Marika Asukas
Minua ja sinua
Kertovan minän ja henkilöhahmojen yhteyksiä Pentti Holapan Ystävän muotokuvassa
Kirjallisuuden pro gradu Itä-Suomen yliopisto syyskuu 2019
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Humanistinen osasto
Tekijät – Author
Marika Asukas
Työn nimi – Title
Minua ja sinua. Kertovan minän ja henkilöhahmojen yhteyksiä Pentti Holapan Ystävän muotokuvassa.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma X 27.9.2019 68
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkimuksen kohteena on Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva (1998). Tutkimus on teoslähtöinen ja pohjaa teoreettis-metodologisilta lähtökohdiltaan on narratologiaan. Keskeisimmät käsitteet määrittävät kohdeteoksen ker- ronnallisia rakenteita ja kerronnan ilmenemistä teoksessa. Analyysin keskeisin käsite on kertova subjekti, jonka kerto- muksessa ilmenevää subjektikuvaa käsitellään kolmijakoisesti: kirjoittava minä, kertova minä ja kuvattu minä. Näiden pohjalta tarkastelu kohdentuu autofiktioon, metafiktioon, sisäkertomuksiin, henkilöhahmoihin sekä temaattisuuteen teoksen kerronnassa.
Tutkimuskohteen analyysi jakaantuu kolmeen päälukuun käsiteltävien näkökulmien mukaisesti. Ensimmäisessä ana- lyysiluvussa käsittely keskittyy teoksen kertovaan subjektiin ja sitä määrittävään käsitejakoon: ’kirjoittava minä’, ’ker- tova minä’ ja ’kuvattu minä’. Käsitejakoa koskeva analyysi tarkastelee kertovan subjektin esiintymistä sekä sen jakau- tumista kerronnan sisällä. Seuraavassa analyysiluvussa käsittely kuvaa kertovan subjektin suhdetta keskeisimpiin hen- kilöhahmoihin. Tämän jälkeen kolmas käsittelyluku jatkaa henkilöhahmoja koskettavaa analyysiä. Siinä näkökulmana ovat teoksen sisäkertomukset sekä henkilöhahmojen kuvauksissa näkyvä temaattisuus.
Kertovan subjektin esiintyminen kerrotussa on tutkimuksessa määritetty käsitejaolla: kirjoittava minä, kertova minä ja kuvattu minä. Käsitteistä kirjoittavan minän ja kertovan minän erottuminen toisistaan näkyy kerrontaan sisältyvässä itsetietoisuudessa. Vastaavasti kuvattu minä on kohde, jota kirjoittavan minän ja kertovan minän kuvaukset määrittä- vät. Kyseinen käsitejako muodostaa pohjan, jonka kautta tutkimus tarkastelee myös kertovan subjektin yhteyttä hen- kilöhahmoihin.
Tutkimuksessa näkyy, kuinka itsensä tiedostavaksi tekevä kertova subjekti ilmenee kohdeteoksen kerronnassa sen eri tasoilla, myös ristiriitaisena. Sama tiedostava kertominen ilmentää teoksessa autofiktiota ja käyttää metafiktion keinoja paikoin leikitellessään tiedostavan kerronnan mahdollisuuksilla. Kertovan subjektin jakautuminen näkyy niin ikään henkilöhahmojen kuvauksissa. Sisäkertomukset ovat yksi kertovan subjektin keino leikitellä teoksen henkilöhahmoilla ja heidän ilmentämillään temaattisuuksilla. Samalla sisäkertomuksissa ja henkilöhahmoista esiintyvä kerronta korostaa entisestään kertovalle subjektille ominaista tapaa kyseenalaistaa oma kertova asemansa teoksessa.
Avainsanat – Keywords
narratologia, kertova subjekti, kertojakuva, metafiktio, henkilöhahmot, sisäkertomukset, kerronnan tasot, temaatti- suus, seksuaalisuus, Pentti Holappa
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Humanities
Tekijät – Author
Marika Asukas
Työn nimi – Title
Of Me and You. Relations between the Narrating Self and the Characters in Ystävän muotokuva by Pentti Holappa.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Literature Pro gradu -tutkielma X 27.9.2019 68
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The object at this thesis is novel Ystävän muotokuva (1998) by Pentti Holappa. Holappa’s novel is an autofiction and its narrator is a subject who is conscious of his narrating subject position. This thesis studies the narrating subject and how it is divided into three “selves” and their points of view at different narrative levels. The object is to analyse the relations between the narrating subject and the characters.
The thesis is divided into three main chapters. After the theoretical background this thesis concentrates on the con- cept of ‘narrating subject’ and looks into the three selves that constitute it: ‘the writing self’, ‘the narrating self’ and
‘the depicted self’. The analysis of conceptual division studies the way the narrating subject emerges intext and into the selves in narrating discourse. After this next chapter is about how narrative discourse is related to the characters and how the narrated characters can be interpreted. The last main chapter approaches the narrative from the point of view of ‘stories within a story’ and the themes that can be found in character portrayal.
The narrating subject is an umbrella concept and features in text in three different forms: the writing self, the narrat- ing self and the depicted self. The writing and the narrating selves have been distinguished by the level of self-aware- ness in narrating. Then again, the depicted self is an object delineated by the descriptions made by the narrating and the writing selves. Through these concepts this study sheds light on the relation of the narrating subject to the char- acters.
As a result, the narrating subject appears contradictory in the different levels of narration. This self-awareness in the narrative subject emphasizes the autofictive qualities of the novel and plays on metafictive traits and techniques. This division of the narrating subject also has its effect on the way the characters are portrayed. The stories within a story are one of the techniques in which the narrating subject plays on the characters and the themes they bespeak. They represent the narrating subject’s means of questioning his own narrator position.
Avainsanat – Keywords
narratology, narrating subject, image of narrator, metafiction, characters, stories within the story, themes of charac- ters, sexuality, levels of narrating, Pentti Holappa
Sisällys
1. Johdanto ...1
1.1 Tutkimuskohteen esittely ...1
1.2 Aiempi tutkimus ...2
1.3 Tutkimuksen lähtökohdat ...5
2. Teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat...8
2.1Narratologiset lähtökohdat ...8
2.2 Kertova subjekti: kertoja, minäkertoja...10
2.3 Autofiktio/metafiktio/autobiografia ...12
2.4 Temaattiset henkilöhahmot ...14
3. Kertova subjekti ja hajotettu minäkuvallisuus ...16
3.1 Kertovan subjektin ristiriitaisuus ‒ autofiktiosta metafiktioon ...18
3.2 Kohteena kuvattu minä ...22
3.3 Kertovaa ja kuvattua minää yhdistävä kokemuksellisuus ...25
3.4 Kertova subjekti ja peseytymisen rituaalit ...27
4. Kertoja – henkilö -suhteet Ystävän muotokuvassa ...30
4.1 Ekspansiivinen Asser Vaho ...30
4.2 Kaksoiskulkija Reino-Asser...36
4.3 Myyttinen Selma ...44
4.4 Marginaalinen Erkki...47
4.5 Regina ja hänen väkensä ...50
5. Minäkertoja, temaattiset henkilöhahmot ja sisäkertomukset ...53
5.1Kertomus Selmasta ja Asserista ...54
5.2Erkki ja Asser, Pentti ja Asser – peseytymisen peilikuvamotiivi ...56
5.3 Selman ja Pentin yöllinen ”kohtaaminen” – myyttistä fantasiaa ...58
5.4 Kertovan minän kuvitelmia ”tosimies” Koskisesta ...59
6. Yhteenveto ja reflektio ...63
1. Johdanto
Tutkimuksen kohteena oleva teos Ystävän muotokuva (1998) on runoilija ja kirjailija Pentti Holapan kuudes romaani, se sai osakseen Finlandia-palkinnon ja lukeutuu siten Holapan tun- netuimpien teosten joukkoon. Lajityypillisesti teos edustaa autofiktiota, joka pohjaa fiktiivi- selle omaelämäkerralliselle kerronnalle. Siinä elämäkerrallisuus toteutetaan kaunokirjallisena.
Kyseessä on siis romaanina julkaistu fiktiivinen teos, jossa kerronta on näkyvästi kaunokirjalli- silla elementeillä ja kerronnallisilla ominaisuuksilla leikittelevää. Ystävän muotokuvan koh- dalla tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka Pentti Holapaksi nimetty minäkertoja näyttäytyy teosta tuottavana tahona, joka lisäksi väittää kertovansa tarinaa ennemmin läheisestä ystä- västään Asser Vahosta kuin omasta elämästään. Tähän myös teoksen nimi Ystävän muoto- kuva näyttäisi viittaavan.
1.1 Tutkimuskohteen esittely
Jo alusta alkaen YMK:n kertoja on korostetusti itsestään tietoinen ja hän tekee siitä tarkoituk- sella näkyvän myös lukijalleen. Kertoja puhuu itsestään, ei pelkästään kertomuskontekstissa kulkevana, vaan lisäksi romaania aktiivisesti työstävänä, sitä kirjoittavana tahona. Tästä ase- telmasta huolimatta kertoja irtisanoutuu todellisen kirjailija Pentti Holapan identiteetistä muistuttaen tästä toistuvasti lukijaansakin. Kyseessä on siten fiktiivinen kirjailija Pentti Ho- lappa. Kertovan minän henkilöhahmoa lukuun ottamatta romaanin muille hahmoille ei löydy edes viitteellisiä yhteyksiä todellisuuteen.
Henkilöhahmoista Pentin ja Asserin ohella kaikista keskeisimmin esiin nousevat Asserin sisar Selma sekä tämän poika Reino-Asser, Asserin läheinen tuttava sotainvalidi Erkki ja Asse- rin manageri rakastajatar Regina. Heistä kaikilla on oma näkyvä osansa romaanissa ja he nä- kyvät myös tutkimuksessa.
Kertomus ystävästä saa alkunsa kuvauksesta, jossa kertoja Pentti ja Asser kohtaavat en- simmäistä kertaa (YMK, 12–22). Heti alusta saakka kertojan ääni ja asema ovat vahvasti läsnä, paikoin jopa siinä määrin, että kertomus Asserin elämänvaiheista jää helposti toissijaiseksi.
Tämän ohella kertomuksen vaiheet koostuvat luontevasti niistä, joissa Pentti itsekin on ollut mukana. Kyseessä on siten ennemmin kertomus Asserin ja Pentin ystävyydestä ja yhteisistä kokemuksista kuin yksin Asserista.
Tämän ohella Ystävän muotokuvaan mahtuu jaksoja, joissa kertoja antautuu kuvaamaan Asserin elämästä jotain sellaista, missä hän itse ei ole ollut osallisena. Hyvänä esimerkkinä toi- mii kokonaisen luvun kattava osa (YMK, 37–62), jossa läpikäydään yksi sota-aikaan sijoittuva Asserin nuoruusvuosien kokemus. Tämä yksittäinen kertomus kuvaa, mitä Asser ja hänen si- sarensa Selma ovat kokeneet yhdessä jäätyään vastuuseen toistaan. Kokemuskuvauksen ohella Ystävän muotokuvan sisältöön kuuluu useampikin sisäkertomus. Teoksen alkupuolella ne ovat vahvemmin irti muusta kerrotusta. Niissä kerronta esiintyy 3. persoonassa, kuten edellä mainitussa kertomuksessa Asserista ja Selmasta. Kuitenkin teoksen loppua kohden si- säkertomuksista tulee herkemmin kehyskertomukseen lomittuvia. Niissä kertoja ajautuu enemmän leikittelemään omalla mielikuvituksellaan ja minäkertojan valta-asemalla. Aivan vii- meisimmät sisäkertomukset (YMK, 194–213) eivät liity enää millään tavalla kertomukseen As- serista. Niiden yhteys kerronnalliseen todellisuuteen on kytkettynä kertovaan subjektiin ja hä- nen osansa ilmentämään kuvitelmallisuuteen.
Läpi koko YMK:n juuri kertova subjekti ja kerronta muodostavat kokonaisuutta yhdistä- vän tekijän. Juoni taas ei muodosta Ystävän muotokuvassa selvää rakenteellista keskiötä. Te- oksen kerronta noudattaa pääosin tapahtuma-ajallista jatkumoa menneestä kohden nykyi- syyttä. Ajoin kertoja kuitenkin herättää epäilyn kertomansa tapahtuma-ajallista luotetta- vuutta kohden. Samankaltainen kerrotun kyseenalaistaminen on tyypillistä Holapan teoksen kertovalle subjektille.
1.2 Aiempi tutkimus
Holapan Ystävän muotokuvaa aikaisemmin ovat tutkineet Sari Salin (2008) teoksessa Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin sekä Päivi Koivisto (2007) artik- kelissaan ”Tunnustaa ja valehdella. Tunnustamisen ongelmat ’Ystävän muotokuvassa’”. Kuten jo Koiviston artikkelin nimestä voi päätellä, on hän tutkinut Ystävän muotokuvaa nimenomaan
tunnustuksellisuuden näkökulmasta käsitellen kyseisen teoksen kohdalla niin ikään siihen si- sältyvää ongelmallisuutta. Vaikka Holapan teos voidaan luokitella tunnustuskirjallisuuden pii- riin, eli kirjallisuuden muotoon, jossa kirjoittaja tuo esiin paljastuksia oman elämänsä vai- heista, on se siitä samalla etäännytettävissä. Tähän vastaavasti tutkimuksessaan on viitannut Sari Salin. Hän määrittelee Ystävän muotokuvan mukauttavan tunnustuksellisuutta postmo- dernistiseen suuntaan toden ja fiktion välisillä yhteyksillä pelaten, jolloin tunnustuksellisuus on mahdollista kyseenalaistaa (Salin 2008: 185).
Päivi Koiviston edustama tutkimusnäkökulma Holapan Ystävän muotokuvaan on siis tunnustuksellisuus. Koiviston mukaan käsiteltävä teos ” […] kertoo nimenomaan tästä tunnus- tamisen näennäisestä vapaaehtoisuudesta ja sen toisesta puolesta, ahdistavuudesta ja uhkaa- vuudesta.” Tämä Koiviston määrittelemä ”näennäinen vapaaehtoisuus” kytkeytyy Foucault’n valtanäkemykseen, jossa ihmisiltä nimenomaan edellytetään tunnustamista. (Koivisto 2007:
105.) Tunnustamista kirjallisena alalajina omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen suhteuttaen Koivisto erottelee seuraavasti: ”Omaelämäkerta voi kertoa vain neutraaleja tai myönteisiä asi- oita kirjoittajastaan, kun taas tunnustuksen ytimessä on itseä koskevien arkaluontoisten salai- suuksien paljastaminen.” (Koivisto 2007: 106–107.) Kun Ystävän muotokuvaa katsoo esitetyn kahtiajaon valossa, on perusteltua nähdä se ainakin jossain määrin tunnustuksellisena.
Tunnustuksellisuuden ohella Koivisto kiinnittää huomion myös Holapan YMK:ssa näky- vään erikoisuuteen, jossa teos ei yksinomaan pohjaudu elämäkerralliselle kirjoittamiselle vaan lisäksi käsittelee sitä (Koivisto 2007: 107). Huomio on lähellä Salinin tutkimuksessa muotoile- maa näkemystä Ystävän muotokuvasta ”tutkielmana minäkertojasta” (Salin 2008: 182). Kum- pikin näkemys viittaa Ystävän muotokuvan minäkertojan edustamaan itsetietoisuuteen sekä sitä ilmentävään ’sisäiseen puheeseen’, jolla kertoja puhuttelee lukijaansa. Koivisto määritte- lee Holapan teoksen käsittelevän tunnustamista niin kirjallisuuden lajina kuin laajemmin yleis- tasolla (Koivisto 2007: 108).
Artikkelissaan Koivisto tuo esiin joitakin tutkimusnäkökulmaansa sisältyviä ongelmalli- suuksia. Vaikka Ystävän muotokuvassa ensisijainen kertomus näyttäytyy kertomuksena ystä- västä, se sisältää samalla kehyskertomuksen, joka keskittyy kuvaamaan kohdekertomuksen toteuttamisen ja kirjoittamisen vaiheita sekä ongelmia. Lisäksi Koivisto huomioi, kuinka Hola- pan teoksessa jatkuvasti itseään ja kirjoittamistaan määrittelevä minäkertoja ei missään vai- heessa luonnehdi toimiaan tunnustamiseksi eikä teostaan tunnustusromaaniksi. (Koivisto
2007: 108–109.) Tarkemmin Koivisto määrittelee näkökulmansa koskevan kertojaan kytkeyty- vää tunnustamisen vaikeutta (emt. 109). Koiviston mukaan Ystävän muotokuva on teos, joka kerronnallaan houkuttelee lukijansa mukaan tarkastelemaan tunnustuksen ongelmallisuutta.
Aivan erityisesti teos nostaa esiin näkemyksen, kuinka mikään tunnustus yksilöstä ei sisällä täyttä totuutta, eikä tunnustus yksin pysty totuutta takaamaan. (Koivisto 2007: 132–133.)
Sari Salin (2008) on keskittänyt tutkimuksensa näkyvästi Ystävän muotokuvan minäker- tojaan. Hän on toteuttanut tämän nimeämässään ”narriperinteen” kontekstissa, jossa kerto- jan epäluotettavuus veijarimaisine piirteineen ja merkityksineen on väistämättä korostunut ja siten vahvasti esillä. Salinin mukaan Holapan teos on niin metafiktiivinen, ironinen kuin post- modernikin tunnustusromaani, jossa hän näkee lisäksi perinteisen pikareskin piirteitä. (Salin 2008: 182.)
Salinin tutkimusnäkökulma minäkertojaan on erikoislaatuinen. Kiinnostavaa on ajatus nykykirjallisuuden mahdollisesta yhteydestä klassiseen narriperinteeseen, jolla on vahvat juu- rensa aina keskiajalle ja renessanssin aikaan ulottuen. Salinin mukaan juuri renessanssin ai- kaan on tapahtunut narrikertojan siirtymä teatteriin sekä tämän myötä kertojaksi kirjojen si- vuille. ”Näyttämön perinne näkyy nykyajankin narrikertojissa: he esiintyvät, naamioituvat, pilkkaavat, pelleilevät, ärsyttävät – ja dramatisoivat ennen kaikkea itseään.” (Salin 2008: 11.) Tämä kaunokirjallinen narriperinne edustaa sitä kulttuurista taustaa, jota vasten Salin tutki- muksensa kohdeteoksia on tarkastellut.
Kertojan omaan itseensä kohdistama mielenkiinto on niin suurta, että hänestä tulee, ja hän on alusta asti, tarinan päähenkilö. Tämän ironian valossa romaanin otsikkokin näyt- täytyy äkkiä ironisena ja tuo mieleen vanhan vitsin miehestä, joka kertoo muka ’ystäväs- tään’, vaikka tosiasiassa puhuu omista ongelmistaan. Thomas Mannin romaani Tohtori Faustus (1947) on Ystävän muotokuvan ilmeinen interteksti. (Salin 2008: 181–182.) Tämä Salinin esittämä näkökulma Holapan teokseen kytkeytyy ajatukseen teoksen kerrontaan sisältyvästä ironiasta. Hänen mukaansa kyseinen ironia näyttäytyy tarkoituksenmukaisena ja selkeänä. Kertova minä leikittelee asemansa tuottamilla mahdollisuuksilla, välittäen saman leikillisyyden myös lukijalleen.
”Ystävän muotokuva ei ole muotokuva ystävästä, vaan ennen kaikkea tutkielma minä- kertojasta ja minäkerronnan konventioista, niin eduista – ja etuoikeuksista – kuin rajoituksis- takin.” (Salin 2008: 182.) Omaan tutkimukseeni nähden juuri tämä Salinin päätelmä on yhte- nevä. Itsekin näen Ystävän muotokuvan edustavan näkyvää sekä moniulotteista kerronnalli-
suutta ja pidän sitä keskeisenä näköalana teoksen tarkastelussa. Kuitenkin Salinin tutkimuk- sessa kyseinen näkemys jää lähinnä ohimeneväksi huomioksi, sillä se ei liity suoraan itse nar- riperinteeseen. Sen sijaan se avaa aivan toisenlaisen paljon syvätasoisemman otteen teoksen minäkertojaan rakenteineen ja ominaisuuksineen. Omassa tutkimusnäkökulmassani ironisuus ei edusta keskeistä osaa kertojakuvassa, se on huomioitu yhtenä kertovaan subjektiin kytket- tynä ilmaisukeinona.
Muuta tutkielman aihepiiriä koskettavaa teoreettista pohjaa löytyy erityisesti kotimai- sessa kirjallisuudentutkimuksessa. Kattavaa tutkimuskuvaa nimenomaan metatasoista koti- maisessa kaunokirjallisuudessa löytyy kokoelmateoksesta Metaliterary Layers in Finnish Lite- rature (toim. Hägg, Sevänen & Turunen 2008). Subjektin ja subjektikuvan problematiikkaa kä- sittelevää tutkimusta edustaa Lyytikäisen toimittama teos Subjekti. Minä. Itse (1995). Heta Marttinen on väitöskirjassaan Rajan tiloja (2015) käsitellyt autofiktion kerrontaan sisällytettä- vää moniulotteisuutta ja kyseisen kerrontamuodon piirissä tuotettuja erilaisia kerronnan omi- naismuotoja. Toinen tiiviisti kerronnan eri tasoja koskettava narratologinen tutkimus on Maria Mäkelän kaunokirjallista tajunnankuvausta käsittelevä väitöskirja Uskoton mieli ja tekstuaali- set petokset (2011). Edelleen merkittävää tutkimuspohjaa löytyy Mikko Carlsonilta, joka on tutkinut seksuaalisuutta kirjallisena ilmiönä väitöskirjassaan Paikantuneita haluja (2014). Li- säksi Elina Armisen väitöskirja (2009) tutkimuskohteenaan Timo K. Mukan myöhäistuotanto ja erityisesti kohdeteoksissa ilmenevän kirjallisuuskäsityksen sekä siihen sisältyvän represen- taatiokriisin näkökulmat ovat hyvää vertailukohtaa tutkimukselleni.
1.3 Tutkimuksen lähtökohdat
Tämän tutkimuksen lähtökohdat kiinnittyvät ensi sijassa Holapan teoksen sisältämään auto- fiktioon. Fiktiivisenä elämäkertaromaanina Ystävän muotokuva on siinä mielessä erikoinen, että sen sisältämä kertomus ystävästä tapahtuu minäkertojan välityksellä. Tämä muuttaa ker- ronnallista asetelmaa siten, että minäkertoja väistämättä tulee osaksi kerrottua ja samalla ker- tomus ystävästä muuntuu kertomukseksi myös kertojasta itsestään. (Salin 2008; Koivisto 2007.) Teoksen kerrontaa voi näin nähtynä kuvata kaksijakoiseksi tai kaksitahoiseksi. Juuri mi- näkerronnallinen lähtökohta nostaa kertovan subjektin osan keskeisen huomion kohteeksi ja samalla sen sisältämän autofiktion tutkimuksen lähtökohdaksi. Tutkimuksen tarkoituksena on
muodostaa tulkinnallinen kuva Ystävän muotokuvaan sisältyvästä kertovasta subjektista suh- teessa hänen kertomaansa. Kerrotussa niin kertoja kuin hänen kohteenaan olevat henkilöhah- mot on mahdollista nähdä kerronnallisina minuuden heijasteina, mikä kohottaa esiin samalla teokseen sisältyvän metafiktiivisyyden. Kertova subjekti ei ole selkeästi rajattu ja yhtenäinen kokonaisuus vaan heijastuu useista kerronnan eri ilmentymistä.
Holapan Ystävän muotokuvaa aiemmin tutkineet Päivi Koivisto (2007) ja Sari Salin (2008) ovat määritelleet Ystävän muotokuvan autobiografisissa taustatekijöissä vielä erikseen tun- nustusromaaniksi. Tämä on muun muassa elämäkertakirjallisuudelle ominainen tyylimuoto, jossa kertojan motiivina on paljastaa itsestään ja elämästään jotain salattua tai peräti haital- lista. Tähän sisältyvälle kerronnalle ominaista taas on kertojaan ja kuvattuun liitetty tuskalli- suus ja ahdistus. Tunnustus ei ominaisuuksiltaan näyttäydy millään muotoa iloisena tai posi- tiivisena.
Epäilemättä on mahdollista sanoa Holapan YMK:n sisältävän tunnustuksellisia ominais- piirteitä. Kuitenkaan nämä yksittäiset tunnustukselliset viitteet eivät nähdäkseni riitä siihen, että koko teos voidaan luokitella tunnustusromaaniksi. Omassa tutkimusnäkemyksessäni tun- nustus ei nouse Ystävän muotokuvassa sen keskeiseksi motiiviksi, enkä itse sitä tutkimukses- sani sellaisena käsittele.
Tutkimukseni on kohdelähtöinen, eli tutkimustyöskentely pohjaa tutkittavan romaanin lähiluentaan. Tällöin sovellettavat teoriat ja teoreettiset näkökulmat määräytyvät esiin nou- sevista kerronnallisista kysymyksistä ja ongelmallisuuksista käsin.
Ensimmäinen analyyttinen tehtävä on määritellä Ystävän muotokuvasta kerronnalliset sub- jektit sekä niiden esiintymisen muodot ja tasot. Pohjakäsitteinä käytän kertovaa subjektia ja hajotettua minäkuvallisuutta. Holapan teoksessa subjektikuva jakaantuu usealle kerronnan tasolle ja näin ollen tarkastelen sitä osa-alueittain, joissa jaotellen subjektin minuuksiksi, joita näen kerronnan tukevan. Näitä subjektikuvia on kolme: kertova, kuvattu sekä kirjoittava minä ja näiden kautta tarkastelen myös teoksen sisältämää autofiktota.
Toinen analyysitehtävä on keskeisten henkilöhahmojen sekä heidän kerronnallisen mer- kityksensä määrittely. Henkilöhahmoista keskeisimmät ja näkyvimmät ovat: kohdehenkilö As- ser Vaho, hänen sisarensa Selma sekä sisarenpoika – mahdollisesti Asserin oma poika – Reino- Asser. Nämä hahmot muodostavat tiiviin vuorovaikutus- ja merkitysverkon, jolla on erityinen paikkansa teoskokonaisuudessa. Heidän lisäkseen Ystävän muotokuvassa sijansa saa joukko selvemmin sivullisia hahmoja, joilla on oma kiinnostava osansa suhteessa kokonaisuuteen.
Näitä henkilöhahmoja on neljä: Asserin invalidi toveri Erkki, Asserin manageri ja rakastajatar Regina sekä Reginan kaksi palvelushenkilöä talonmies Koskinen ja sisäkkö, jonka kertoja ni- meää Emmaksi. Romaanissa jokainen näistä henkilöhahmoista saa osansa kertojan huomiosta teoksen sisäkertomuksissa.
Kolmanneksi analysoin kerronnallisten subjektien ja henkilöhahmojen suhdetta toi- siinsa. Tämä tapahtuu rakenteellisemman näkökulma-asetelman avulla. Ystävän muotoku- vassa kerronnallisuus saa monessa yhteydessä osakseen temaattisiksi tunnistettavia piirteitä ja näin ollen tämä kolmas analyyttinen osio tarkastelee kertojan ja henkilöhahmojen yhteyksiä temaattisesti. Keskityn pohtimaan, kuinka kerrottu ja kuvattu heijastelevat minäkertojaa itse- ään. Tämä näkymä kiinnittyy erityisesti tapaan, jolla kertoja kuvaa henkilöhahmojaan ja miten heidän tarinansa limittyvät osaksi kerrottua. Kyseiset osat muodostavat sisäkertomuksia, joissa kertovan subjektin ilmentämä mielikuvitus värittää vahvasti kuvattua. Analyysin näkö- kulmasta sisäkertomukset ja niissä kuvatut henkilöhahmot edellyttävät tarkastelua teoksen kokonaiskompositiossa ja temaattisesti dialogisessa vuorovaikutuksessa suhteessa kehyksiin.
Tarkoituksena on tarkastella, kuinka kerronnallisten elementtien (subjektikuvien) kyt- keytyminen osana autofiktion ja metafiktion olemusta/rakennetta näyttäytyy. Tutkimukseni kohdeteoksessa kertova subjekti muodostaa korostetusti näkyvän keskiön, jonka kautta kaikki teoksessa rakentuu. Subjektia eri näkökulmineen narratologiassa on tutkinut esimerkiksi isra- elilainen Slomith Rimmon-Kenan, jonka tutkimusala tukee samalla suhdetta lukijaan ja itse lu- kemisen prosessiin (Hägg, Lehtimäki & Steinby 2009: 10). Ystävän muotokuvassa kerronnan suhde representaatioon on näkyvä. Kertova subjekti vuoroin kertoo ja vuoroin kiistää kerto- mansa. Hän myös kyseenalaistaa oman mimeettisyytensä ja tarjoaa siten representaatiota omalle, presentaatiolleen. Tätä asetelmaa Mäkelä on kuvannut, kuinka ”[…] meille kerrotaan kertomus, mutta samalla kertojan mieli on myös kuvauksen kohde. Tulkintamme minäkerto- jan mielestä on aina enemmän kuin mitä hän haluaa meille esittää.” (2009: 134.) Tämä edus- taa sitä kaunokirjallisuuden prosessia, jonka kertova subjekti Ystävän muotokuvassa nostaa tarkoituksella esille ja jolla se leikittelee. Kerrontaprosessi edustaa kuvausta mielestä, sen ha- vainnoista ja ajattelusta erityisesti silloin, kun kyse on itsensä tiedostavasta minäkertojasta.
2. Teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat
Seuraavassa käydään läpi tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset taustat, joita ovat narra- tologiaan pohjaava kertomuksen tutkimus sekä rajatummin tutkimukseen sisältyvät käsitteet:
autobiografia/ autofiktio/ metafiktio ja kertova subjekti sekä lisäksi Phelanin henkilöhahmojen tarkasteluun tuottama käsitteistö, joista erityisesti henkilöhahmon temaattinen olemukselli- suus on tutkimuksen kannalta keskeinen. Lisäksi keskeisimpinä lähteinä on syytä mainita ai- nakin narratologian klassikot Wayne C. Booth, Gérard Genette, Shlomith Rimmon-Kenan ja Dorrit Cohn. Metafiktiotutkimuksen osalta tärkeitä teoreetikkoja ovat Linda Hutcheon ja Mika Hallila. Philippe Lejeunen tutkimukset elämäkertakerronnasta ja James Phelanin näkemykset henkilöhahmoista kaunokirjallisuuden tulkinnassa ovat niin ikään tärkeitä ja tutkielmani teo- reettista kehystä ohjaavia lähteitä.
2.1 Narratologiset lähtökohdat
Koska tutkimukseni keskittyy kerronnan ja sen autofiktiivisten ominaispiirteiden kuvaukseen ja analysointiin, käyn tässä luvussa läpi niitä narratologisia lähtökohtia, jotka ovat keskeisim- mät. Tutkimuksen käsitteellinen pohja kytkeytyy vahvasti klassiseen narratologiaan, esimerk- keinä käsitteet kertoja, lukija, subjekti, kerrottu ja kokeva. Kuitenkin varsinainen tutkimusnä- kökulma, käsitteiden käyttöyhteydet sekä itse tutkimusanalyysi suuntaavat uudempaan ker- tomuksen tutkimukseen sen jälkiklassisiksi kutsuttuja tutkimussuuntia hyödyntäen. Näissä huomio kohdentuu tutkittavan teoksen sisällöllisiin ominaisuuksiin, autofiktiivisyyden sekä sii- hen kytkeytyvän metafiktiivisyyden tarkasteluun, ennemmin kuin suoraan strukturalistiseen kerronnan tutkimukseen.
Osaltaan tutkimuksen narratologisten lähtökohtien voi nähdä edustavat enemmän laji- ja traditiotutkimusta, jossa sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet ovat oma osansa ja jossa tutkimus on siten vahvasti kerrontaa analysoiva ja tulkitseva. Niin kutsutun jälkiklassisen suun- tauksen tavoin tutkimus pyrkii metodologisesti vuorovaikutukselliseen keskusteluun kohdete- oksessa ilmentyvien kerronnallisten osatekijöiden kanssa. Samalla kysymys on kirjallisuuden
ja sen tutkimuksen välisestä vuoropuhelusta, ei yksinomaan kirjallisuuden jäsentämisestä tut- kimuksellisten käsiteraamien avustuksella.
Tutkimussuuntana narratologia on siitä hedelmällinen lähtökohta kirjallisuuden analy- sointiin, että se on ilmiönä hajaantunut laajalle sekä yhä uudistuneisiin näkökulmiin. Sen juu- ret ovat kiinnittyneet kertomuksen rakenteellisiin osa-alueisiin, kun taas sitä jatkaneet jälki- klassiset suuntaukset ovat mahdollistaneet näkökulmanmuutoksen tulkinnallisemmille lähtö- kohdille.
Tutkimuksessa sen kertojanäkökulman lähtökohdat pohjaavat strukturalistisiin löytöihin aina Wayne C. Boothin (1983) tekijää ja kertojaa koskevaan käsitejakoon ulottuen. Tekijäkä- sitteen kohdalla tässä tutkimuksessa jako tekijään ja sisäistekijään on hyödyllinen pohja koh- deteoksen edustaessa fiktiivistä omaelämäkerrontaa.
Samalla yhtä merkittävää on erottaa sisäistekijä kertojasta, näistä molemmilla on paik- kansa teoksen kerronnassa (tarkemmin luvussa 2.3). Lehtimäen mukaan ”Wayne C. Boothin työtä jatkava retorinen kertomusteoria sen sijaan ottaa huomioon kertomukset monimutkai- sina kommunikaatiotilanteina, joissa tekijä tuottaa ja lukija vastaanottaa tekstin, jossa kertoja kertoo jonkin tietyn tarinan jollekin tietylle henkilölle jotakin tiettyä tarkoitusta varten.” (Leh- timäki 2009: 34.) Ystävän muotokuvaan sisältyvä kerronnallisuus on mahdollista nähdä juuri edellä kuvattua kerronnallisuutta ilmentävänä, joten sen retorinen tutkimusväylä muodostuu hedelmälliseksi.
Narratiivinen elämäkertatutkimus taustoineen on alue, jolla on näkymänsä tarjottavana tätä tutkimusta ajatellen. Kyseinen pohja liittyy erityisesti ihmistieteiden narratiiviseen kään- teeseen 80–90-luvuilla. Niin sosiaalitieteissä, kulttuurintutkimuksessa kuin kirjallisuudentutki- muksessakin teoreettinen pohja on usein samankaltainen. (Hägg, Lehtimäki & Steinby 2009:
19–20.) Kyseinen tutkimusnäkymän muutos nostaa esiin subjektikuvan ja identiteetin kysy- mykset kirjallisen ilmaisun osana yhä monimuotoisemmin, jonka piirissä tulkinnalla on niin ikään aiempaa vahvempi roolinsa.
2.2 Kertova subjekti: kertoja, minäkertoja
Lähden siitä, että Ystävän muotokuvassa kertova ’ääni’ (kertoja) edustaa kertovaa subjektia.
Näin ollen kertoja representoi näkymää subjektin olemassaoloon sekä subjektin ilmentämiin olemisen tapoihin. Toisaalta mikä tahansa kertoja ei muodostaa subjektia. Tarvitaan minäker- toja, joka kuvaamansa ulkoisen tason lisäksi representoi samalla omaa olemassaoloaan kerto- muksessa. Kertova subjekti on siten itsestään ja asemastaan tietoinen kerronnallinen taho.
Käsite kertova subjekti ei ole yleiskäsitteellinen subjekti. Sanalla ’kertova’ on kiinnityssuhde kertojaan ja sitä kautta kertojakuvan kokonaisuuteen.
Käsitteet kertova ja subjekti yhdessä muodostavat oman käsitekuvansa, jossa subjekti edustaa minän tiedostettua ja siten näkyväksi tuotettua minuuden osaa. Juuri tämä muodos- taa lähtökohdan, jonka kautta kirjalliseen muotoon tuotettu minuus tai minäkuvallisuus on nimettävissä subjektiksi. Toisaalta se on itse kokemuksesta etäännytetty ja samalla paikoin kuvitettu osakokonaisuus minuudellisuudesta. Tätä kautta voidaan nähdä yhteys Rimmon- Kenanin määritelmään subjektista kertojana, joka representoi ja siten tuottaa kerronnallisen maailmankuvan läsnäolon. ”Modernit itsensä tiedostavat tekstit leikkivät usein kertovilla ta- soilla: näin ne kyseenalaistavat todellisuuden ja fiktion rajat tai vihjaavat, ettei todellisuutta irrallaan sen kertomisesta kenties olekaan.” (Rimmon-Kenan 1991: 119.)
Kognitiivisen narratologian tutkimus kiinnittyy erityisesti käsitejakoon ”kertova” ja ”ko- keva”. Kognitiivisen tutkimuksen piirissä on kiinnitetty huomiota kertovan ja kokevan (ks. Mo- nica Fludernik 1996) päällekkäisyyteen sekä niiden muodostamaan ristiriitaisuuteen (Maria Mäkelä 2009: 116–117). Tässä tutkimuksessa em. kertova ja kokeva ovat keskeisellä sijalla mutta näkökulma ja niiden keskinäinen jako- ja määrittelysuhde eroavat Fludernikin esittä- mästä. Vaikka käsite ’kehys’ ei tässä asetelmassa näy, ovat eritellyt käsiteosat kuitenkin poh- jaltaan samansuuntaiset. On todettavissa, että Ystävän muotokuvassa kertova ‒ kokeva -ke- hys ovat samaistettavissa kertovan subjektin minuuksiin. Edellä kuvatusta eroten olen tutki- muksessani päätynyt jakamaan kertovan subjektin kolmeksi ilmentymäksi: kirjoittava minä, kertova minä ja kuvattu minä. Käsitesisällöltään näistä kuvattu minä on lähinnä kokevan ke- hystä. Käytän kuitenkin käsitettä kuvattu, sillä näkemyksessäni kokemus kytkeytyy myös osaksi kertovaa. Se näkyy siten kertovaa ja kuvattua yhdistävänä elementtinä enemmän kuin kertovan subjektin osa-alueena. Analyysissäni kokeva minä ei näin ollen ole täysin erillinen
elementti, vaan näköala, joka yhdistää kertovan minän kuvauksen kohteena olevaan kuvat- tuun minuuteen. Kokemuksellisuus edustaa tasoa, joka muodostaa yhteyden kertovan ja ku- vatun välillä olematta täysin osa kumpaakaan.
Marja Kaskisaari, Kyseenalaiset subjektit (2000) on tarkastellut subjektia omaelämäker- rassa sen sisältämän fiktiivisyyden näkökulmasta. Hän kiinnittää huomion omaelämäkerrassa, siihen miten fiktiivisyys kiinnittyy osaksi kirjallista ilmaisua erityisesti subjektikuvaa rakenta- vana apukeinona. (Kaskisaari 2000: 23–25.) Fiktiivisyyttä tarvitaan subjektin kokonaiskuvan rakentamiseksi. Kaskisaaren mukaan tämä näkyy esimerkiksi Jeanette Wintersonin omaelä- mäkerrallisaa teoksessa Oranges are not the only fruits (1991), jossa minäkertoja toistuvasti paljastavaa lukijalleen kertomansa tarinoiksi (Kaskisaari 2000: 24). Se minkä minäkertoja pal- jastaa on, ettei subjekti ole olemassa ilman muotoilua ja muodostamista. Subjekti ei muo- toudu yksin vaan tarvitsee muotoilijan, joka täydentää hajalliset todellisuuskuvien palaset eheämmäksi yhtenäisyydeksi. Muotoilija tarvitsee fiktiivisyyttä rakennusaineeksi eheyden prosessoinnissa.
Artikkelikokoelmassa Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen (2009) on Lisa Steinby tar- kastellut Bahtinin ja Lukácsin yhteensopivia subjektinäkymiä Galin Tihanovin (2000) tutkimus- kuvaan pohjautuen, joka kiinnittää Bahtinin ja Lukácsin osaltaan myös hegeliläisyyteen (Steinby 2009: 169–170). Steinbyn mukaan Bahtinin tutkimuksessa subjektin käsite yhdistyy käsitteeseen polyfonia. Tällä Bahtin tarkoittaa kerronnallisen subjektikirjon moninaisuutta, jossa mikään yksittäinen subjektitaho ei kata koko teoksen näkökulmaa. (Steinby 2009: 173.) Ymmärtäisin, että polyfoninen ilmaisu olisi subjektikuvalle luontaista ja siten olisi mahdotonta kuvata subjektia vain yksiääniseltä taholta. Kyseinen subjektikuva on epäilemättä kiistatonta suhteuttaa romaaniin, jossa kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa tai niin kutsutun kaikkitietävän kertojan välityksellä. Vastaavasti minäkertojalla varustetussa romaanissa käsite voisi kohdeteoksesta riippuen olla myös hyödyllinen. Ystävän muotokuvan kertova subjekti näyttäytyy kaikkena muuna paitsi yksiäänisenä, eikä subjektikuva ole ristiriidaton.
Lähinnä Genetten subjektimääritelmä riittää rajaamaan kertovan subjektin asemaa suh- teessa kerrottuun etäisyyskäsityksen kautta. Etäisyysnäkemys näkyy Genetten käsiteparissa
’kertova’ (telling) ja ’näyttävä’ (showing), joista ensimmäisessä etäisyys kerrottuun on kaukai- sempi kuin jälkimmäisessä. Steinbyn mukaan tämä asetelma jättää huomiotta kerrontaan si-
sältyvät muut sitä hahmottavat ilmentymät. (Steinby 2009: 102) Tutkimusnäkemykseni suh- teessa Genetten näkemyksiin on samoilla linjoilla Steinbyn kanssa. Kertojan subjektia on syytä tarkastella laajemmin myös sisällölliset tulkintanäkökulmat huomioiden.
2.3 Autofiktio/metafiktio/autobiografia
Itse käsitteen autobiografia rajaamista on kirjallisuudentutkimuksessa usein pidetty ongelmal- lisena (esim. Lejeune 1989). Onko kyse ennemmin historiankirjoituksesta vai kaunokirjallisuu- desta? Aluksi tarkkaan genrerajaukseen pohjautuva määritelmä on myöhemmässä tutkimuk- sessa todettu usein joko harhaanjohtavaksi tai vähintään liian jyrkkärajaiseksi (esim. Koivisto 2011). Autobiografia genrenä on syytä nähdä ennemmin suuntaa antavana ja kirjallisuutta ku- vaavana kuin sitä vahvasti määrittävänä. ”Erillistä kertojaa omaelämäkerrassa ei ole – toisin kuin romaanissa. Omaelämäkerrassa voidaan toki ajatella olevan kertoja, ja näinhän asia ylei- sesti omaelämäkerran narratologiassa esitetäänkin, mutta kyse ei ole erillisestä kertojasta, vaan kertojasta joka on yhteydessä tekijään ja päähenkilöön tai jopa identtinen näiden kanssa.” (Kosonen 2009: 284.) Tätä koskien autobiografiaan sisältyvää subjektikuvaa ja sen näköaloja postmodernistisen kirjallisuuden aikakuvassa on käsitelty esimerkiksi artikkeliko- koelmassa Autobiography & Postmodernism (toim. Ashley; Gilmore & Peters 1994). Teoksen artikkeleissa perehdytään tarkastelemaan identiteettikuvallisuuden näkymiä postmodernis- mille ominaisena ilmaisun keinona.
Käsitteen autobiografia pohja on historiankirjoitukseen perustuvassa kerronnallisessa il- maisumuodossa. Kuitenkin ilmaisukeinojen sekoittumisen ja kehittymisen myötä, on se laa- jentanut esiintymisaluettaan kokeilevimmille tahoille, joissa kaunokirjallinen ilmaisukin on vahvistanut osaansa. Tutkimuksessa Kyseenalaiset subjektit (2000) Marja Kaskisaari luonnehtii näkemystä omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen keinona tuottaa subjektia (Kaskisaari 2000:
8). Näkemys yhdistyy vahvasti juuri minä-muotoiseen kerrontaan. Kertova minä toteuttaa sen kiinteän yhteyden subjektikuvaan, jota omaelämäkerta ilmaisullaan pyrkii tuottamaan. ”Oma- elämäkerta koostuu kolmenlaisista aineksista ja sen kysymykset juontuvat sanaan oma-elämä- kerta (auto-bio-grafia). Kysymykset muodostavat omaelämäkertatutkimuksen teoreettisen ytimen vaatimalla vastausta kysymykseen, miten ja millaisena omaelämäkertoja voisi lukea.”
(Kaskisaari 2000: 7.) Kyseisen kehityskulun myötä on muodostunut kaunokirjallista elämäker- takirjoitusta, joka on katsottu tarpeelliseksi eritellä autobiografiasta omaksi lajikseen autofik- tioksi.
Koiviston mukaan autofiktiota omaksi lajikseen on perusteltu usein kerrontaan sisälty- vän minän kaksitahoisella luonteella. Autofiktiossa kertojana minä ei yksinomaan tarjoa näkö- kulmaa yksityiseen, vaan tuo mukaan minuuden tason, joka mahdollistaa lukijalle kerrotussa sitä kokevan aseman. (Koivisto 2011: 19; vrt. Kaskisaari 2000: 22–23.) Romaanissa, jossa ker- tova subjekti ja tuota subjektia vastaava henkilöhahmo on nimetty teoksen tekijän nimellä, voidaan kertojalla nähdä olevan yhteys niin tekijään kuin päähenkilöön. Romaanimuodosta huolimatta ei tekijä ole kokonaisuudesta täysin erillinen. Autobiografian tavoin autofiktiivi- selle kirjallisuudelle on ominaista, että kertojan paikalla esiintyy vähintään tekijään nimelli- sesti samaistettava taho. Elämäkertakirjallisuudesta poiketen kyseinen tekijä on syytä nähdä ennemmin fiktiivisenä kuin todellisuudessa tekijään samaistettavana. Tyypillistä on, että itse kerronta tuo esille kerrotun fiktiivisyyttä sitä vahvasti korostaen. Kaskisaari kiinnittää huomion käsitteeseen ’kirjoittava minä’ (autos). Vastaavasti tämän pohjalta hän esittää käsitteen auto- fiktio (auto-fiktio) minä-fiktio tai sanaan ’autos’ viitaten kirjoittavan minän fiktio. (2000: 7–8.)
Käsitteen metafiktio osalta keskeisimmät lähteet ovat Mika Hallilan (2006) Metafiktion käsite sekä Linda Hutcheonin (1984) Narcissistic Narrative. The metafictional paradox. Käsite metafiktio viittaa fiktiivisessä kontekstissa ilmenevään itsetietoisuuteen, jossa kertoja ryhtyy esimerkiksi kommentoimaan omaa kerrontaansa. Kertoja alkaa kenties analysoida ja reflek- toida kertomaansa tai sen mahdollisia tarkoitusperiä (Hallila 2006: 32‒33). Tämän ohella me- tafiktiota voi nähdä ja käyttää eri yhteyksissä eri tavoin. Tarkennettu kuva riippuu siitä, käyte- täänkö metafiktiota määrittämään romaanityyppiä vai romaanin sisäisen elementin osateki- jänä (Hallila 2006: 41). Tutkimustyössäni tarvitsen käsitettä metafiktio määrittämään kertovan subjektin ilmentymistä kohdeteoksen kerronnassa. Metafiktio ei siten määrittele Ystävän muotokuvaa lajityypillisesti vaan näyttäytyy kerrontaan sisältyvänä näköalana. Tämä näkemys yhdistää metafiktion myös autofiktioon, jolloin metafiktio tekee teoksen autofiktiivisyyttä uu- della tavalla näkyvämmäksi. Vertailukohtaa tutkimukseni metafiktiolle tarjoaa esimerkiksi Ge- netten (1997) määrittelemä käsite parateksti. Genettelle paratekstiä edustavat kaikki teoksen sisällön ja sen ulkopuolisen välille jäävä, joka jollain tavalla ohjaa lukijaa lukukokemuksessa (1997, 1–15). Tutkimusnäkökulmassani metafiktio näyttäytyy lukukokemukseen sisältyvää pa-
ratekstisyyttä tarkoituksella esiin nostavana. Metafiktio osaltaan kannustaa lukijaa tarkaste- lemaan mahdollisia kertomuksen ymmärtämiseen, lukemiseen tai kokemiseen vaikuttavia te- kijöitä, olemaan aktiivinen osallistuja ennemmin kuin passiivinen vastaanottaja.
2.4 Temaattiset henkilöhahmot
Käsite temaattinen edustaa James Phelanin retoris-eettisen narratologian tuottamaa näkökul- maa henkilöhahmojen tarkastelussa (1989). Phelan on kuvannut henkilöhahmojen esiinty- mistä kolmen ominaispiirteen kautta. Tutkimusnäkymä edustaa Phelanin (1989; 2005 & 2007) nimeämää retoris-eettistä narratologiaa. Tutkimustyössä sovellan Phelanin henkilöhahmoja kuvaavia käsitteitä mimeettinen, temaattinen ja synteettinen Holapan teoksen henkilöhah- mojen analyysikuvauksen pohjana. Kyseinen näkökulma ottaa huomioon vahvasti myös luki- jan. Juuri lukijan päätelmät ja näkemys ratkaisevat, millä tavalla ja millaisin painotuksin mi- meettinen, temaattinen ja synteettinen henkilöhahmoissa ilmenevät. (Phelan 1989: 1-23.)
Phelan puhuu mimeettisestä, temaattisesta ja synteettisestä henkilöhahmon kuvauk- sissa ilmenevinä osatekijöinä. Kaikki henkilöhahmot eivät välttämättä sisällä kaikkia osateki- jöitä mutta lähtökohtaisesti kaikki henkilöhahmot ovat jossain määrin synteettisiä, koska poh- jana on kielellinen ilmaisu. Tämä kielellinen kerronta muotoilee kuvaa henkilöhahmoon liitet- tävistä ominaisuuksista usealla eri tavalla. Phelan eritteleekin ominaisuudet mimeettisinä, te- maattisina ja synteettisinä vielä yksityiskohtaisemmin. Hän määrittää kunkin osatekijän esiin- tymistä henkilöhahmossa myös kytkettynä osatekijöiden ulottuvuuksiin (dimension) ja funkti- oihin. Näistä ulottuvuus kiinnittyy henkilöhahmossa kuvattuihin ominaispiirteisiin ja funktio kuvattujen ominaispiirteiden toteutumiseen kerrotussa. Koska kirjalliset henkilöhahmot ovat aina vähintään synteettisiä, niissä ulottuvuudet muodostavat myös niiden funktiot. Tästä ero- ten mimeettisten ja temaattisten kohdalla niiden ulottuvuudet eivät välttämättä näy funkti- oina. Mahdollinen yhteys riippuu siitä, kuinka merkittävinä ne kerrotussa ilmenevät. (Phelan 1989: 1-23.)
Tässä tutkimuksessa keskitän tarkastelun ensisijaisesti henkilöhahmojen temaattisiin funktioihin Phelanin tuottaman osatekijäjaon kautta. Henkilöhahmojen synteettisten ja mi- mettisten ominaisuuksien tarkastelu ei nouse osaksi käsittelyä. Tämä siksi, että tutkimukseni
analyysi ei kohdistu suoraan henkilöhahmoihin vaan siihen, kuinka henkilöhahmojen osateki- jät ilmentävät kertovaa subjektia. Tarkoituksena ei ole eritellä henkilöhahmoja voimakkaan rakenteellisesti vaan enemmän tulkinnallisesti, johon Phelanin osatekijöistä temaattinen on sopivin. Samoin olen valinnut Phelanin käsitekuvan pohjaksi henkilöhahmojen temaattisuu- den tarkasteluun juuri sen syväulotteisuuden ja moninaisuuden takia. Phelanin hieman raken- teellinen lähtökohta soveltuu hyvin tueksi analyysille kertovan subjektin ja henkilöhahmojen välisen kontaktipinnan tarkasteluun.
3. Kertova subjekti ja hajotettu minäkuvallisuus
Tässä osassa käsittelen kertovaa subjektia ja sen sisältämiä minäkuvallisuuden ulottuvuuksia Holapan teoksessa. Ystävän muotokuvassa kertova subjekti voidaan nähdä kattokäsitteenä kaikille minäkertojan eri tasoille ja ilmentymille, jotka on mahdollista nähdä teokseen sisälly- tetyn ydinminuuden heijastumina. Tämän myötä narratologialle ominainen subjektijako ker- tovaan ja kerrottuun/kokevaan (Fludernik 1996; Mäkelä 2009) ei riitä, vaan teokseen sisälly- tetty subjektikuva on perusteltua jakaa tätä moninaisemmin.
Holapan Ystävän muotokuvan subjektikuvaan sisältyy muun muassa kirjoittava minä.
Tämä subjektikuvan osa asettaa erityisesti kokevan subjektin kyseenalaiseksi korostamalla ni- menomaan kirjoittamisen ja siihen sisältyvän prosessoinnin osuutta kerronnassa. Minäkuva näyttäytyy monena. Käytän käsitteitä kertova minä, kuvattu minä, kokeva minä sekä näistä erottumaan pyrkivä kirjoittava minä. Kertoja hajottaa tarkoituksellisesti minäkuvaansa kuin varmistaakseen, ettei lukija pääse tekemään liikaa omia johtopäätöksiä. Tämän myötä ker- ronta saa osakseen ristiriitaisuutta, joka osittain velvoittaa lukijaa tarkastelemaan eri tulkinta- mahdollisuuksia ja kyseenalaistamaan kertojan uskottavuutta. Kertoja myös ilmaisee tämän velvoitteen puhuttelemalla lukijaa kerronnassa.
Osittain tämä kerrontaan sisällytetty tapa puhutella lukijaa nostaa teokseen liittyvän au- tofiktiivisyyden huomionarvoiseksi tutkimuksen kannalta. Kun YMK:n minäkertoja sekä hänen kertomuksellinen egonsa on nimetty teoksen konkreettisen tekijän mukaan ja lisäksi monet kerrotut elementit tukevat yhteyttä kyseiseen tekijään, on syytä tarkastella, miksi Ystävän muotokuvassa on haluttu kohottaa tämä faktan ja fiktion vastakkainasettelu huomion koh- teeksi näin näkyvällä tavalla.
Kertoja aloittaa kertomuksensa Asser Vahosta määrittelemällä oman subjektinsa ase- maa ja luotettavuutta. Tämä korostaa kertojan roolia tarkoituksellisen näkyväksi teoksen si- sällössä. Ajatellaan Ystävän muotokuvaa tauluna. Tällöin kertova subjekti edustaa taulun ke- hyksiä ja itse maalaus taas kerronnan kohteita. Aloittaessaan kertomuksensa oman itsensä määrittelyllä, kertoja kuvaa ensin taideteosta kehystäviä raameja ja nostaa samalla kehykset kaikkea kannattelevaan asemaan. Kertomus on hahmotettavissa ainoastaan kehystensä si- sällä ja niiden sävyttämänä.
Ystävän muotokuvassa kertova subjekti näkyy kaikessa ja kaikkialla, sitä ei ole edes py- ritty piilottamaan ja siksi se muodostaa keskeisen analysoinnin kohteen osana sisältöä. Luvun seuraavissa osissa tätä subjektia on tarkasteltu sen eri ulottuvuuksien tarjoamista näkökul- mista käsin.
Kun kyseessä on Holapan Ystävän muotokuva ja sen sisältämä kertoja on perusteltua hahmottaa kertojakuvaa siihen sisältyvien osaelementtien kautta. Tämä helpottaa kertomuk- sen sisältämien ominaispiirteiden tarkastelua sekä erittelemistä. Kerrottu välittyy suurim- maksi osaksi minäkertojan kertomana ja hänen näkökulmastaan. Ainoastaan muutama ker- rottuun sisällytetty osio on kerrottu kolmannessa persoonassa, vaikka edelleen nimettynä vä- littäjänä toimii kertova minä. Tarkemmin ilmaistuna kerrotun taustalla esiintyy se osa minä- kertojaa, joka toimii kertomansa aktiivisena työstäjänä ja siten sen kirjoittajana.
Esimerkiksi: ”Olen valinnut tällaisen surkuteltavan roolin, tällä kertaa, ja silkasta mieli- johteesta. Olisin voinut suunnitella itselleni toisenlaisenkin naamioasun, esiintyä esimerkiksi kerskailijana, joka tietää elämäntyönsä arvon, jonka itsetyytyväisyys hipoo naurettavuuden rajoja, mutta jolle silti ei naureta, koska kukaan ei hänen ansioitaan kiistä.” (YMK, 8.) Kyseinen minäkertoja on vahvasti itsensä tiedostava. Hän pyrkii vakuuttamaan yleisönsä siitä, ettei hä- nen kertomallaan minuudella ole yhteistä identiteettiä hänen kanssaan. Tämä edellä esitetty liittyy kysymykseen, jonka Hanna Meretoja on esittänyt tutkimusartikkelissaan kokoelmate- oksessa Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen (Meretoja 2009: 207):
Yksi keskeinen kiista tutkijoiden keskuudessa on koskenut kysymystä siitä, miten tulisi käsittää kertomuksen suhde siihen inhimilliseen todellisuuteen, jota se jäsentää. Mää- rittääkö kertomusmuoto inhimillistä todellisuutta siten, että se tulisi käsittää ihmisenä olemista koskevana ontologisena määreenä vai onko pikemminkin kyse muodosta, jo- hon itsessään pitkälti jäsentymätön kokemustodellisuus pakotetaan tai joka siihen pro- jisoidaan?
Esitetty kysymys koskettaa Ystävän muotokuvassa sen minäkertojaa ja tämän minäkertojan esiintymisen tapaa. Teoreettisesti on mahdollista nähdä, että kertovan subjektin kaksi tapaa näkyä ja olla osa kertomaansa edustaisivat jakoa etymologisen ja ontologisen kertomukselli- suuden kesken. Tällöin teokseen sisältyvä kertova taho ilmentäisi samaa päätelmää, johon myös Meretoja loi oman kantansa. Hänen mukaansa etymologinen ja ontologinen eivät ole toisiaan poissulkevia vastakohtia, vaan kuvantaisivat narratiivisuutta sen eri mahdollisuuksista käsin. (Meretoja 2009: 208.)
Edellä kuvatun Meretojan luonnehtimien kertomuksellisuuden ilmentymien ohella Ys- tävän muotokuvan sisältämää minäkertojan moninaisuutta voi hahmotella perinteisempien narratologisten teorioiden kautta. Muun muassa Wayne C. Booth (1983) on teoksessaan The Rethoric of Fiction määritellyt kertojuuden eri ilmenemismuotoja ja vastaavasti Dorrit Cohn on hyvin laaja-alaisesti tarkastellut kirjallisessa kerronnassa tavoitettavia tietoisuuden kuvan- tamisen ulottuvuuksia tutkimuksessaan Transparent Minds. Narrative Modes for Presenting Consciousness in Fiction (1983). Kummassakin viimeksi mainitussa tutkimuksessa näkemys kertovaan tahoon liittyvästä monitasoisuudesta on oleellinen.
3.1 Kertovan subjektin ristiriitaisuus ‒ autofiktiosta metafiktioon
Kaskisaaren (2000) esittämässä näkökulmassa kuva subjektista säilyy autofiktion kerronnalli- suudessa. Kuitenkin Holapan YMK:n kyseessä ollessa subjektikuva ei yksinomaan rakennu vaan myös hajaantuu. Halki teoksen kirjoittavan ja kertovan äänen välinen ristiriita kyseen- alaistaa mahdollisesti tuotettavissa olevan subjektikuvan. Kun kertova subjekti ymmärretään teokseen sisältyvänä kerronnallisen äänen kokonaiskuvana, voidaan tutkittavassa teoksessa nähdä tuon äänen jakaantumista, jotka ovat ristiriidassa. Syntyy yhteys metafiktioon. Kirjoit- tava ja kertova minä sisältyvät molemmat kertovaan subjektiin mutta näkyvät kerronnassa toisistaan eroavalla tavalla.
Ystävän muotokuvaan sisältyvistä minuuksista kertova minä on se, joka konkreettisesti kuvaa tarinaa Asserista ja Pentistä. Se edustaa ääntä, joka on tarinan ja kuvattujen tapahtu- mien kertoja. Samalla tämä määritelmä kertojasta on ratkaiseva aspekti, joka erottaa kyseisen kertovan tahon hänen kuvaamastaan minähahmosta. ”Istuin ikkunapöydässä enkä juuri huo- mannut muita opiskelijoita. Katselin vain sateen tuhrimaa Aleksanterinkatua. Oli syksy. Raitio- vaunu kolisteli ohi.” (YMK, 14.) Tyyliltään perinteinen kerrontamuoto kuvaa yksittäistä hetkeä ja sen puitteita minähahmon Pentin elämästä. Kertovan näkökulmasta tapahtuma on jo ohi- tettua mennyttä, kun taas kuvattu minä on kerronnan kohteena.
Edellä kuvatun ohessa YMK:n kerrontaan sisältyy tulkinnallisesti haastavampia sävyjä.
Niissä kertova minä irtaantuu kertomastaan tarinasta ja esiin nostetaan minuus, joka puhuu kirjoittavan minän äänellä:
– Sinä pystyisit kirjoittamaan minun elämäntarinani, hän (Asser) jatkoi.
Niin hän sanoi! Merkillistä, etten sitä aikaisemmin muistanut. Ei olisi tarvinnut etsiä tämän kertomuksen aihetta. Hän valtuutti minut kirjoittamaan itsestään, hän pyysi sitä heti ensi kertaa tavatessamme. Keskustelimme siitä tovin.
Huomio! Tämä on mielestäni hyvin keksitty valhe. (YMK, 19.)
Lainauksen kohdat ”Niin hän sanoi! Merkillistä, etten sitä aikaisemmin muistanut. Ei olisi tar- vinnut etsiä tämän kertomuksen aihetta.” sekä ”Huomio! Tämä on mielestäni hyvin keksitty valhe.” edustavat ääntä, joka irtaantuu itse tarinasta ja siirtää huomion itseensä. Tämä osa kertovaa subjektia ei yksinomaan vain kerro tarinaa tapahtumista ja henkilöhahmoista, hän viittaa itse kirjoittamisen prosessiin ja puhuttelee ”lukijoitaan”. Hän tekee läsnäolostaan ker- tovana subjektina tiedostettua sekä näkyvää. Siten hän puhuu kokemuksistaan, mahdollisuuk- sistaan ja ominaisuuksistaan kirjoittajana, mitkä eivät perinteisessä kaunokirjallisessa fiktiossa sisälly kertojan tavanomaisiin kohteisiin. Tämän olen nimennyt tutkimuksessani kirjoittavaksi minäksi.
Pitkälle vietynä kirjoittava minä Ystävän muotokuvassa näyttäytyy tahona, joka ajoittain voidaan yhdistää jopa teoksen kirjoittajaan. ”Sanon nyt kaiken varalta aivan yksiselitteisesti, ettei se romaanihenkilö, josta käytän Pentti Holapan nimeä, tarkoita ollenkaan minua. Antau- dun häväistyksen kohteeksi vain suojellakseni erästä toista, Toista? Harhautan lisäksi sinua ja muita myös esiintymällä omassa ammatissani, kirjailijana.” (YMK, 14.) Kertoja itse kieltää esit- tämänsä tulkinnan samalla tehden siitä väistämättä näkyvän ja todellisen. Väittäessään, ettei romaanihenkilö nimeltä Pentti Holappa tarkoita ollenkaan häntä, viittaa ilmaisu kertomuksen lukijan näkökulmasta suoraan kertomuksen todelliseen kirjoittajaan Pentti Holappa. Tällainen päätelmä mahdollistaa tulkinnan, että kertomuksen kertojana toimisi juuri todellinen kirjailija ennemmin kuin kuvitteellinen kertova subjekti. Väite muodostaa absurdin ja vahvaa ristiriitai- suutta sisältävän ilmaisun. Kun kertova subjekti suuntaa sanotun ensin todellisuuteen fikti- onsa ulkopuolella ja heti perään kiistää viitatun todellisuuden olemassaolon, tuottaa kerronta väistämättä kuvan fiktiivisestä todellisuudesta. ”Sepitän ’itselleni’ elämäkertaa, jonka varjolla liimaudun varjoksi Asser Vahon taiteilijanviittaan. Aika nokkelaa, eikö totta!” (YMK, 144.) sekä
”Samanlaisia ovat omien muistelmiensa sepittäjät. Valehtelijoita! Minä halveksin heitä. Ei sen puolesta, halveksin minä itseänikin ja itseäni enemmän kuin ketään muuta.” (YMK, 7.) Erityi- sesti jälkimmäisessä kirjoittava minä suorastaan parodioi asemaansa kertovan subjektin osana. Fiktio kärjistyy valehteluksi, jota voi halveksia.
Edellä kuvattujen äärimmäisyyksien ohessa kirjoittava minä näyttäytyy kerrotussa myös piilotetummin:
Muistan, miten Asser juoksi paljain jaloin rakennustyömaalta uimarantaan ja miten hän mekasti siellä muiden poikien kanssa niin että nauru ja kiljunta kantautuivat pitkän matkan päähän. Talon isäntä ja Reino kuulivat ja hymähtelivät. Muistan, vaikka en siellä ollut.
Miten sen selittäisin? Paras olla selittämättä. (YMK, 192.)
Lainatussa kuvauksessa kertova subjekti samaistuu kokemukseen, vaikka tunnustaa ettei ole ollut kuvattua kokemassa. Ilmaisumuoto ”Muistan, vaikka en siellä ollut.” irrottaa subjektin kokemuksesta siirtäen samalla huomion lähemmäs kirjoittavan minän asemaa. Syntyvässä ko- konaisvaikutelmassa kirjoittava minä siten etäännyttää kertovan minän esittämän kokemus- kuvauksen samalla muistuttaen lukijaa sen fiktiivisyydestä.
Oikeastaan minuuden viitteellisyys liittyy mahdollisuuteen tulkita se eräänlaiseksi todel- lisen tekijän osuusääneksi fiktiivisessä maailmankuvassa tai jopa fiktiiviseksi minäkuvaksi. Ken- ties YMK:ssa juuri tällä pyritään kuvaamaan minäkuvan tai minuuden väistämätöntä fiktiivi- syyttä. Onhan meilläkin todellisuudessa usein puutteellinen, harhaanjohtava tai epäluotettava kuva minuudestamme kaikkine ulottuvuuksineen. Epäilemättä niihin väkisinkin sisältyy vähin- tään hieman fiktiivisyyttä.
Määritelmä ’kirjoittava minä’ edustaa sitä osaa kerrotussa, joka saa lukijan kiinnittä- mään huomion YMK:n autofiktiivisyyteen. Se pyrkii samalla varmistamaan, ettei lukija erehdy samaistamaan teoksen henkilöhahmoa Pentti Holappa teoksen tekijään Pentti Holappa. Tämä kirjoittava minä irtisanoutuu kuvatusta ja kokevasta minästä mutta toisaalta leikittelee yh- teydellään kertovaan subjektiin. ”Nyt minä tyrkytän jälleen tämänpäiväistä itseäni samaan ik- kunapöytään, jossa minun nimiseni nuorukainen istui lähes puoli vuosisataa sitten. En se ollut minä. Minä, minä. Paha hänet periköön.” (YMK, 14.) Kysymys siitä, voidaanko tämä kirjoittava minä samaistaa konkreettisen teoksen tekijään, on jo aivan toinen näkökulma. Kirjoittavan minän voi nähdä edustavan tekijää fiktiivisellä tasolla, jolla se mahdollistaa kertovalle subjek- tille irtaantumisen tarinasta mahdollistaen samalla sen kommentoimisen. Ilmaisumuoto ve- nyttää kerrontaan sisältyvää fiktiivisyyttä koskettamaan niin ikään kirjailijaa itseään ja teoksen todellista kirjoitusprosessia mutta fiktiivisestä näkökulmasta. Tasojen välinen ristiriita on se, mikä tuottaa kerrontaan sisältyvän ironisuuden, kuten esimerkiksi Salin (2008: 181-203.) ja Koivisto (2011) ovat nostaneet käsittelyissään esille.
Ystävän muotokuvassa myös tunnustamisen teema nousee esille osana kertovan sub- jektin ristiriitaa. Heti teoksen alussa kirjoittava minä ottaa puheeksi tunnustamisen määritel- lessään kerrontaan sisältyvää minäkuvaansa:
Kirjoittaessani aion tehdä sekä tunnustuksia että valehdella. En tarkoita, että tunnus- tukset olisivat vilpittömiä. Monta kertaa kätken niihin pahimmat valheet, mutta val- heissa piilee aina jokin totuus, jos ei muuta niin totuuden peilikuva, tai kääntöpuoli, tai vastakohta.
Käytän kertojan mielivaltaa.
…
Tämä kaikki on ikään kuin totta, mutta vain ikään kuin.
Koetan välttää ajatuksen syrjäpolkuja. Jokaisen sanan mukana niitä avautuu. Jokai- nen sana on siinä mielessä ansa, eikä vain siinä mielessä. Jokainen sana on itsessään petos. Minä yritän pettää niillä sinua, tietäen hyvin että ensimmäisenä petän itseäni.
(YMK, 6.)
Kuitenkin tähän näkemykseen ongelmalliseksi muodostuu sanaan ’tunnustus’ liitettävissä ole- vat pakonomaisuus ja velvoittavuus, jotka jyrkimmillään tekevät siitä todella rajatun. Kun pal- jastat julkisesti oman elämäsi, samalla sitoudut siihen ja sen on syytä sisältää totuutta. Luki- jalla on mahdollisuus pahoittaa mielensä, mikäli käy ilmi, ettei omaelämäkertana kerrottu pi- däkään paikkansa. Fiktiivisenä kerrottua elämäkertaa ei voida velvoittaa todenmukaisuuteen ja samalla tuo fiktiivisyys edustaa sitä pehmentävää ainesosaa, joka ei velvoittaisi kerrottua suoraan tunnustuksellisuuteen. Mahdollinen tunnustuksellisuus fiktiossa edustaa joko todel- lisuuteen suhteutettavaa tunnustamiseen eläytymistä, sen kuvauksellista hahmottamista tai sillä leikittelyä. Holapan teoksessa tunnustuksellisuudesta on mahdollista hahmottaa jopa hie- man kaikkia edellä mainituista.
Yllä lainatut kohdat Ystävän muotokuvan alusta nostavat huomion kohteeksi niin ikään sen asenteen, jolla kertova subjekti teoksessa aikoo esiintyä. Kirjoittava minä paljastaa, kuinka harhaanjohtavina hän pitää käsitteitä ’tunnustus’ ja ’totuus’. Hän kertoo, kuinka epäluotet- tava hän on ja kuinka samalla kaikkeen epäluotettavuuteen kätkeytyy ohittamaton pala todel- lisuutta. ”Valikoin kelvollista tarinaa kuulopuheista ja omista kokemuksistani. Minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta silkkaan sepitteeseen. Sitä paitsi olen melko varma siitä, että kaikki suuret fiktiot ovat häveliäitä huntuja, joihin kertojat ovat verhonneet omia surkuhupaisia, hä-
peällisiä ja joskus onnellisia kokemuksiaan.” (YMK, 10–11.) Tässä taas kirjoittava minä vakiin- nuttaa yhteyden fiktiosta todelliseen, joka näkyy lähes väistämättömänä pohjana kaikelle ta- rinoinnille.
Edellä kuvatuin perustein on mahdollista erottaa kertovalle subjektille kaksi ääntä. Toi- nen, joka kertoo tarinaa ja toinen, joka viittaa puheissaan tarinan ulkopuolisiin rakenteisiin, eräänlaiseen todellisuuteen samalla fiktiivistä kertovuutta rikkoen. Tämä strukturalistinen kahtiajako taas tarjoaa pohjan tarkastella kumpaakin kerronnallista osaa erillisenä. Tarkoituk- sena on samalla erottaa nimetty ’kirjoittava minä’ teoksen todellisesta kirjoittajasta. Kirjoit- tava minä edustaa fiktiiviseen teokseen sisällytetyn kertovan subjektin ominaisuutta. Kun kir- joittava minä ja kertova minä tuon subjektikuvan osina asetetaan rinnakkain, ne voi nimetä tiedostavaksi ja tiedostamattomaksi. YMK:n kerrontaan kuuluu, kuinka osa kertovaa subjektia tiedostaa oman osansa kertojana. Osa taas asettuu kertoja-asemaan, jossa kertojuuden tie- dostaminen ei nouse esiin. Tällä määritysjaolla kirjoittava ja kertova minä eroavat toisistaan ja niitä on mahdollista käsitellä itsenäisinä kertovan subjektin analyysissä.
3.2 Kohteena kuvattu minä
Käsite ’kuvattu minä’ edustaa nimitystä kertovaa subjektia vastaavalle henkilöhahmolle, joka YMK:ssa esiintyy ja on nimetty Pentiksi. Hänen hahmonsa on samalla se, johon kertova sub- jekti voidaan samaistaa. Hänen osansa näyttäytyy selkeänä kerronnan kohteena Asser Vahon henkilöhahmon rinnalla. ”Olen mielenkiintoinen ihminen. Sen tähden olen suonut itselleni tär- keän tehtävän tarinan välttämättömänä sivuhenkilönä.” (YMK, 9.) Osa kuvattua minähahmoa on lisäksi osa kerrontaan sisällytettyä kokevaa subjektitasoa. Kerrotussa näkyväksi muotoiltu menneisyyskuva kertovasta subjektista.
Tarkemmin tämä kuvatuksi minäksi nimetty edustaa tutkimuksessani sitä tasoa, joka narratologisessa tutkimuksessa yleisimmin on nimetty kokevaksi (Fludernik 1996, Mäkelä 2009). Koska itse päädyin liittämään kokemuksen käsitteen subjektin osa-alueeksi, jossa se muodostaa kertovaa sekä kuvattua minää yhdistävän elementin (tarkemmin luvussa 3.3), kat- soin paremmaksi valita käsitteen kuvattu minä viittaamaan kerronnan kohteena näkyvään mi- nähahmoon.
Kerronnan kohteena kuvattu minä on voimakkaan alisteinen hahmo, joka usein koros- tuu erityisesti kirjoittavan minän puhuessa Pentistä. Samainen prosessointi sisältää paljon ne- gatiivisia sävyjä: ”Olen valinnut tällaisen surkuteltavan roolin, tällä kertaa, ja silkasta mielijoh- teesta.” (YMK, 8.) ”Tiesin, että vaikutin nukkavierulta mitättömyydeltä, mutta ehkä minusta jotain huomasi. Ehkä ympärilläni leijui aura, jota en itse nähnyt. Kunnianhimon liekki minua ainakin jäyti. Nyt aikojen takaa minä sen oikein ymmärrän.” (YMK, 17–18.) ”Sanoinhan jo, että olin liaani, joka tavoitteli korkeuksia hänen varassaan. Enkä ollut ainoa loiskasvi hänen mah- tavalla rungollaan. Oli muitakin, mutta se ei vähennä minun syyllisyyttäni, sikäli kuin syyllisiksi voi leimata ihmisiä, jotka eivät ole oman kohtalonsa herroja vaan pikemminkin uhreja.” (YMK, 34.) Näihin kirjoittavan minän luonnostelemiin kuvauksiin sisältyy pessimististä vähättelyä.
Kirjoittava minä nimittää kuvattua surkuteltavan roolin edustajaksi, nukkavieruksi mitättö- myydeksi, loiseksi, syylliseksi sekä toisaalta uhriksi. Samalla kerrotussa nousee nähtäville ku- vattuun minään sisällytetty voimattomuus. Kuvattu minä edustaa kertovassa subjektissa sitä, joka on alainen kertovaan ja kirjoittavaan minään nähden. Hänen hahmonsa Pentti edustaa näkyvää materiaalia, josta kuvattu minä on kerrotussa muotoiltu. Tämä nousee näkyviin esi- merkiksi siinä, kuinka kirjoittava minä tunnistaa etäisyytensä kuvauksensa kohteena olevaan minuuteen: ”Pitäisi muistaa. Voisin päätellä, mitä silloin halusin. Mitä minä todella, todella halusin? ’Minä’, minä, minä.”… ”Sitä paitsi minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtui, en minä, ei siis hän, sen ikäinen ’Pentti Holappa’. Hän, siis ’minä’, toimi niin kuin normaali mies tekee,
…” (YMK, 99.) Monen mutkan kautta kirjoittava minä nostaa esiin menneisyyden, jo menete- tyn osana kuvatun minän olemusta. Kuvattu ’Pentti Holappa’ ei voi enää olla sama kuin tekstiä kirjoittava tai siinä kertova ’Holappa’. Jo pelkästään menneiden tapahtumien kuvaaminen te- kee niistä fiktiivisiä.
Monessa kohdassa YMK:n tekstiä itseensä viitatessaan pronomini minä on merkitty lai- nausmerkein ”minä”. Osaltaan tämä näkyvä ilmaisumuoto korostaa kertovan subjektin minä- kuvaan sisältyvää monimuotoisuutta. Osaltaan tämä puhuttelumuoto saa osakseen myös vas- taparin ”sinä”. Viite ”sinä” on luonteeltaan hyvin epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava.
Ensisijaisesti on helpointa samaistaa se viitteenä lukijaan. Kuitenkin tämän ohessa sen voi yh- distää kerronnan kohteena olevaan ystävään Asseriin. ”Sinä olet vastuussa siitä, että kerron asioista, joista olen koko ikäni vaiennut.” (YMK, 19.) sekä erityisesti ”Asser valtuutti minut.
Hän velvoitti minut.” (YMK, 20.), joka nimeää sinään kohdistuvat syytökset Asseriin. Ilman jäl-
kimmäistä lainausta ensimmäinen on tulkittavissa jopa mielipuolisen omaisena, jossa kirjoit- tava minä kohdentaisi syytöksensä eräänlaiselle ulkoistetulle minähahmolle ja hänen päätök- siinsä. Kirjoittava minä korostaa etäisyyttä kuvattuun minään, jolloin viittaussuhde ”sinään”
muodostuu potentiaaliseksi. Ainakin osa kuvatusta minästä nimetään ”sinäksi”. Kertoja ei yk- sinomaan puhuttele lukijaa, vaan osin omaksuu itselleen lukijan aseman esittäessään kysy- myksiä sekä selittäessään toimintaansa. ”Sinua hämmästyttää se, että olisin toivonut koke- neeni minäkin neljäntoista ikäisenä sen, minkä Asser Vaho sai kokea. Sellainen minä olen, sitä olisin toivonut. Et tunne minua. Jos todella välittäisit minusta, niin tuntisit minut paremmin.”
(YMK, 47.) Tässä kirjoittava minä osoittaa sanansa ’sinälle’, jota hän puhuttelee ajoin läpi te- oksen. Käsitteellisesti tämä Ystävän muotokuvassa puhuteltu ’sinä’ on verrattavissa narrato- logian piirissä luonnehdittuun käsitteeseen ’narratee’. Kyseisellä käsitteellä viitataan esimer- kiksi muuten näkymättömään vastaanottajaan tai tahoon, jolle kertoja sanansa osoittaa, riip- pumatta siitä tuodaanko tätä vastaanottavaa tahoa itse tekstissä millään tavalla esiin. (Her- man & Vervaek 2001:21.) Kun puhutaan Holapan teoksessa kertovan tahon puhuttelemasta
’sinästä’, tämä vastaanottava taho saa osittain nimetyn muodon. Koskaan ei kuitenkaan tar- kemmin määritellä, kuka tämä mahdollinen ’sinä’ on tai kuinka se tulisi lukijana ymmärtää. Hänen vastakohtansa ’minä’ esiintyy ajoin vähintään yhtä monimerkityksellisesti mutta pai- koin kerronta pyrkii hänen asemaansa määrittelemään:
Muuttaessani pois Asserin asunnosta jouduin samalla kauas hänen elämänsä keski- pisteestä. Yritän siirtää ”minuksi” nimeämäni romaanihenkilön tarinan marginaaliin.
Helpottaa, varsinkin jos onnistun. Vaikka olen jakanut itseni kahtia, toisaalta itseeni ja toisaalta kuviteltuun varjominään, niin kyllä jälkimmäisen nöyryytykset minua ainakin ikään kuin satuttavat, ennen muuta sen tähden, että arvaan näiden kahden henkilön sotkeutuvan yhdeksi ja samaksi sinun mielessäsi (YMK, 356).
Kirjoittava minä näyttää tarkoituksellisesti sysäävän kuvatun minän hahmon syrjään aivan kuin se hallitsisi liikaa kertovan minän ja samalla koko kertovan subjektin näkyvyyttä.
Kokonaisrakennelmassa kertova minä on lähempänä kuvattua minää kuin kirjoittava minä. Siinä missä kirjoittava minä leikittelee ja kyseenalaistaa kertovan minän asemaa se to- teuttaa saman eron myös suhteessa kuvattuun. Kertovalle minälle ominaisempaa on samais- tua kuvattuun. Näin ollen kertovan osa suhteessa kuvattuun jää kirjoittavaa minää passiivi- semmaksi, kertova minä ei esimerkiksi pyri määrittelemään kuvatun minän rajoja tai uskotta- vuutta kertomuksessa. Kuvattuun minään samaistuminen välittyy näkyvimmin taas kokemus- kuvausta sisältävässä kerronnassa.
3.3 Kertovaa ja kuvattua minää yhdistävä kokemuksellisuus
Kuten yllä on jo esitetty, YMK:ssa tämä kokeva minä voidaan hahmottaa kahta edeltävää mi- nuuden näkymää yhdistävänä elementtinä. Kokeva minä näyttäytyy sen kerronnan osana, joka eläytyy kuvattuun ja risteyttää sen kerronnan esille nostettuun prosessiin. Kokeva minä on siten erotettavissa kuvatusta esimerkiksi sillä, kuinka kokemuksellisuus ilmenee kerron- nassa. Kertoessaan kuvatun minän kokemuksista kertova subjekti samaistuu kokemukseen ja elää sen uudelleen. Hän on myös tunnustanut, kuinka hänen kertomansa kokemukset eivät välttämättä ole missään todellisessa yhteydessä mihinkään aikaisempaan kokemukseen. Ta- vallaan hän luo uuden kokemuksen jo kertaalleen koetun tilalle. Tämä tekee kertovan ja ku- vatun minän sisältämät kokemukset osin yhteisiksi. Kertomiseen kuuluu, että kertova minä samaistuu kuvaamansa minän kokemuksiin, hänen kuvauksensa tekee niistä läsnäolevia ja sa- maistuttavia. Samalla henkilöhahmoksi rajatun minän kokemukset määrittyvät täysin kerto- van minän ilmaisusta käsin.
Kun taas ajatellaan YMK:n kertomusta ajallisesta näkökulmasta, on kokemuksellisuus sitä, mikä vie kertovan ja ”nykyisen” minän osaksi kuvattua mennyttä. Kun minämuotoinen kertoja kohdistaa kerronnan menneeseen, hän samalla kokee uudelleen tuon menneessä ko- kemansa. Kuvattu edustaa sitä eläytymisen ja samaistumisen kokemista, jonka kertova minä pyrkii välittämään. Kirjoittava minä taas pysyttelee etäällä kokemuksista. Hän määrittelee ja analysoi mutta ei eläydy. Tämän mukana esiin nousee kysymys kokemuksen alkuperäisyy- destä. Mikä tekee uudelleenkoetusta alkuperäistä? Ei välttämättä mikään. Kokemus voi säilyä mutta enimmäkseen uudella tavalla ymmärrettynä menneisyyttä mukaillen. Toisaalta kerto- van minän ajallinen etäisyys kuvattuun minään ja yhteys kokemukseen muodostaa sen ker- ronnan elementin, joka estää täydellisen eriytymisen mahdollisuuden.
Makaamme hetken liikkumatta ja mitään sanomatta selällämme kumpikin. Minä en tiedä, mitä sanoa enkä edes halua puhua
Odotan.
Lopulta tunnen Asserin oikean käden vasemman käteni kämmenselällä. Hän puristaa kättäni kevyesti.
– Hyvää yötä, hän sanoo.
– Hyvää yötä, vastaan.
