K a n s a n t a l o u d e l l i n e n a i k a k a u s k i r j a – 9 8 . v s k . – 4 / 2 0 0 2
331 P Ä Ä K I R J O I T U S
Tupoilua
Jaakko Pehkonen
Kansantaloustieteen professori Jyväskylän yliopisto
T
ulopolitiikasta on keskustelu vilkkaasti koko syksyn ajan. Keskustelun aloitti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala puhuessaan tulopolitiikasta ja työllisyydestä Pohjanmaa- seminaarissa Helsingissä lokakuussa. Vanha- lan huoli sitkeästi korkealla pysyvästä työttö- myydestä on oikeutettu, eikä hänen esittämi- ään ajatuksia tulopoliittisten kokonaisratkai- sujen kielteisistä vaikutuksista uusien työpaik- kojen syntymiseen voida jättää huomiotta.Toisaalta esimerkiksi Vanhalan esille ottamaa ratkaisumallia, markkinavetoista palkanmuo- dostusta, on arvioitava kriittisesti. Samoin Vanhalan näkemykset tulopolitiikan kielteisis- tä vaikutuksista eivät ole kaikilta osin perus- teltuja.
Ajatus yritystasolla käytävistä palkkaneu- votteluista on teoreettisesti houkutteleva. Ole- tettavaa on, että yrityskohtaisen kilpailukyvyn ja työntekijöiden tuottavuuden huomioon ot- tava palkkajärjestelmä turvaa työllisyyden pa- remmin kuin yritysten keskimääräiseen kannat- tavuuteen palkat asettava keskitetty sopimus- järjestelmä. Työn tuottavuuden mukaan mitoi- tetut, joissakin tapauksissa myös nykyistä alem- mat palkat, toisivat todennäköisesti lisätyö- paikkoja matalan tuottavuuden aloille, kuten
palvelusektorille. Kokemukset maista, joissa työmarkkinoiden säätely on vähäistä, mukaan lukien Yhdysvallat ja Britannia, ovatkin rohkai- sevia. Näissä maissa työttömyysasteet ovat ma- talia (alle 5 prosenttia) ja työllisyysasteet kor- keita (yli 70 prosenttia).
Ajatusta markkinavetoisesta palkanmuo- dostuksesta on vaikea toteuttaa käytännössä.
Näin on yksinkertaisesti siksi, että Suomessa yritystason palkkaneuvottelut edellyttävät ay- liikkeen täyden tuen ja hyväksynnän. Käydyn keskustelun ja reaktioiden perusteella voi pää- tellä, ettei tätä ole näköpiirissä. Järjestelmää, joka voisi vähentää työttömyyttä mutta altistaisi työntekijät ansiotulojen vaihtelulle, on vaikea markkinoida SAK:n, STTK:n tai Akavan jäse- nistöille. Tämä on ymmärrettävää, sillä myös työntekijät arvostavat vakaata ja ennustettavaa toimintaympäristöä. Vakaus ei saa olla vain yri- tysten yksinoikeus.
Pyrkimys ennakoituvuuteen ja nykytilan- teen säilyttämiseen heijastuu keskusteltaessa palkkajoustavuuden tarpeellisuudesta. Kaikki työntekijäryhmät ovat herkkiä esityksille, jot- ka jotenkin muuttaisivat ryhmien välisiä palk- kaeroja. Vastustus on eritoten kovaa, jos muu- tos tarkoittaa oman palkan laskua suhteessa it-
332
P Ä Ä K I R J O I T U S KAK 4 / 2002
selle läheiseen vertailuryhmään. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että suhteelliset, aloit- tain tai ammattiryhmittäinen luokitellut palk- kaerot ovat muuttuneet hitaasti ajassa. Näin on käynyt vaikka ryhmien muut suhteelliset omi- naisuudet, esimerkiksi ammattiryhmän tai kou- lutusalan suhteellinen työttömyys, ovat vaih- delleet ajassa hyvinkin merkittävästi.
Jos palkkajoustavuutta on ollut vaikea lisä- tä palkkaskaalan alapäässä, niin vaikeaa se on ollut myös palkkajakauman yläpäässä. Useasti unohdetaan, että palkkahaitari on kapea ja jäykkä myös palkkajakauman huipulla. Unoh- dus on ymmärrettävä, sillä palkkajoustoilla on haettu ratkaisuja työvoiman ylitarjontaan. Jos haitarin alapäässä palkat eivät jousta alaspäin, niin ne eivät aina myöskään jousta ylöspäin.
Näin on ainakin julkisella sektorilla, jossa vas- tuullisista tehtävistä saatu korvaus jää monesti sangen pieneksi. Kovin harvinaista ei ole, että maan talouspolitiikasta vastaavien virkamiesten palkkataso jää jälkeen huonosti kannattavan pk-yrityksen toimitusjohtajan palkkatasosta.
Keskustelu ja vaatimukset ulkomaalaisten asiantuntijoiden matalammasta verotuksesta osoittavat toisaalta sen, että myös yksityisillä suuryrityksillä on vaikea löytää sopivaa palk- kamallia tuottavuushaitarin yläpäässä olevan henkilöstön palkkaukseen.
Palkkaneuvotteluihin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Myös yksittäisten yritysten haluk- kuus palkkaneuvotteluihin näyttää monesti oletettua vähäisemmältä. Monissa yrityksissä korotusprosentit on ehkä helpompi ottaa an- nettuina kuin antautua aikaa vieviin neuvotte- luihin jokaisen työntekijän kanssa. Tuore TT:n palkkaustapatiedustelu osoittaakin, että tällä hetkellä yli 60 prosentilla yrityksistä nykyinen palkanmuodostus vastaa hyvin yritysten jous- tavuus- ja sopeutumistarpeita.
Saman kyselyn mukaan valmiudet paikallisen sopimisen laajentamiseen eivät ole vielä riittä- viä suurissakaan yrityksissä. Työntekijöistä vain noin 20 prosenttia piti yrityksen valmiuksia hyvinä, kun heiltä kysyttiin valmiutta sopia pal- koista toisin kuin työehtosopimuksissa on mah- dollistettu. Työntekijöistä noin 35 prosenttia piti näitä valmiuksia huonoina. Oletettavaa on, että paikalliseen, yrityskohtaiseen sopimiseen liittyvät ongelmat lisääntyvät yrityskoon pie- nentyessä. Toiminnan tuottavuuteen ja kannat- tavuuteen perustuvan palkkauksen soveltami- nen julkiselle sektorille, joka työllistää lähes kolmasosan kaikista työntekijöistä, on oma eri- tyisen vaikea kysymyksensä.
Ajatus siitä, että suomalainen tupojärjestel- mä estää uusien työpaikkojen syntyä, ei saa ko- vin vankkaa tukea 1980- ja 1990-luvun koke- muksista. 1980-luvun tupokaudella työllisyys- aste, eli työllisten suhde 15–64-vuotiaaseen väestöön, vaihteli 71 ja 74 prosentin välillä.
1990-luvun alun laman aikana, johon tulopoli- tiikalla oli vain vähän vaikutusta, työllisyysaste laski lähes 15 prosenttiyksikköä. Pahimmillaan tilanne oli vuonna 1994, jolloin vain noin 60 prosenttia työikäisestä väestöstä oli töissä.
1990-luvulla keskitetyt tulosopimukset pi- tivät palkankorotukset työn tuottavuuden kas- vua pienempinä. Tämä johti työtulojen kansan- tulo-osuuden laskuun ja yritysten voitto-osuuk- sien nousuun. Tämä, yhdessä korkojen laskun ja valuutan devalvoitumisen kanssa, edesauttoi yritysten kasvua ja työllisyyttä. Suomalaisten vientiyritysten menestys onkin osa tulopoliittis- ta tarinaa.
Nykyinen työllisyysaste, lähes 68 prosent- tia, on EU-maiden korkeimpia. Suomen edel- lä ovat Tanska (76), Ruotsi (75), Alankomaat (74) ja Britannia (71). Jos työllisyysastetta pai- notetaan työntekijöiden tekemillä työtunneilla,
J a a k k o P e h k o n e n
333 vain Ruotsin ja Britannian kokonaistyöpanos
on Suomea korkeampi. Työntekoa tulopoliit- tiset sopimukset eivät ole estäneet, vaikkakin 1980-luvun tasoon on vielä matkaa.
Havainnot 1990-luvun alakohtaisista sopi- muksista vahvistavat tulkintaa tuposopimusten järkevyydestä. Vuosien 1994 ja 1995 alakohtai- set sopimukset olivat ikäviä osoituksia palkka- koordinoinnin epäonnistumisesta. 16 prosen- tin työttömyydestä huolimatta alakohtaiset neuvottelut johtivat mittaviin, vientisektorin tuottavuuskehitystä heijasteleviin palkankoro- tuksiin. Samalla sopimukset loivat paineita ku- roa palkkaeroja kiinni tulevina sopimuskau- sina.
Sekä teoreettinen kirjallisuus että satunnai- set havainnot tukevat näkemystä, että jos pal- kanmuodostusta ei voida muuttaa markkinave- toiseksi, sitä ei myöskään kannata jättää tois- tensa kanssa kilpailevien ammattiliittojen har- teille. Malli, jossa palkankorotukset määräyty- vät toimialan palkanmaksuvaran ja ammattilii- ton painostusvoiman mukaan, lisää alojen vä- listä palkkakilpailua. Tässä kisassa koko kan- santalouden työllisyystavoitteet eivät korostu.
Oletettavaa on, että vastuu työelämän joustois- ta lankeaa heikoille ammattiliitoille heikkene- vien työehtojen muodossa.
Liitto- ja yritystasolla tapahtuva keskitetty- jen tulosopimusten tulkinta ja sen antama liik- kumavara näyttää ainakin tällä erää riittävän
työmarkkinajärjestöille. Vakauden tilalle ei ha- luta vipinää. Näkemys keskitettyjen sopimus- ten järkevyydestä järjestäytyneillä työmarkki- noilla on myös sopusoinnussa empiirisen tut- kimustiedon kanssa. Teorian ja empiirisen evi- denssin perusopetus on, että jos ammattiyhdis- tysliike on voimakas, sen toimintaa kannattaa koordinoida. Suomessa tämä tapahtuu keski- tettyjen palkkaratkaisujen kautta.
Tupoja on arvostelu ennen kaikkea siitä, että ne ovat vaikeuttaneet matalan tuottavuu- den työpaikkojen syntyä yksityiselle palvelu- sektorille. Tämä pitää varmasti paikkansa ja omalta osaltaan se on tehnyt Suomesta itsepal- veluyhteiskunnan. Kehityskulkua voidaan pitää perusteltuna. Jos mahdollista, työvoimaa kan- nattaa kouluttaa ja ohjata korkean tuottavuu- den aloille. Tämä on viime kädessä kansankun- nan korkean elintason ja vaurauden tae.
Maailmanmarkkinoiden heikkojen näky- mien takia näyttää siltä, että talouskasvu on lä- hivuosina yhä enemmän kotimaisen kysynnän varassa. Viime vuosien kokemukset osoittavat, että kotimaista aktiviteettia voidaan lisätä kes- kitetyn tulopolitiikan avulla. Talous- ja tulopo- litiikkaa, joka alentaa työhön kohdistuvaa ve- rotusta ja pitää samalla palkkapaineet kurissa, kannattaa jatkaa systemaattisesti – silläkin uhalla, että julkisen sektorin budjettiylijäämä kääntyy lähivuosina alijäämäiseksi. "
