskielisten osuus -% 0,814 -0,112 -0,091 0,684 25-34 vuotiaiden osuus väestöstä 0,859 0,049 0,423 0,920 Luonnollinen väestönlisäys 0,879 -0,319 0,048 0,877
Nettomaahanmuutto 0,904 -0,339 -0,169 0,961
Pendelöinti työllisistä (%) 0,847 0,202 0,028 0,758 Tutkimus & kehitys menot (kes-
kiväkiluvusta) 0,663 -0,100 0,603 0,812
THL:n sairastavuusindeksi * 0,787 0,427 -0,133 0,819
Työttömyysaste* 0,518 0,644 -0,215 0,729
Taloudellinen huoltosuhde* 0,808 0,392 -0,117 0,820 Kunnan yleinen pienituloisuus-
aste*
0,728 0,486 -0,185 0,799 Menetetyt elinvuodet (PYLL) ikä-
välillä 0 - 80 vuotta / 100 000 asu- kasta*
0,532 0,558 0,342 0,712
Osakeasuntojen keskineliöhinta* -0,934 0,179 -0,005 0,904
Työpaikkaomavaraisuus 0,487 -0,324 0,255 0,408
Korkea-asteen nettomuutto (yli 18v. täyttäneet)
0,812 -0,189 -0,459 0,906
Yöpymiset, lkm 0,782 -0,513 0,024 0,876
Ominaisarvo (eigenvalue) 11,234 2,104 1,356
Selitysaste (var %) 62,410 11,687 7,531
Selitysaste (kum %) 62,410 74,097 81,628
Tarkastelen seuraavissa kappaleissa osa-alueittain absoluuttisia faktorimuuttujia ja suhteelli- sia lukuja, joissa alueen faktoripisteitä verrataan ensimmäisen tarkasteluvuoden 2005 lukuun kasvuprosenttien avulla. Osa-alueiden yhteydessä esittelen suurimpien latauksen saaneiden muuttujien vaikutukset osa-alueisiin.
32 4.2 Absoluuttiset luvut
4.2.1 Ensimmäinen faktori: vetovoima
Faktorianalyysin ensimmäistä faktoria nimitän vetovoimaisuuden ulottuvuudeksi sen kuva- tessa vahvasti alueen vetovoimaisuutta ja muuttoliikettä. Se selittää yli puolet (62,4 %) muut- tujien yhteisvarianssista ja saa suurimmat positiiviset lataukset 25-34 vuotiaiden nettomuu- tosta (1,139), korkea-asteen suorittaneiden nettomuutosta (0,977), nettomaahanmuutosta (0,910) ja yöpymisten lukumäärästä (0,781). Lisäksi pienempiä latauksia luonnollisesta vä- estönlisäyksestä (0,643) ja vieraskielisten osuudesta (0,529). Negatiivisesti latautuu kään- netty osakeasuntojen keskineliöhinta2 ja menetettyjen elinvuosien määrä. Menetettyjen elin- vuosien negatiivinen lataus johtuu siitä, että muuttuja painottaa erityisesti nuorten iällä ta- pahtuvia kuolemia (Tuloryhmien väliset…. 2017) ja väestön ikärakenteen nuorentuessa me- netettyjen elinvuosien kasvun riski lisääntyy. Ensimmäinen faktori sai 18 muuttujasta mer- kittäviä latauksia (suurempia kuin 0,4) 7 muuttujalla (taulukko 2).
Maakunnista korkeimmat luvut ovat viimeisimpänä tarkasteluvuotena (2014) saaneet Uusi- maa (105,21), Satakunta (100,07) ja Pirkanmaa (100,03). Vain nämä maakunnat ovat kyen- neet myös kasvattamaan vetovoimaisuuttaan tarkasteluvuosina 2005-2014. Vähän perässä tulevat Kanta-Häme (99,99), Keski-Suomi (99,98) ja Etelä-Karjala (99,92). Heikoiten veto- voima faktorilla mitattuna pärjäävät Kainuu (99,51) ja hieman yllättäen Pohjanmaa (99,53) (kuva 6.). Erot eivät ole kuitenkaan suuria. Maakuntien lukuja selittää etenkin muuttoliike.
Se keskittyy voimakkaasti suurten kaupunkien lähelle ja etenkin pääkaupunkiseudulle. Kor- keakoulutettujen muuttovoitosta hyötyvät eniten Uusimaa, Pirkanmaa, Päijät-Häme ja Kanta-Häme. Uusimaa houkuttelee etenkin nuoria muuttajia, mikä on nähtävissä 25-34 vuo- tiaiden muuttoliikettä katsottaessa (liite 2).
2 Korkean osakeasunto hinnan ajatellaan vaikuttaan kielteisesti tässä tutkimuksessa.
33
Kuva 6. Ensimmäisen faktorin pistemäärät maakunnittain 2005-2014.
Vuonna 2014 vain Uusimaa (+ 2664), Keski-Pohjanmaa (+ 35), Pirkanmaa (+ 19) ja Kanta- Häme (+ 15) ovat onnistuneet positiivisesti nuorten 25-34 vuotiaiden nettomuutossa. Pirkan- maan ja Kanta-Hämeen nuorten nettomuutto määrät ovat taas olleet laskussa vuodesta 2005 alkaen (liite 2.).
Uudellemaalle nuoret tulevat etenkin töiden perässä, mutta muuttoliike kääntyy päinvas- taiseksi 55 -ikävuoden jälkeen, jonka jälkeen moni uusimaalainen muuttaa eläkepäivät mie- lessään kohti kotiseutua (Pölkki 2016). Muuttoliikettä tarkasteltaessa huomataan, että jo 34- ikävuoden jälkeen moni lähtee pääkaupunkiseudulta pois. Uudenmaan nettomuutto on tämän jälkeen ollut vuosittain negatiivinen ja eläkeikää lähestyttäessä liikehdintä voimistuu. Suu- rimpia voittoja nettomuutossa 35-ikävuoden jälkeen ovat saaneet Varsinais-Suomi, Pirkan- maa, Päijät-Häme ja Etelä-Savo (Kuntien välinen muutto… 2018).
34
Kuva 7. Kuntien välinen nettomuutto 2014 ikäryhmittäin (Kuntien välinen muutto… 2018).
Faktorianalyysissä muuttoliikettä kuvaavaksi luvuksi on valikoitunut 25-34 vuotiaiden net- tomuuton lisäksi korkea-asteen suorittaneiden nettomuutto. Korkea-asteen suorittaneilla tu- lotaso on keskimäärin korkeampi kuin alhaisemmilla koulutustasoilla. Esimerkiksi KUUMA-kunnat (Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Por- nainen, Sipoo, Tuusula ja Vihti) houkuttelevat työllisiä, nuoria aikuisia ja korkea-asteen suo- rittaneita hyvin, mikä toi keskimäärin 46,4 miljoonan euron hyödyn alueelle vuosien 2010- 2015 aikana (Aro 2018).
Puhutaan, että Suomessa käynnissä oleva maaltamuuttoliike on korkeimmillaan sitten 1970- luvun. Voittajia ovat etenkin isot kasvukeskukset ja niiden ympäristökunnat. Tämä tarkoittaa sitä, että moni asuinale tyhjenee. Positiivinen muuttoliike ei ole pelkästään hyvä asia, sillä
35
muuttajat tuovat lisäkustannuksia sekä lähtökunnalle että tulokunnalle (Muuttoliike aiheut- taa… 2001). Tämä näkyy faktorianalyysissä niin, että muuttoliikettä kuvaavat muuttujat la- tautuvat hieman negatiivisesti kilpailukyky faktorin kanssa. Muuttoliikkeessä olisi tärkeää tarkastella muuttajien rakennetta eli heidän yksilöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia ominai- suuksia (Otsamo 2016). Vaikka korkeakoulutetut pakenevat pääkaupunkiseudulta 34-ikä- vuoden jälkeen, yli 18-vuotiaiden nettomuuttoa tarkastellessa Uusimaa voittaa selvästi muut Suomen alueet. Pirkanmaa, Päijät-Häme ja Kanta-Häme tulevat kaukana perässä. Vastaavasti Keski-Suomi on menettänyt paljon korkea-asteen suorittaneita viime vuosina (liite 2).
Muuttoliike muuttujien lisäksi ensimmäinen faktori saa voimakkaat lataukset sekä nettomaa- hanmuutosta ja vieraskielisten osuudesta. Näillä tekijöillä on voimakkaita vaikutuksia alueen vetovoimaan ja työvoiman saatavuudelle. Monella alueella onkin parhaillaan kova työvoi- mapula, johon maahanmuuton lisääminen voi olla yksi ratkaisu. Maahanmuutolla on suuri vaikutus koko maan bruttokansantuotteeseen, joka voisi laskea noin 2,9-3,4 miljardia euroa ilman maahanmuuttajien työpanosta. Tällöin koko maan työpanos heikkenisi kaksi prosenttia ja investoinnit 1,6-1,8 prosenttia. Voidaan siis sanoa, että maahanmuuttajilla on alueen ta- loutta ja elinvoimaisuutta lisäävä vaikutus. Positiivista nettomaahanmuuttoa saavat Suo- messa eniten Uusimaa vuosittain yli 4000. Lisäksi Varsinais-Suomi, Pohjanmaa ja Pirkan- maa saavat vuosittain noin tuhat maahanmuuttajaa lisää (liite 2.). Maahanmuuttajien positii- vista vaikutusta lisää se, että noin 80 prosenttia kuuluu työikäisiin, mutta heidän työttömyys- prosenttinsa on suurempi kuin kantaväestöllä (Reini 2012).
Luonnollinen väestönmuutos latautuu voimakkainten ensimmäiselle faktorille, mikä kuvaa vahvasti väestön ikärakennetta, nuorten kasvattaessa syntyvyyden myötä lukua. Luonnolli- nen väestönlisäys on ollut positiivista kaikissa paitsi Keski-Pohjanmaan maakunnassa (liite 2.). Syntyvyys on ollut suomessa laskussa pitkän aikaa mikä pahentaa tulevaisuudessa työ- voimapulaa suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Tämän kehityksen jatkuessa kuntien palvelujen tarpeen keskittämisen tarve korostuu. Nuorten muuttaessa kaupunkiin väestön po- larisaatio lisääntyy maassamme entisestää (Kuntien elinkeinopolitiikka 2017).
36
Negatiivisen latauksen vetovoimaisuusfaktori saa osakeasuntojen keskineliöhinnasta, joka on käännetty tässä päinvastaiseksi heikentämään vetovoimaisuutta. Asumisen kallistuessa omistajille tulee lisää kustannuksia ja käytettävissä olevat tulot pienenevät. Asuntojen hinnat ovat nousseet etenkin Uudellamaalla. Helsingin kaupunkimaantieteen professori Mari Vat- tovaara arvelee, että nyt ollaan Uudellamaalla sellaisella tasolla, etteivät ihmiset pysty enää asuntoja hankkimaan asuntojen hintojen ollessa niin korkealla. Asuntojen hinnat heijastele- vat paljon talouden tilannetta. Asuntojen hintojen nousu eriarvoistaa Suomea asumisen kan- nalta ja on osa samaa ilmiötä kaupungistumisen kanssa. Kaupungistuminen lisää väestöä suu- riin keskuksiin, joihin tarvitaan lisää asuntoja. Samaan aikaan maaseutu tyhjenee ja asuntoja on siellä hankala enää saada kaupan. Vetovoimaisuuttaa lisäävänä tekijänä taas voidaan pitää edullista asumista. Etenkin huonommassa taloudellisessa tilanteessa olevat ihmiset hakeutu- vat halvemmille alueille (Tebest & Luukkonen 2015).
4.2.2 Toinen faktori: hyvinvointi
Toinen ominaisarvoltaan yli yhden saava faktori voidaan nimetä hyvinvointi faktoriksi. Se selittää muuttujien yhteisvarianssista 11,687 prosenttia. Se saa merkittäviä latauksia 5 eri muuttujasta, pääosin hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä työttömyysasteesta (0,921), kunnan yleisestä pienituloisuusasteesta (0,859), THL:n sairastavuusindeksistä (0,806), taloudelli- sesta huoltosuhteesta (0,760) ja menetetyistä elinvuosista (0,666). Monet näistä tekijöistä ovat kasaantuvia. Esimerkiksi työttömyys aiheuttaa ongelmia terveyteen, talouteen ja sosi- aalisiin ongelmiin. Taloudellinen ahdinko taas vähentää kaikenlaista hyvinvointia (Hanni- kainen-Ingman 2010).
Maakunnista Uusimaa ja Pohjanmaa erottuvat selvästi muista maakunnista hyvinvointifak- torilla mitattuna (kuva 8.). Työttömyys ja pienituloisuus ovat näissä maakunnissa muuta maata selvästi pienemmät Uudenmaan ollessa paras (liite 2.). Työttömyyteen vaikuttaa pal- jon alueiden työmarkkina tilanne. Esimerkiksi Kainuun käyrä on tehnyt tarkasteluvälillä pal-
37
jon heilahduksia alueen suurimman työllistäjän Talvivaaran kaivoksen kannattavuuden mu- kaan. Tällä on ollut suuri vaikutus alueen hyvinvointiin ja tulotasoon (Törmä & Laukkonen 2014).
Kuva 8. Hyvinvointifaktorin saamat pistemäärät 2005-2014 maakunnittain.
Kärkimuuttujia tarkastellessa työttömyys vaikuttaa eniten faktorin saamiin pistemääriin.
Työttömyys vaikuttaa niin yksilöön kuin yhteiskuntaa. Työttömyydestä koituu julkiselle sek- torille lukuisia kuluja kuten työttömyysturva, asumistuki, toimeentulotuki ja menetetyistä ve- rotuloista. Yleisesti hyvinvointi vähenee työttömyyden kasvaessa. Työttömyyden myötä syr- jäytymisen riski kasvaa, sosiaalisten suhteiden katkeamisen, köyhyyden, fyysisen ja psyyk- kisen terveydentilan heikkenemisen myötä. Stressi, ahdistus ja psykosomaattiset oireet li- sääntyvät ja itsetunto laskee. Pahimmillaan tämä heijastuu alueiden alkoholikuolemiin alko- holinkulutuksen lisääntymisen johdosta. Työttömyys kasvattaa myös kuolleisuutta. Ruot-
38
sissa tehdyn tutkimuksen mukaan kuolleisuusriski oli yli kolminkertainen työttömillä (He- poniemi ym. 2008). Hieman voimakkaammin kuolleisuus näkyy miesten kuin naisten kes- kuudessa. Nuorille tulot ja työ on tärkeää varallisuuden ollessa pienempi ja samalla tapaa työttömyydestä on nuorille suuremmat taloudelliset ja inhimilliset menetykset (Työllisyys, terveys ja hyvinvointi 2010). Työttömyyteen voi vaikuttaa etenkin koulutuksella. Koulutus- tason kasvaessa todennäköisyys työttömyyteen pienenee (Kalenius A. 2014). Koulutustaso lisää myös muilla tekijöillä hyvinvointia esimerkiksi liikunnan määrä on suurempi korkeam- min koulutetuilla (Heponiemi ym. 2008). Korkea työttömyysaste aiheuttaa työntövoimaa alueelta pois ja vaikuttaa alueen vetovoimaisuuteen. Tätä kehitystä pahentaa etenkin muut- toliikkeen valikoivuus, jonka vuoksi nuoret ja hyvin koulutetut muuttavat alueelta herkem- min (Tervo 2000).
Köyhyys liittyy moneen muuhun hyvinvoinnin osatekijään, kuten koulutukseen, terveyteen, asumiseen. Köyhyyttä aineistossa kuvaa etenkin kunnan yleinen pienituloisuusaste latautuen voimakkaasti toiselle faktorille. Se kertoo pienitulosuusrajan3 alapuolelle jäävän väestön osuutta koko väestöön. Pienituloisuusraja vaihtelee vuosittain väestön tulotason mukana. Vä- estön tulotaso saadaan pääoma-, palkka-, yrittäjätulot, ja tulonsiirrot yhteen laskemalla, mistä vähennetään vielä maksetut tulonsiirrot. Mittari ottaa huomioon valtakunnallisen tulotason ja voi poiketa paljonkin oman alueen tulojakaumasta. Se korreloi vahvasti THL:n sairasta- vuusindeksin kanssa aineistossa (korrelaatiokerroin 0,83). Pienituloisuusaste oli koko väes- töstä vuonna 2016 vähän yli 11 prosenttia (Pienituloiset 2018). Pienituloisuus vähentää lää- kärikäyntejä lisäten väestön sairastavuutta etenkin ikääntyneessä väestössä, vaikka pienitu- loisilla on suurin tarve terveyspalveluille. Pienituloiset elävät myös muita useammin yksin, mikä lisää terveyspalvelujen tarvetta ja muita kuluja (Hannikainen 2018).
3 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos käyttää pienituloisuuden rajana 60% suomalaisten kotitalouksien käytettä- vissä olevaa ekvivalenttia rahatuloa mediaanista. Ekvivalentin tulon kaava on laskea yhteen kotitalouksien jä- senten tulo ja suhteuttaa se kotitalouden kulutusyksiköiden summaan (Kunnan yleinen pienituloisuusaste 2018b).
