90
Media & viestintä 34(2011): 3Kirja-arvio
Tiedotusoppi, viestintätiede tai mediatutki- mus – mitä nimitystä alasta käytetäänkin – on ollut sikäli pitkään alikehittynyt oppiala, ettei se ole pystynyt luomaan omaa tieteentutkimuk- sen perinnettään. Oppialalta puuttuu edelleen- kin vaikkapa kokonaisesitys tieteenalan kehi- tyksestä, vaikka vastaavia on muilla lähitieteillä kuten sosiologialla tarjottavanaan lukuisiakin.
Toki arviota on täsmennettävä sikäli, että vies- tintä- ja mediatutkimuksen tutkimus on ollut hyvin edustettuna Saksassa ja osin Yhdysval- loissa, edellisessä aina 1920-luvulta alkaen.
Siksi ei ole ihme, että nimenomaan Saksassa on viimeisen runsaan kymmenen vuoden sisällä voimistunut silmin nähden kansallisen tutki- musperinteen – keskeisten tutkijoiden, tut- kimuksen erityisalojen ja yliopistolaitosten – tutkimus. Historiallisen tarkastelun lisäksi on viime vuosina alkanut lisäksi ilmestyä töitä, joissa huomio kohdistuu nykypäivään (tällai- sia ovat ainakin laajat työt viestintätieteilijöi- den ammattiasemasta yleensä ja naistutkijoi- den tilanteesta erityisesti). Leipzigin yliopis- tossa vaikuttava Stefanie Averbeck-Lietz (s.
1967) on kuitenkin ensimmäinen, joka on siir- tänyt katseen saksalaisen kielialueen rajojen ulkopuolelle.
Kommunikationstheorien in Frankreich (Vies- tintäteorioita Ranskassa) käsittelee viestintä- tieteiden ranskalaisen haaran kehitystä kolmen vuosikymmenen aikana. Ranskalainen media- ja viestintätutkimushan on parillakin tapaa eri- koinen tapaus. Ensinnäkin keskusjohtoisessa, Napoleonin ajalta periytyvässä korkeakoulujär- jestelmässä oppiaineen statuksen kannalta on olennaista, että se saa – samaan tapaan kuin Suomessa aiemmin – valtion virallisen siuna- uksen. Tämä tapahtui viestintätieteen kohdalla
vuonna 1975, jota samalla pidetään alan syn- tyvuotena. Toiseksi, johtuen juuri 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alkupuolen erityisestä tilanteesta, jolloin alan muodostusta valmistel- tiin, oppiaine omaksui informaatio- ja viestintä- tieteiden (sciences de l’information et de la com- munication, lyhenteenä SIC) hahmon. Mediatut- kimuksen ja viestintätutkimuksen niputtaminen yhteen on maailmalla tavanomaista, sehän muodostaa oikeastaan historiallisesti tieteen- alan rungon, mutta informaatiotutkimuksen ja viestintätutkimuksen liitto on paljon harvi- naisempi. Tähän on hyvät syyt, koska – kuten Ranskan kehitys on osoittanut – ne ovat sen verran eriseuraisia, etteivät ne kauan mahdu saman katon alle. Averbeck-Lietz käsittelee- kin työssään lähinnä viestintätieteitä, sillä 1990-luvulle mennessä molempien tieteenala- ryhmien rinnakkainelosta oli tullut puhtaasti muodollista.
Averbeck-Lietz käsittelee tutkimuksessaan, joka on samalla habilitaatiotyö eli akateemi- seen uraan pätevöittävä ns. dosentinväitöskirja, SIC:n taustaa, syntyvaiheita ja varsinaista his- toriaa vuosina 1975–2005. Tekijä kuvaa työnsä lähestymistapaa tieteensosiologiseksi, kysy- myksenasettelua epistemologiseksi ja menet- telytapaa diskurssianalyyttiseksi. Toisin sanoen hän tarkastelee ranskalaisten viestintätietei- lijöiden vuorovaikutusta sellaisena, kuin se ilmenee alan luonnetta koskeneessa keskuste- lussa. Tutkimusaineistona ovat sekundaariläh- teiden lisäksi ranskalaisten informaatio- ja vies- tintätieteilijöiden seuran (Société française des sciences l’information et de la communication, lyhenteenä SFSIC, perustettu 1974) jäsenkir- jeet, tutkimuspäivien julkaistut esitelmät, alan keskeiset lehdet (Réseaux, Hermès) ja muu jul- Tarmo Malmberg
Tutkimuskohdekeskustelu ranskalaisittain
Stefanie Averbeck-Lietz. Kommunikationstheorien in Frankreich:
Der epistemologische Diskurs der Sciences de l’information
et de la communication (SIC) 1975–2005. Berlin: Avinus, 2010. 552 s.
91
kaistu aineisto, jossa tutkimuskohde- ja tieteen- alakeskustelua on käyty. Keskeisenä tuloksena on se, että SIC:n tutkimuskohteena on sosi- aalinen viestintä, ei esimerkiksi julkinen vies- tintä, joka on ollut määräävänä Saksassa (ja monissa muissa maissa). Sen tarkastelussa oppi- aine on muutamassa vuosikymmenessä siirtynyt semiopragmaattisesta lähestymistavasta sosiaa- liseen konstruktionismiin. Tätä siirtymää ja sosi- aalista konstruktionismia nykyviestintätieteiden ajatuksellisena perustana luonnehditaan lähem- min muutaman suuntaa antaneen nimen (Éli- seo Véron, Alex Mucchielli, Patrick Charaudeau) töitä analysoimalla.
Averbeck-Lietzin työ on hyvä esimerkki siitä perinpohjaisuudesta, joka on usein luonteen- omaista saksalaiselle yliopistokoulutukselle.
Saksassahan graduntekijältäkin vaaditaan koh- dettaan käsittelevän tutkimuskirjallisuuden hal- lintaa, eikä kyseeseen tule vain muutaman hel- poimmin käsille saadun nimen poiminta inter- netistä. Averbeck-Lietzkinkin työn lähdeluettelo on 70 sivun mittainen, ja vaikka ottaisi huomi- oon kirjan väljän taiton, on lista pitkä. Oikeas- taan yksi keskeinen huomautus kohdistuukin työn liialliseen tarkkuuteen. Näin lopputulok- sesta tulee eräänlainen yhdistelmä käsikirjaa, tieteensosiologista tutkielmaa ja opinnäytettä.
Käsikirjamaisuus pitää sisällään sen, että Aver- beck-Lietz mahduttaa mukaan jopa sivujen mit- taisia luetteloita esimerkiksi SFSIC:n vuosiko- kousesitelmien nimiä. Tämä sotii tutkielma- ja opinnäytepuolta vastaan, koska käsittelyn vaati- vuustaso vaihtelee liian paljon, puhumattakaan siitä että lukukokemus muodostuu paikoitellen uuvuttavaksi.
Averbeck-Lietzin tavoite on joka tapauksessa kannatettava. Sitä voidaan kuvata hermeneut- tisena näkökulmana viestintätieteiden kansain- välistymiseen tai globalisoitumiseen. Tälle vas- takkainen, yliopistohallinnon ja monien tut- kijoidenkin suosima käsitys lähtee siitä, että kansainvälistyminen tarkoittaa englanniksi jul- kaisemista. Näin tosi globaali tiedeyhteisö saa- vutetaan, kun kaikki julkaisevat englanniksi ja vain englanniksi. Julkaisukielen valinta ei kui- tenkaan yhdenmukaista itse tieteentekijöitä,
saatikka heidän käyttämäänsä käsitteistöä ja sen taustaoletuksia, niin kauan kuin he sosiaa- listuvat alaansa jonkin tietyn tieteenperinteen ja kieliyhteisön jäseninä. Toisin sanoen englan- niksi julkaiseminen ei poista sitä vierautta, joka meidän on ylitettävä ymmärtääksemme toisissa maissa eläviä kollegojamme (puhumattakaan siitä, mihin yksinkertaistuksiin se tutkijat pakot- taa, kun näiden on yritettävä häivyttää kulttuu- ritaustansa). Averbeck-Lietz on omalta osaltaan ottanut tämän tehtävän suhteessa ranskalai- seen tutkimukseen, jonka tuntemus on Saksas- sakin vähäistä. Hänelle Ranska ei tarkoitakaan Michel Foucault’ta, Jean Bardrillardia tai edes Régis Debraytä vaan niitä SIC:n edustajia, joiden nimet eivät yleensä sano mitään maan rajojen ulkopuolella.
Ranskalaiset ovat olleet tunnetusti huo- noja tutkimaan omia tutkimusperinteitään, siksi vaikkapa André Bazinin elämäkerran1 on laati- nut yhdysvaltalainen. Onkin vaikea kuvitella, että Averbeck-Lietzin tiiliskiven kaltainen työ olisi ranskalaisista käsistä lähtöisin. Vaikka myös SIC:n piirissä on tämän vuosituhannen puolella herätty vastaamaan tieteentutkimuksen haas- teeseen, tähänastiset tulokset ovat olleet paljon saksalaisen spesialistin aikaansaannosta raja- tumpia. Laajat kokonaisesitykset vaativat onnis- tuakseen kuitenkin monia osatutkimuksia, joi- hin voi tukeutua. Lopuksi kannattaakin mainita se huomio, jonka Averbeck-Lietz kohdistaa suo- malaiseen tutkimukseen. Tarkoitan Helsingin Sanomain Säätiön muutaman vuoden takaista kansainvälistä hanketta ja varsinkin Liina Puus- tisen Ranskaa käsittelevää osuutta2. Tekijä viit- taa työssään siihen lukuisia kertoja ja löytää omasta aineistostaan näkökohtia, jotka tukevat Puustisen saamia tuloksia.
Viitteet
1 Andrew, Dudley (1978). André Bazin. New York: Oxford University Press.
2 Puustinen, Liina (2007). Mapping
Communication and Media Research: France.
Department of Communication, Research Reports 5/2007. Saatavilla: http://www.valt.
helsinki.fi/blogs/crc/ReportFrance.pdf
